Seppo Vuokon ”Latva
pilviä piirtää” on vuoden ylivoimaisesti parhaita tietokirjoja. Panisin sen
suurenmoisen luettavuuden vuoksi jopa jo ylistämäni arkeologian (”Menneisyytemme
jäljet”) edelle.
Vuokko veti yli 30 vuotta
radion luontoiltaa ja on biologi. Tässä kirjassa hän on selvittänyt ansat. Kasvavista
puista esimerkiksi ei saisi puhua hyvää eikä niistä saisi puhua pahaa. Aina joku
suuttuu. Metsänomistajat ja metsäteollisuus ovat yhtä mieltä, osa
luonnonsuojeluväestä aivan toista mieltä.
Lisäksi biologian raju
muutos on lisännyt tietoa ja muuttanut todeksi luultua. Ainakin tällä hetkellä
tiedon sirpaloituminen on ongelma. Vuokko on viisaasti jättänyt
molekyylibiologian maininnalle ja biokemian ja kvanttikemian maininnatta.
Tulos onkin erikoinen.
Kirja on onnen omiaan lukion biologian opettajille kuin jokseenkin vailla
taustatietoja asiaan paneutuvalle harrastajalle.
Puihin liittyy huimasti
romantiikkaa. Ei tarvitse olla mikään halailija viihtyäkseen puiden keskellä.
Näen selvän eron esimerkiksi elektroniikkaan, joka on hieno ja antava ala mutta
ei erityisemmin nostata tunteita.
Kirjoittaja on ottanut
reippaasti, kun tarve on. Luvun otsikko on ”Puun tiedonvälitys – missä ovat
aivot ja sydän?” Aine ”Puu ihmisentaloudessa” on saanut oman lukunsa.
Puu kuulostaa
mielenkiinnottomalta aiheelta. Kirjoittaja osoittaa käden käänteessä, että puun
ja pensaan erottaminen toisistaan on vaikeaa ja puu ja ruoho nekin voivat
sekoittua. Bambu on ruoho, ei puu. Hän käsittelee hyvin vanhoja asioita, ja
lukija saa tietää esimerkiksi neidonhiuspuun odottamattoman oudosta menneisyydestä.
Kohta kerrotaan, miksi kuuset ovat Lapissa eri näköisiä kuin etelässä, mutta
päälle tulee uutinen. On myös etenkin Norjasta tunnettu läntinen kuusi, jota
voisi pitää omana lajinaan.
Lukija saattaa kuvitella
tietävänsä aiheesta tarpeeksi. Mutta moniko tietää, että Suomessa on jokaista
suomalaista kohti 15 000 puuta eli metsä.
Rajojemme sisäpuolella on
78 miljardia puuta, runkopuuta 2,2 miljardia kuutiometriä. Juuria ja latvuksia
on toinen verta.
Metsien vuotuinen kasvu
on 100 miljoonaa kuutiometriä, josta käytetään 60 miljoonaa. Kuten Vuokko
sanoo, metsämme kasvavat kesäisen päivän aikana miljoona kuutiometriä.
Ja: jokainen puu on
yksilö.
Toisin kuin ehkä luulisi,
puun runko kasvaa kahteen suuntaan nilakerroksesta ja kolmanneksi korkeutta
vain latvastaan.
Arvattavasti puu
miellyttää kirjoittajaa aiheena, mutta aiheen valinta on myös ovela. Käyttäen
osittain samoja kielikuvia kuin tässä blogissa harrastetut, puu on ”tehdas”
jossa on mukana hyvin monenlaisia yhtiömiehiä. Kasvimaailmassa on paljon
sellaista, mikä on esitettävä molekyyli tasolla ja elektronien ja ionien
käyttäytymisenä. Niiden asioiden selvittäminen yleistajuisesti ei taida
onnistua.
Väittäisin ettei
tällainen kirja kuitenkaan edellytä lukijalta tai sen lahjaksi saaneelta
antaumusta alalle. Puu ja puussa selluloosa ja ligniini ovat paljon puhutun
siistin teknologian aineita. Öljypohjaisten muovien korvaaminen ainakin
osittain puupohjaisilla aineilla on ollut jo jonkin aikaa työn alla. Ellei
metsäteollisuus, erityisesti sen johto, edustaisi itse monissa asioissa alan
termein tiettyä pölkkypäisyyttä, oltaisiin pidemmälläkin.
Alalla on tehty suuria
erehdyksiä. Metsien ojittaminen ja lannoittaminen oli tieteellisesti hyväksytty
toimintatapa, kunnes kävi ilmi, ettei se olekaan helppoa eikä ongelmatonta.
Kysymys avohakkuista
tunnettiin jo ennen sotia. Johtavat metsien miehet suunnittelivat ennen
näkemättömiä paljaaksi hakkuita. Lapin kirjailija A.E. Järvinen oli
suunnittelemassa Lutto-joen varren parturointia, ja Luirojärvelle ja eteenpäin
oli tarkoitus rakentaa mainio maantie.
Mielenmuutos ei johtunut
äkillisesti viisastumisesta, vaan talvisodasta. Jatkosota puolestaan oli
uudemman puurakentamisen kehto ja syystä parjatut puhdetyöt ja korsujen
nikertely palautti käden taitoja kunniaan. Pari vuotta timpuri oli arvostetumpi
herra kuin kersantti.
Energiaongelmat lisäsivät
koivun merkitystä, ja lopulta koko kansa pantiin mottitalkoisiin. Mahtoi
kokeneita naurattaa katsellessa herraskaisemman väen ponnistuksia.
Suomalaiset ovat olleet
kirveskansaa aikojen alusta. Ihminen hiiviskeli näille nurkille jään väistyessä
samaa tahtia kuin kuusi, tulokkaista viimeinen.
Saksalaisia ja muita
kunnon ihmisiä pitäisi sääliä. Heitä pelotti (s0dan aikana) metsissä myös
siellä vallitseva epäjärjestys. Keski-Euroopassa metsät alkavat olla
istutettuja ja ilmeisesti epäviisaasti samaa lajia ja riviin turpeeseen
poljettuja.
Tekee mieli uskoa niitä arkkitehtikunnan
vähemmistön edustajia, joiden mielestä puurakentamisesta ei ole otettu irti
toistaiseksi juuri mitään. Asuntomessuille on tehty puusta kerrostaloja,
Lahdessa on puurakenteinen konserttitalo, mutta sitä tietoa ei ole riittävästi,
missä muualla puu olisi oikeasti betonia parempi.
Oman remontin keskellä
katselen aineita ja kalusteita. Kai se niin oli, että ”skandinavisen muotoilun”
yksi tunnusmerkki on vaalea puu ja että Artekiin ja Alvar Aaltoon liittyy kestäviksi
osoittautuneita uudistuksia.
Edelleen asukkaan iän ja
sosiaalisen taustan näkee kodin puutavarasta. Jurvalainen pirtinkalusto on OK,
mutta ei sen ympärillä seurapiiri kokoonnu. Maalatut, jokseenkin koruttomat
kaapit ja hyllyt ovat nuorison valinta, Ikea sammoin. Oma sukupolveni on
välittömästi tunnistettavissa holtittomasta Artekin ja Lundian viljelystä. Näin
muuten on.
Niin kyllähän suomen metsätkin alkavat olla pääasiassa istutettuja. Näitä synkän yksilajisia puupeltoja, ja usein vailla kenttä ja -pensaskerroksia. Linkola taisi verrata suomen metsien raiskausta ja yksipuolistamista sademetsien parturointiin.
VastaaPoista"Oma sukupolvesi" taitaa olla varsin varakasta väkeä, jos heillä on varaa Artekkiin ja Lundiaankin sen nykyhinnoilla.
VastaaPoistaAika olennaistahan näissä sukupolviasioissa on juuri se, että oman polven tunnukset on aikanaan hankittu oman polven hinnoilla. Moni on tosin nuorentunut valkoisten kevythyllyjen sukupolveen, kun ex-muija on vienyt lundiat.
Poistavuorela, tampere
Lundiat ovat muuttomiesten riesa, syystä siitä että ne L-kirjaimen malliset hyllyjen kannatustapit etsivät lähes magneetin tavoin lähimmän hissin turvakynnyksen ja näin on taas hissi pelistä vek. Magnetoidulla keittiöveitsellä niitä nostelee sieltä hissihuoltomiehet (anteeksi elevaattorimekaanis-sähkö- ja asennushenkilöt) mutta parempi on kerätä ne pirun korvavaikun vaikutuksen alaisena suunnitellut ilskottimet suurehkoon magneettiin edeltäkäyvästi. Autoissa pruukaa syntyä usein kaiuttimia joilla ei enää kaiutella mutta magneetit ovat päteviä. Nyt joku neromman pään edustaja ottaa asiakseen kysyä miksei sillä magneetilla voi kalastaa sieltä turvakynnyksen raosta sitä inhoketta ja hänelle ei tule uni ennen kuin saa vastausta. Voi harmi.
PoistaNiin, kun katsoo englantilaisia TV-sarjoja ja niissä olevia taloja antaa arvoa suomalaiselle puulle rakennusmateriaalina. Kaadettu puu maata vasten vaan ei kauaa kestä pitäisi olla vielä vanhanaikainen kivisokkeli.-Murphy_
VastaaPoistaEittämättä hankkimisen arvoinen kirja jo tämän kirjoittajalleen tyypillisen sekavahkon kehumisen ansiosta. Olisin lisännyt siihen vain yhden seikan; maininnan Veikko Huovisen Puukansan tarina -kirjasta. Se oli aikoinaan ja on yhä vertaansa vailla oleva kuvaus luonnon kiertokulusta.
VastaaPoistaPuhutaanko puulajien yleisyysmuutoksista? Omat havainnot etelästä että vaahtera on kovassa nousussa.
VastaaPoistaTalousmetsäkin voi olla kaunis, suorastaan pysähdyttävä. Muutama päivä sitten käveltiin kangastietä kesäsaarella naapurin isännän hyvin hoidetussa mäntymetsässä, jossa suorat, oksattomat rungot kohosivat korkeuksiin, latvukset jossain näkökentän yläpuolella. Kuin metsätemppeli pilareineen, ajattelin. Taikametsä, miniä kuiskasi. Varvikossa kasvoi kuitenkin ihan tavallisia, oikeita mustikoita, uskomattomat määrät, ja tarkemmin ajatellen mäntyjen rungoissakin saattoi nähdä euron kuvat.
VastaaPoistaVähän aikaisemmin oli nähty apilapellolla pari kurkea, jotka siirtyivät rauhallisesti vain vähän kauemmaksi, vaikka mukana oli pari isoa Bernin paimenkoiraakin. Sadekesänä riittää sammakoita houkuttimiksi tavallisilla pelloillakin, vai mitähän ne sieltä hakivat.
Erikoisin luontoelämys odotti kuitenkin pihassa metsäisellä tontilla. Istuttiin ruokapöydässä, kun poikani sanoi: Sorsa tuolla rannassa. Samassa se lennähti ylös jyrkkää kalliorinnettä parin metrin päähän meistä riippumaton viereen kuusen alle ja sillä sekunnilla takaisin, kun koirat ponnahtivat liikkeelle! Mitähän outoa käyttäytymistä se oli, ihmeteltiin. Kilometrin pituisen lahden rannoilla on muitakin mökkejä metsän peitossa, ja ehkäpä sitä oli ruokittu jossain.
Sitten vielä opetin pentukoiran (10 kk, noin 40 kiloa) syömään mustikoita yksitellen, ja pian se jo hamusi niitä itse suoraan varvuista. Oppivainen hauva.
Vaikka kuin sotilaallisiin riveihin istutettuja eivät meidän metsämme vedä vertoja sveitsiläisille hoivaamisessa. Keväällä ne siivotaan tarkasti, ja esimerkiksi Emmentalin laaksossa sanottiin, että kesällä vedet johdetaan toiseen uomaan niin, että pohjakivet voidaan pestä!
Metsää ja puuta voidaan käyttää lääketieteellisiinkin tarkoituksiin. Veljeni ehdotti aikoinaan Valiolle, että alkaisivat käyttää mäntyjen estereitä margariiniin, koska ne sitovat rasvoja ja siten myös veren kolesteroleja (tai jotain sinne päin), mutta ei siellä kiinnostuttu. Raisio sitten nappasi. Ja onhan se pettu auttanut suomalaisia vaikeina aikoina jauhojen jatkeenakin. Siitä oli kyllä romantiikka kaukana. EG
Kyll see o vaa praa tavara se puutavara. Ei maar kukkaa sentäs keinuhevost ruppe raudast valama. Vai olek tee simne nähny?
VastaaPoistaJääk kuin pal kasvama ny ku töist ei makseta ja puulaakso tuottamine simmosel taval pois o?
Jaa juu, kyll se ei mikkä vaikia ol, rungo massa per oksisto ja juuritte massa o likimai yhtä suur, ett kyll nee kannot pitäs vaa jättä. Kyll ne pala ilosest mut metäk köyhtyväs siit pahan kerran.
Ku mnää pikkane oli ni ei mul kelvannu mikkää muu ku tehttas tehty liha. Ei muu mikkää liha. Mill ne ny sen keksiny o?
Kyll se o kans ahne se mettäseditte puulaaki ja miettii mill sais kaikilt metäp poies ja kaik pytingik aaltopahvist.
Rystömetäj ja rytökärpitten pesä, sill viisii see asia o.
Ei mittää taitoi enä o. Kukkaa mittää muuk ko hinnotte pääl vaa tapittava. Kui simmse kansaa luottaa voi?
Autuai ova.
Varmaankin MUINAISUUTEMME jäljet tuo kirja
VastaaPoistaLukijalle tarjoutuu pian tilaisuus kiehtovaan ristivalotukseen. Peter Wohlleben kirjoitti aiheesta bestsellerin Saksassa; suomalainen laitos ilmestyy ensi kuussa (Puiden salattu elämä, Gummerus). W. harjoittaa myös jonkinasteista metsänhoitoa ja kohtelee satavuotiasta puuta kuten nuorukaista kuuluukin. Siis ymmärtäväisesti ja huomaavaisesti. Täkäläinen metsätalous lienee hänelle kauhistus. Odotamme malttamattomina.
VastaaPoistaOlavi Huikarin Puun ihme (Terra Cognita) on oma suosikkini metsäkirjoista: valloittava ja näkemyksellinen, mikäli epiteetit sallitaan.