Kuva on Lapuanjoen
sillalta Härmästä etelään. Siinä on tietyö. Pääsin puhumalla työkoneiden
keskelle ja sitten oli todella hyvä onni, pilveilevä taivas ja oikea aamupäivän
hetki.
Ajoin kaikki erään
kommentoijankin mainitsemat reitit ja etsiskelin väylää, jolla tulvavallit
eivät häiritsisi eikä olisi valkoisia heinäpaketteja. Saarimaan näkötorniin on
97 porrasta tai yksi enemmän, ja näkymä on ummessa. Minulla on sieltä kymmenen
vuoden takainen kuva. Puut peittävät ja luultavasti viljely ja viljelemättömyys
ovat muuttaneet värejä. Ei enää toimi. Lapuan Hellanmaasta näkee, mutta ei
mahdottoman pitkälle. Klassinen kuvauspaikka olisi Härmän parantolan katolta.
Sinne en nyt pyrkinyt.
Sitä vastoin kuvasin
paljon taloja ja huvituin nyt havainnostani, että punainen maali (Falu, Riihi)
toistuu aivan väärin kuvissa, kun taas auringon ja tuulen syömän haalistunut
punamulta pysyy ihanuudessaan.
Taloryhmät ja maisemat
ovat aina vaikeita kohteita. Nyt oli kerrankin oikea kalusto, vuokrattu. Ison
Roobertinkadun Vuokrakameran Nikon d810 oli oikea väline ja objektiivina se
kallis 24 – 70 mm. Koko aikana en osannut päättää, annanko automaatin säätää
herkkyyttä vai valotanko käsityönä.
Mielessä pyöri, että Sony
ja Zeissin kaikkein kallein kiinteä objektiivi olisi ehkä ollut ratkaisu, mutta
vanha romantiikka painosti yrittämään kerralla oikeaa rajausta.
Kommenteissa on puhuttu
nykyisisitä ja entisistä kameroista. Käytän itse digiä, koska ei ole enää
kärsivällisyyttä hankkia filmejä ja pelata Leican kanssa, saati Linhofin. Sitä
vastoin en jätä huomauttamatta, että olen käynyt läpi isoisäni lasinegoilta
peräisin olevat mustavalkoiset 20-luvulta ja tietenkin tavattoman määrän eri
albumeista skannattuja yli sata vuotta vanhoja kuvia.
Todellinen haaste tuli
joitakin vuosi sitten isäni mv-kuvista sota-ajalta. Taso on erittäin hyvä,
kamera Zeiss Ikon Super Ikonta II ja filminä oli Agfa Isopan 122, 6 x 6.
Negatiivejä on paljon. Vedokset on kuvaaja on tehnyt itse armeijakunnan
tykistötoimiston laboratoriossa. Velivainajani kanssa teimme kuvista joukon
bromivedoksia, mutta nyt käytössäni oleva tavallinen postiviisisarja on kyllä
näyttelytasoinen ja näyttelystä on puhuttukin.
Värikuviin on ollut pakko
perehtyä lujasti. Isäni Lapinkuvia on hallussani 25 000 diapositiivia ja
ne on käyty kaikki läpi. Skannattuja on muutama tuhat. Kodachrome on tietenkin
säilynyt parhaiten, mutta myös Länsi-Agfa näyttää edelleen hyvältä. Ektrachrome
ei oikein kelpaa ja Ferranian värit ovat menneet sekaisin. Dioja on säilytetty
tämä runsas puoli vuosisataa erittäin huolellisesti mutta tietnekin niissä on
roskia, joten skannaaminen on käsityötä.
Kun olen käynyt myös läpi
omat Minolta- ja Leica-kuvani 1980-luvulta ja seuraavalta vuosikymmeneltä,
tunnen melkein tarvetta jakaa opastusta. Toiminta on näet melkein luovaa.
Koskaan ei voi olla oikein varma, mitä vanhoista kuvista saa aikaan.
Nykykalusto on yhtä
arvaamatonta. Iso FX-kennon digijärkkäri on tietenkin huono, mutta toisin kuin
muistikuvat väittävät, eivät ne vanhat filmille kuvaavat vehkeet olleet
erikoisen hyviä liioin. Veljeni Asahilla (6 x 7) ottamissa kuvissa on hienoja,
mutta rajoitukset ovat pahoja. Ison ja äänekkään kameran kanssa monet kohteet
jäivät tavoittamattomiin.
Kun olemme teettäneet
noin 10 000 uutta diaa etenkin interiööreistä, sanoisin hyväksyväni
esinekuvat ja etenkin tekstiileistä otetut; olemme kuvanneet joitakin tuhansia
äitini käsitöitä, ja niille on yleensä löytynyt sopiva syvyysterävyysalue.
Oman makuni mukaan hyvä ammattikuvaajan
otos on tätä nykyä yleensä steriili. Kun seuraa tarkasti pressikuvia, tulee
mieleen, että ehkäpä digikuvien ottaminen ja käyttö on vielä alkuvaiheessaan.
HD-keinoilla viiden tai
seitsemän kuvan pakkana. Kuka tahansa näkee, ettei hyvänkään digikameran
dynamiikka riitä kesäisiin maisemiin. Mutta kun kukaan ei maksa tuntipalkkaa ja
kuvat on otettava muuttuvissa tilanteissa.
Jo televisioonkin ehtinyt,
luontodokumentteihin käytetty sotilastekniikka mullistaa kuvaamisen pian tai
tekee sitä paraikaa. Toistaiseksi on tultava toimeen sillä, mitä on.
Epäily kyllä liikkuu
mielessä. Kaiken tasoisissa kesäkuvakilpailuissa palkitaan erikoisuuksia ja
kuvallista keikistelyä. Ei kai sitä voi välttää, kun klassiset maalaustaiteen
kohteet ovat valokuvalle mahdottomia – nouse tuuli, rauhoittuva meri, kevät
joka on niin kukalla, ettei sitä tahdo käsittää,
Olin Pohjanmaalla
pidempään ja enemmällä ajalla kuin 50 vuoteen. Nyt oli tilaisuus katsella
Isonkyrön harmaakivikirkkoa ja Härmän Powrerparkia, jotka ovat saman ajatuksen
vain vähän toisistaan poikkeavia ilmetymiä. Molemmissa taloudellinen etu on
ohjannut hyviin ratkaisun. Kyrön kirkkoa on katseltu puoli vuosituhatta;
Kauhavalla puretaan kunnantaloja ja kouluja, joiden rakentamista olen itse
katsellut.
Tuo jälkimmäinen on
ymmärrettävää. Sosiaalinen telttailu tuli muotiin 1950-luvulla ja on tälläkin
hetkellä itsestään selvä muoti. Alan ehkä tosissani syrjiä tekokiveä, sitä jonka
nimi on betoni. Kiviliima eli laasti on ihan hyvä.
Kävin taas kuolleiden
ihmisten asunnoissa, ja tietenkin elävien. Ehkäpä ryhdyn mystikoksi. Kun
ihminen on mennyt, hänen tavaroistaan ja huoneistaan katoaa henki.
Surullista että erilaisia
hengitysteiden sairauksia ymmärretään ja osataan hoitaa, mutta ympäristöastmaa
ei edes tunnisteta.
Kotona on käsittämättömän
sotkuista. En ole allerginen, mutta nenä alkoi vuotaa. Syy on tietenkin
remontti. Tänään asennetaan kaappeja ja hyllyjä ja päätetään, mitä lattian
kärsineelle osalle on tehtävä. Kattopuutarhan haluaisin. Istuttaisin sammalta
ja naavaa. Mistä saisi itiöitä?
Tarkiaisen mukaan - jonka varasin taas kerran uudelleen luettavaksi, vähän kuin Jokipiin jatkosodan, jonka olen lukenut aina vain ajatusta tarkentaen varmaankin viidesti - Pohjanmaa on kaikista Suomen maakunnista kaikkein eniten velkaa Ruotsille. Tarkiaisen mukaan Pohjanmaalla jotakuinkin kaikki kulttuuri on ruotsalaisperäistä. No, ehkä helapuukko on kuitenkin osapuilleen suomalainen. Sekin kuitenkin luultavasti Lapista peräisin.
VastaaPoistaPohjanmaalaiset ystäväni eivät ole olleet kovin huvittuneita Tarkiaisen ajatuksista.
Entäs pohjalaiset ystävät?
PoistaLapuan puolella Jokitien mutkassa olevasta lintutornista näkyy lakeutta komiasti. Joskus kehuinkin sitä näillä sivuilla valokuvaukselliseksi paikaksi. Ajattelin aiemmin etten puutu enää asiaan, mutta puutunpa kuitenkin. Itselläni on siitä joku omasta mielestäni hyvä kuva. En ole kyllä ihan hiljakkoin paikalla käynyt.
VastaaPoistaMetsä kasvaa, avohakkuut ovat muuttuneet risuisiksi koivua ja kuusta kasvaviksi ryteiköiksi mutta vanhat asuinalueet ovat kutakuinkin ennallaan. Vaasankin seudulla. Isojoella maisemat olivat kuin kolmekymmentä viisi vuotta sitten, aika tuntuu pysähtyneen, onkohan se?
VastaaPoistaMahtaako Pohjanmaalta enää mistään löytyä maisemaa ilman voimalinjaa? Uusimpana muotina tuulivoimalat kahdeksitoista vuodeksi vuokratuilla tonteillaan.
VastaaPoista