Herra Passikiwi

Ensin vastaus kommentoijan ihmettelyyn. ”Lex Mercatoria” eli kauppiaiden oikeus oli usein otsikkoni, kun päädyin pitämään luentoa hyvin korkealle kuulijakunnalle, kuten briteissä ylimpien oikeuksien tuomareille tai Kaliforniassa tiedekunnan lounaalla Boaltissa.

Aihe on kaikkialla jokseenkin tuntematon; jos joku nuori närväpää lukee tämän, saksalaisen Coingin laaja yksityisoikeuden historia sisältää viitteitä, mutta sitten pitäisi päästä ranskaksi käsiksi keskiajan historiaan ja osata lukea latinaa ja provencalia - jopa Genovan kauppiaat oppivat konstit Barcelonasta noin 1100-luvulla. Ja meillä oli Hansa-liitto, jolla oli omat tuomioistuimensa ja lakinsa.

Perinne jatkuu. Kauppiaiden oikeussäännöt, joita nyt soveltavat lähinnä välimiesoikeudet, ovat raaempia ja rajumpia. Ei kauppiaan auta vedota ”näkökohtiin”. Rahat pöytään.

Yksi sekä EU-retoriikan että kansallisen lain perimmäisiä syitä on tuhat vuotta vanha tapa kohdella riskillä toimivia eli siis kauppiaita ja heidän asiakkaitaan eli nykykielellä kuluttajia eri tavoin, eri säännöin. Suomessa maksukyvyttömyyttä koskevat lait hyytyivät Venäjän valtaan; Venäjän keisarikunta ei oikein päässyt yleiseurooppalaiseen kehitykseen, mistä taas Viipurin kauppiaat hyötyivät. ”Laskut maksetaan jos jaksetaan” ei toimi merenkulussa. Ja siksi Suomessa sovellettiin Ruotsin ja eräin kohdin jopa Tanskan lakien määräyksiä. Tällä hetkellä tekijänoikeudessa kuluttajiin sovelletaan amerikkalaisten tekijänoikeuskauppiaiden sääntöjä, ja näin syntyy kauhistuttavaa kohtuuttomuutta.

Suomalaisten lakimiesten puolustukseksi on sanottava, ettei heillä ole yleensä aavistustakaan tästä taustasta. Jos joku haluaisi aavistaa englanniksi, etsiköön Harold J. Bermanin kirjat. Paras on ”Law and Revolution. The Formation of the Western Legal Tradition”.

Viihdesivuilta pyörähti silmiin sivuja, joissa kysytään, oletko etevä. Tuollaisen sivun laatiminen ei edellytä sen suurempaa etevyyttä. Siinä riittää, että lukija voi vain hiukan totuutta muuntaen havaita olevansa luomakunnan ihmteos, tosin timanttina hiomaton.

Suomessa on tutkimusteni mukaan noin 47 etevää ihmistä. Saatan erehtyä, koska en itse kuulu heihin. Ehkä on kuitenkin niin, että maailmassa on 47 etevää ihmistä, ja he ovat lisäksi oikeamielisiä. Jos lukumäärä laskee 46:een, silloin tulee maailmanloppu. Tämä on Maimonideksen ja muutaman muun Kabbalan tuntevan tulkitsijan mielipide.

Tämäkin tuli mieleen miettiessä, miten paljon surua ja murhetta aiheutui siitä, että Winston Churchill oli niin tavattoman älykäs ihminen. Aikakautensa ja taustansa opettamin tavoin hän oli myös jokseenkin moraaliton ja ymmärsi siksi jopa Stalinia, joka ei ollut mistään moraalista koskaan kuullutkaan.

Tee mieli ostaa Library of American laaja I.B. Singerin novellien kokoelma. Sarjan kirjat ovat niin kauniita. Singer, joka oli ihmisenä kohtalainen kelmi, kirjoitti mielellään tyhmistä tai liika viisaista ihmisistä ja oli suunnattoman viihdyttävä. Hän oli niin käsittämättömän hyvä kertoja.

Valitettavasti suomennokset eivät ole oikein tyydyttäviä. Onneksi määrä korvaa laadun – niitä on paljon.

Max Hastingsin jo mainittu kirja salaisesta sodasta (Secret War) on kaunokirjallinen tapaus. Vakoilun, koodinmurtamisen ja tietovuotojen yhteenvedon lisäksi se on kooste fantastisia kertomuksia ihmisistä, joista vuosisadan terävä-älyisimpiin on luettava Ronald Seth, koodinimi Blunderhead, erään passinsa mukaan suomalainen herra ”Passikiwi”. Vakuuttava nimi.

Hän seikkaili hengissä eri puolilla Eurooppaa avustaen samanaikaisesti Englantia, Saksan kolmea vakoilujärjestelmää ja Neuvostoliiton NKVD:tä ja GRU:ta.

Kuten tiedetään, tiedusteluosastoille vihollinen pakkaa olla toissijainen kohde. Verisimmät ja rumimmat taistelut käydään järjestelmän sisällä. Yhdysvalloissa leppymättömiä vihollisia olivat merivoimien, maavoimien ja ilmavoimien tiedustelu, FBI ja Bill Donovanin OSS, myöhempi CIA. Tiettävästi taistelu jatkuu edelleen.

Hastingsin kirja on niin hyvä, että siinä mainitaan myös ruotsalainen Arne Beurling ja kerrotaan sekin, miten suomalaiset kaupittelivat kovalla hinnalla juuri vanhentuneita venäläisiä salasanomia Ruotsissa loppusyksystä 1944 (Stella Polaris). Suomalaisten signaalisieppaajien vaiteliaisuutta on pidetty usein isänmaallisuutena. Toinen mahdollinen selitys on, että heillä oli niin vähän kerrottavaa. Taisteluita ja ryhmityksiä koskevat tiedot ovat kuin menneen syksyn lehtiä.

Tosin nyt amerikkalaisten kautta käsille saadut tiedot viittaavat erääseen mielenkiintoiseen ajatukseen. Kukaan ei ole kysynyt, olisiko Suomen päämajanja etenkin Mannerheimin täysin käsittämätön varustautumattomuus kesäkuun 1944 suurhyökkäykseen perustunut osittain Hastingsinkin mainitsemaan Neuvostoliiton erittäin laajaan ja hyvin menestyneeseen radioharhautukseen. Rintamalle tuodut joukot olivatkin muka menossa johonkin muualle, kuten suurhyökkäykseen Berliiniä kohti, ja perinteiset koulutuskeskukset Pietarin ympärillä kuhisivat radioliikennettä, vaikka ne olivat tyhjillään.

Blunderhead suoriutui maailma vaikeimmista älykkyystesteistä. Hän joutui Saksassa opiskelemaan saksan alkeita eli äidinkieltään, ja vuosikausia salasanomiasähkötettyään morseaakkosia ja radioliikenteen alkeita. Uskomaton suoritus!

Tulee mieleen suomalaisen kenraalin muistelma. Kysy äkkiä, mitä kello on, niin seurueen ”suomea osaamattomat” kumppanit heilauttavat reippaasti vasenta kättään.

Jos tunneäly ja kyky sopeutua nopeasti odottamattomiin tilanteisiin on etevyyden mittari, menneen ajan vakoilijan (humint) tehtävä on kaamean vaikea. Ei ole ihme, että useimmat alkoholisoituivat tai romahtivat nopeasti. Parhaiten pärjäsivät britti-myyrät, joiden aito tai näytelty gentlemannin rooli meni täydestä. Enää ei menisi.