Hullu väijyjä

Kaltaiseni ihmiset, jotka sanovat, että laki kieltää tunnistettavien kasvokuvien käyttämisen ainakin kaupallisessa yhteydessä, ovat kovin pinnallisia.

Eilen koetin peittää kiihtymystäni Ateneumin valokuvanäyttelyn kuvien suurenmoisesta tasosta. Samalla halusin vihjata, että ne pienet kuvat, joita on paljon, kannattaa tutkia erikoisen tarkasti. Pidän vaimeista merkityksistä.

Rauhoitin mieleni miettimällä lakimiehen tavoin persoonallisuusoikeutta. Kysymyksen nimi on ”oikeus omaan kuvaan”. Joskus käytetään nimitystä ”intimiteettisuoja”. Lähelle tulee myös ”tietosuoja” ja yleisemmin ”henkilörekisteri”. Englanninkielinen yhteisnimitys on ”privacy”.

Cartier-Bressonin näyttelyssä oli muutama hyvin tunnettu kuva, jotka arvioni mukaan olisivat nyt otettuina lainvastaisia. Sellainen on esimerkiksi knallipäinen herra tirkistelemässä purjekankaan raosta naisten uimarannalle Belgiassa ennen sotia.

Lukija varmaan muistaa, että käsittelin ja opetin näitä asioita hyvinkin kauan ja hartaasti, viimeksi professorina. Valokuvaajat ja elokuvaajat kysyivät juuri tätä yllättävän usein ja myös kustantajilla ja tuottajilla oli huolta asiasta.

En taida modata vanhaa vastaustani. Julkisella paikalla yhteisössä vallitsevia tapoja noudattaen ihmisen saa valokuvata ja kuvan saa julkaista ja julkistaa. Tuo normiyhteisö on tärkeä. Jos kuvassa esiintyy professori Kemppinen vetämässä pöytäviinaa lankkuaidan takana kaupunkimaisemassa, sitä ei saa julkaista. Samoin perustein jäisi kätköön saman lankkuaidan takaa kuvattu ”Kemppinen kusella”.

Alan tutkimuskirjallisuudessa perustellaan, että tuollaisilla kuvilla aiheutettaisiin kuvatulle kärsimystä. ”Oma vika” ei riitä perusteluksi.

Keskustelu käynnistyi hyvin kauan sitten, kun eräs aviovaimo näki Englannissa televisiossa oman ilmoituksensa mukaan työpaikalle lähteneen aviomiehensä jalkapallokatsomossa suutelemassa sihteeriään pitkään ja tulisesti. Tapaus oli tuomioistuimelle vaikea. Olen edelleen sitä mieltä, että vaatimusten hylkääminen oli perusteltua, koska ei tuo pussailu niin epätavallista ole eikä liioin se, että televisioyhtiö (BBC) panoroi välillä katsojia tai jopa zoomaa. Toisin sanoen katsomossa kannattaa olla ihmisiksi.

Tämä on normaalia toimittajakoulun kamaa. Jokainen ammattilainen tietää tämän ja myös amatöörit, jos käyttävät järkeään. On olemassa ”yksityisyyden piiri”, kuten koti ja siihen liittyvä pihamaa, mutta myös esimerkiksi käymälä. Valokuvaajaa tuskin pelastaa poliisin (vartijan) kynsistä selitys, että hänen mielestään herrojen kikkeleiden kuvaaminen yleisölle avoimissa käymälöissä on erikoisen taiteellista. Siis julkinen paikka ei riitä. Normiyhteisön käsityksillä perustellaan perustelua, jonka mukaan eräät asiat saa jokainen hoitaa rauhassa.

Tästä alkavat sitten vaikeudet. Tuo ”normiyhteisö” toivottavasti vaikuttaa omituiselta hienostelulta. Se nimittäin ei ole sitä. Ihmisten käsitykset ja reaktiot poikkeavat toisistaan suuresti. Puhuakseni vain omasta puolestani minusta olisi yhdentekevää, jos vaikka vilahtaisin kuvassa Senaatintorilla selostettaessa uudenvuoden vastaanottamista. Olen samaa mieltä kuin silloin kerran esitellessäni korkeimmassa oikeudessa pilkillä istuneen miehen tapausta. Tuollaisen uutis- tai dokumenttikuvan nostaminen mainokseen tai julisteeseen vaatii kuvatun suostumuksen. Korkein oikeus kirjoitti, muistaakseni Olavi Heinosen kynällä, ettei ihmistä saa häneltä kysymättä kytkeä tuotteeseen tai aatteeseen. Siinä oli taustalla oikeustapaus, jossa erittäin kokoomukselainen maitokaupan myyjä sai korvauksia päädyttyään vasemmiston vaalijulisteeseen. Hän oli alun perin suostunut kuvattavaksi sanomalehteen elintarvikkeiden hintoja käsitelleeseen uutiseen.

Se pilkkimiehen tapaus oli pähkinä. Kuvattu oli sotilashenkilö, joka oli pukeutunut kirjallisen kiellon vastaisesti osittain sotilas- ja osittain siviilivaatteisiin, ja julkaisukin oli melkein valtiollinen matkailumainos Helsingin talvesta.

Nyt tuo juttu tuntuisi helpolta – julistekäyttöön aina kuvatun suostumus. Jos vaalimainokseen otetaan kuva kansanjoukosta Hakaniemen torilta, suostumusta ei tarvita, kun sen hankkiminen olisi käytännössä mahdotonta. Siis karkeasti: viisi henkilöä – lupa tarvitaan, viisikymmentä – lupaa ei tarvita, viisisataa – lupaa ei missään tapauksessa tarvita.

Mutta: maailma on muuttunut. Onko stalkkaaminen rangaistava teko? Lähestymiskieltoja annetaan.

Kuvitellaan tilanne, jossa aivan tuntematon ihminen seuraa sinua harva se päivä. Hänellä ei ole kameraa eikä äänityslaitetta eikä arvattavissa olevaa motiivia.

Maailman muuttuminen on siinä, että ennen poliisi ei liikahtanutkaan mokoman takia, mutta nyt asia ei ole niin selvä, varsinkin jos stalker on tummaihoinen ja jotenkin arabin oloinen.

Tuskin on mahdollista täsmentää, miltä näyttä ”epäilyttävä henkilö”. Viranomaisten tehtävä on kuitenkin pitää sellaisia silmällä ja huoata myös ”epäilyttävä käytös”. Jos poliisi pysäyttää sinut Amerikassa, ei ole hyvä ajatus mennä povitaskulleen eli liikauttaa kättään hyvin nopeasti. Muutenkaan ei kannata olla epäilyttävän näköinen.

Ei maailma ole muuttunut erikoisen epämiellyttäväksi. Suomessa ei ollut yhtään viisasta puhua venäjää julkisella paikalla sodan aikana eikä muutan ennen sotaakaan. Englannissa jopa kuningashuoneen jäsenet muuttivat saksalaisen sukunimensä vuonna 1914. Joku mies pieksi kadulla mäyräkoiran hengiltä, koska sellainen otus, englanniksi ”dachshund”, liittyi jollain salaperäisellä tavalla saksalaisuuteen. Nimitys on kieltämättä peräisin saksankielestä.

Perusteltu epäluulo ei ole peräisin meidän elinajaltamme. Järjestelmällinen suuren mittakaavan vakoilu vakiintui ensimmäisen maailmansodan vuosina. Perustyötä olivat tehneet anarkistit ja nihilistit, joiden keinot ja aatteet elävät yhä.

Varastettuja kuvia

Aika pian, puolen tunnin kuluttua, lähdin pois. Ateneumissa oli silmitön ruuhka. Lippujono ulottui kai kadulle. Henri Cartier-Bressonin suuri näyttely on saanut paljon julkisuutta. Silti ihmettelin. Vanhat mustavalkoiset valokuvat eivät tule ensimmäisinä mieleen, jos tekee luetteloa tämän hetken suosikeista.

Cartier-Bresson lopetti valokuvaamisen. Kerrotaan että hän meni sen sijaan Louvreen istumaan vanhan taulun (van Eyck?) eteen, ja itki puoli tuntia.

Jos valokuvaajia tuntee kymmenen tai viisi tai kolme, Cartier-Bresson on yksi. Hän oli se Leica-mies, joka rinnan Robert Capan kanssa kehitti täysin tohtoroimattoman kuvan. He kuvasivat myös maailman suurimmille julkaisijoille kohtalon johdattamina. Poseeraaminen eli henkilöiden asetteleminen kuviin ei väitteen mukaan sekään käynyt päinsä. Capa saattoi kyllä välillä unohtaa tuon tavoitteen.

Yhdessä 50-luvun Neuvostoliitto-kuvassa alaston, kaljupäinen mies painautuu jostain syystä Pietarin-Paavalin linnoituksen kiviseinää vasten uimahoususillaan. Kekkonen! Miten tuo sopisi kansikuvaksi, jos kirjan nimi olisi Suomi 100 vuotta ja ilmestymisvuosi 2017!

Kuvasta käy ilmi, ettei kiviseinä hievahda kaljupäisen syleilystä ja ettei muurin läpi voi kävellä.

Tämän kirjoituksen kuvaksi napattu hyppy kuvittaa HCB:n mystiikkaa, dramaattista silmänräpäystä. Kuten nähdään, hyppääjä on epäterävä mutta tikkaat ja tynnyrinrenkaan terävät.

En usko tuohon mystiikkaan. Journalistit ovat saaneet siitä hyviä juttuja. Mielestäni jopa Ateneumin näyttelyn runsaat uskonnolliset valokuvat ovat sattuman tulosta. Yhdessä viedään leipomuksia paistettavaksi – happamattomanleivät päivä. Toisessa mummu ja lapsi nousevat varovasti hämäriä kapeita portaita ja ylempänä on valoa – kaita tie, suojelusenkeli.

Minulle se hyvin painava tunne, jota ei koe taidenäyttelyissä, oli häpeä.

Valokuvaamien on jotenkin sopimatonta ja varsinkin tuollainen, että ihmisten ajattelemattomia hetkiä ryöstetään heidän tietämättään. Sellaista rikosnimikettä ei ole mutta pitkitetty murha tuntuisi sopivalta. Kuvaaja riistää lopullisesti ja peruuttamattomasti ihmiseltä hänen elämäänsä.

HCB:n monet mielipiteet esimerkiksi kameroista pelkkinä työkaluina ja vedostamisesta puuhana, jonka joku muu saa tehdä, tulkitaan yleensä snobismiksi. Hän oli rikkaan teollisuussuvun poika, ja se on tietenkin paha se. Eivät kaikki voi olla yhtä sujuvia kuin taiteilijan poika Jean Renoir, jonka apumiehenä HCB muuten toimi ennen sotia.

Jos ihmettelette tätä kuvailuani - häpeää – ihmetelkää ensin sitä, miten paljon ihmisiä maailmassa hirtetään ja miten vähän hirttämisestä tai ylimalkaan kuolinhetkestä on valokuvia. Tai sitä, miksi pornoelokuvat ja kuvat ovat käytännöllisesti katsoen aina niin huonoja.

Elokuva tosin on julkeuden taide. Mielestäni sen kuuluukin olla suoraviivaista ja kovaotteista, kuten hyvät elokuvat yleensä ovatkin. Ehkä vain muutamat japanilaiset ovat onnistunee poistamaan filmeistään selluloidin hajun, mutta hekin joutuvat käyttämään tuohon efektiin tunnin kuvakerrontaa.

Yöllä ajattelin, unessa ja valveilla, miten vähän muistoistaan voi kertoa. Varmaan tuon Ateneumin näyttelyn takia näin unikuvia tapauksista, joissa jouduimme piilottelemaan mahdollisimman monilta tuomioistuimen jäsentä, joka oli juuri tullut hulluksi. Sellaisen näkeminen voisi tehdä masentavan vaikutuksen toisiin tuomareihin ja hämmentää suurta yleisöä.

Tapaukset olivat aika harvinaisia. Muistan kyllä, etenkin asianajoajoiltani, useitakin virkamiehiä, jotka olivat selvästi psykoottisia. Yleisö ei sitä huomannut.

Olen, kyllä olen ollut toimittamassa ihmistä mielisairaalaan. Se on ollut kautta aikojen vaikeaa. Silloin kun asia oli ajankohtainen eli monta vuosikymmentä sitten tarvittiin kahden virkalääkärin allekirjoitukset. Paljon helpompaa on taivutella asianomainen itse menemään hoitoon ja sitten sairaalassa ensin vahtimestarit ja sitten hoitajat ja lääkärit ottamaan hänet vastaan.

Korkean ja kunnioitetun henkilön päihtymys ei ole ollenkaan vaikea ongelma. Hänet voi työntää mihin tahansa harjakomeroon tai mieluummin kellariloukkoon, josta möly ei kuulu. Aikanaan hänet voi noutaa sieltä nöyränä.

Valitettavasti se on rikollista, mutta jos asianomaisesta ottaa valokuvan ennen kuin hänelle antaa vettä juotavaksi, hän saattaa jopa ymmärtää, että jatkossa on viisaampaa möyriä lähinnä oman yksityisyytensä piirissä.

Näkemisestä on itse asiassa kirjoitettu aika paljon ja katsomisesta samoin. Valokuvan voi ymmärtää näkemisen todisteeksi.

Kasvojen verhoaminen ymmärretään – kuten moni muukin asia – kovin yksioikoisesti seksualiteetin kautta. Naiset pakotetaan verhoamaan kasvonsa, ettei miehille aiheutuisi viettelystä…

Haluaisitte te suurentaa ja kehystää valokuvan varpaastanne olohuoneen seinälle? Varpaassa ei tiettävästi ole mitään nolostuttavaa mutta ei liioin esittelemisen aihetta.

Häpeä havainnollistuu esimerkiksi ajattelemalla joissakin rituaaleissa käytettyjä joukkopyllistyksiä. Olisitko sinä valmis menemään riviin ja esittelemään paljasta pyllyäsi valokuvaajalle?

Se on ehkä taikauskoa, ehkä keikarointia, ehkä jotain muuta, että maastossa ja maisemassa voi tulla vastaan kohteita, joita ei halua kuvata. Maapallo on ja on ollut täynnä pyhiä lehtoja ja luolia. Osaisin mainita muutamia sellaisia paikkoja.

Kuvia on kuunneltava. Ateneumissa oli erilaisia tarpeellisia kieltomerkkejä. Yksi puuttui. Ei sitä tosin tiistaina olisi tarvittukaan. Mutta se kuuluisi hyviin valokuviin: välttäkää turhaa meluamista.

Väärää politiikkaa

Otsikko on Mauno Koiviston kirjasta ja tarkoittaa toista kuin tässä.

Alun perin ajatus oli äänestäjät kuin maamiesseurana palkkaamassa joukon työmiehiä ja pienemmän joukon konsulentteja hoitamaan yhteisiä ajatuksia, sellaisia kuin järven laskeminen tai laajempi ojitushanke, tilusten järjestely tai tien rakentaminen.

Aikaisempi järjestelmä, jonka vallitessa kansanvaltaisuudesta ei tiedetty mitään, tuo mieleen lähinnä kanalan. Kuningas marssi sisään, vouti piti ovea auki tai kiinni ja kansleri kiskoi orrelta muutaman kanan ja kukon ja väänsi niiltä niskat nurin. Ruuassa piti pysyä, ja kanalasta sai sekä lihaa että munia.

Suuren muutoksen pystyy jäljittämään. Sen paras merkki on ettei mikään tunnu muuttuvan. Mukana olijat eivät erehdy pitämään veren kohinaa korvissaan historian siipien havinana. Historia ei havise.

Nyt on palattu muun muassa Roomassa ja Ateenassa kehitettyyn järjestelmään. Ihmisille järjestetään huvituksia, jotteivat he nousisi kapinaan. Pelottava osa kaupunkien väestöstä oli pelkkiä elättejä, eräänlaisia syöpäläisiä, jotka ruokittiin kaupungin torilla ja kokoontumispaikoilla.

”Kansa” pysyi hyvällä mielellä, kun säännöllisin väliajoin kerrottiin uusista sodista ja verrattomista valtauksista, joiden johdosta pidettiin triumfisaattoja ja rakennettiin yhä uusia riemukaaria.

Tunne antiikin niinkin hyvin, koska sieltä on säilynyt paljon kirjoituksia. Kaikkein ensimmäisinä juuri kreikkalaiset käsittivät pelin hengen: viihdettä. Akropoliit eli linnavuoret rakennettiin viihteellisiksi eli käyttäen samoja oivalluksia, jotka viehättävät vieläkin huvipuistoissa eli siis tarjoamalla asiakkaille Disneylandia ja makkaraa.

Kirjallisuudessa viisastelu ajankuluksi (Platon, Arstpteles), mutta me ymmärrämme sen vähän väärin. Viisauden tavoittelu (filosofia) oli markkinointia. Oikeasta kysymyksessä oli ikiaikainen sosiaalinen kiipiminen. Sanan voimalla voittaminen on näppärää. Ei jää niin ruumiita haudattavaksi ja katukiviä pestäväksi verestä.

Teatterin kautta kertominen ja kuvailu saivat suosionsa. Vaikka kreikkalainen romaani on laajempi ja suositumpi ala kuin koulussamme kerrotaan, joku Xenofon kyllä keksi kertomisen ja valehtelemisen, joka on olennaisesti sama asia. Hänen juttunsa Peloponnesolaissodasta ovat kertovampia kuin Thukydideen, ja historioitsija Herodotos puolestaan ole selvä satuilija. Ellei tiedä tai viitsi ottaa selvää, aina voi panna omiaan.

Äänten ostaminen on rangaistava teko. Juuri sitä poliitikot kuitenkin harrastavat. Kirjailija Tom Wolfe toi yleiskieleen termin ”favors-bank”. Hänen kuvaamansa keinottelijat ja muut asianajajat saattoivat joskus autella kilpailijoitaan, koska jokainen myönteinen ele oli samalla talletus tuohon kuvitteelliseen pankkiin. Kun tarve iskee, voi mennä tekemään nostoja.

Poliitikko tekee talletuksia peukuttamalla Punaista Ristiä vastaan tai puhumalla eduskunnassa ihan ihmeellisiä.

Vaalit eivät ole enää otteluita. Vallankäyttäjille ei järjestetä kilpailuja. Politiikka muistuttaa yhtä enemmän tosi-TV:tä, jossa arvostelu, arviointi, joukosta pudottaminen ja palkitseminen jatkuvat tauottomasti, yötä päivää.

Koska yleisö omistaa poliitikot, sillä on tietysti oikeus sanoa mitä haluaa. Sanoine hoidetaan Flickerissä tai muutoin Somessa.

Media toimii meklarin tehtävissä. Joka päivä voi lukea poliitikkojen kurssin. Plussat ja miinukset näytetään. Mielipidetutkimukset eli mielikuvitustutkimukset ovat verrattomasti tärkeämpiä kuin äänestykset.

Politiikassa, siis vaaleilla valittujen ja virkaan korotettujen ihmisten toiminnassa on uutta urheilullisuutta. Temppuja ei tehdä edes keskinäisen paremmuuden osoittamiseksi. Kilpailu käydään siitä, kuka osaa eniten mielistellä yleisöä.

Jalkapalloliiton lahjusjuttu, joka enteilee pian julkisuuteen tulevaa olympiakomitean vastaavaa selvitystä, kertoo selvästi, missä suuret rahat todella liikkuvat ja ketä niiden rahoja ympärillä liikkuu.

Jälleen kerran on toteutunut vanha sääntö, joka edellyttää raskaan työn tekijöiden jättämistä vähälle.

Kansainväliset ja kansalliset liitot ovat rakentaneet kartellijärjestelmän. Jos joku luistalijanainen on erikoisen ihana, ei hänelle ole mitään keinoa ilmoittaa, että ellei liksaa tule lisää, hän siirtyy toiselle kanavalle.

Kartelli hallitsee kaikkia kanavia ja luultavasti netti- ja televisioyhtiöt miettivät jatkuvasti uusia ja entistä hullumpia urheilulajeja lisätäkseen liikevaihtoaan.

Tuo bisnes – sähkön välittämä viihde – näyttää olevan dollareina laskien samaa suuruutta kuin elintarviketuotanto. Edellä on – toistaiseksi – vain energiantuotanto, joka kuitenkin osoittaa hajauttamisen merkkejä.

Joskus jään pohdiskelemaan suurten taiteilijoiden kauaskatseisuutta. Aku Ankka kilpaili kultaisesta kypärästä eräiden roistojen kanssa. Kun kypärän löytäjästä tulisi samalla Amerikan keisari, Aku suunnitteli näppärän veron, hengitys dollari, syvä hengitys kaksi dollaria, huokaus kolme dollaria.

Ajatus on nyt toteutumassa. Uloshengitys on tietenkin hiilidioksidia eli vahingollinen päästö. Milloin ihmisille määrätään päästömaksut?

Mediassa mainittiin, että myös Aku Ankan levikki laskee. Nuoremmat kansalaiset eivät osaa tai tahdo lukea mitään niin vaikeaa.

Tätä ei kannata ihmetellä. Etenkin vanhoissa sarjoissa on niin syvällisiä totuuksia, ettei sellaisia pidäkään levitellä kenen tahansa tukittaviksi. Ykkönen tässä mielessä on ”Kun taivaalta satoi rahaa”. Luen sen aina välillä. Onneksi kustantaja on huolehtinut siitä että tarjolla on kiiltäväkantisia, sopivan kokoisia niteitä.

 

Suola II

[…]

Suuren Braudelin jälkimmäinen Välimeri-kirja (engl. ”Memory of the Mediterranean”) kannattaa lukea englanninkielisenä taskukirjana. Tekstin historia on hiukan sekava, koska se oli alkujaan tarkoitettu suurteokseen, joka sitten jäi toteutumatta. Yleisesti 1900-luvun merkittävimmäksi historiantutkijaksi sanottu Braudel oli joutunut maansa poliittisen johdon (Pompidou) suureen epäsuosioon, josta hän kuitenkin vielä ehti palata kunnian kukkuloille.

Vaikka olisi miten merkittävä henkilö, tulee siitä vaikeuksia, että vastustaa johdonmukaisesti sekä vasemmistolaisuutta että oikeistolaisuutta olematta liioin keskustalainen.

Moni ei viitsi edes muistella, että Braudelin oppilaista Foucault oli sitäkin mieltä, että kaikki historiantutkimus on poliittista manipulointia ja sellaisena hyvinkin halveksittavaa.

Luullakseni suomalaisten älyllinen vapaa pudotus alkoi 1980-luvun puolivälissä. Braudelin iso ”kapitalismin historia” (todellisuudessa erittäin laajaan lähdeaineistoon perustuva tutkimus kaupankäynnistä ja sen rakenteista keskiajalta lähes nykypäivään) jätettiin kylmästi suomentamatta. Kaikilla muilla kielillä se on. Uiguurista en ole varma enkä udmurtista.

Se on kuitenkin toisella tavalla hiukan vanhentunut kuin tuo Memory. Sekä Abulafia että Horden – Purcell ovat tuoneet erittäin merkittävää uutta aineistoa esiin ja käyttäneet etevästi kumouksellisia tuloksia antaneita uusimpia ajoitusmenetelmiä. Tarkoitukseni on piinata teitä näillä asioilla pitkin tulevaa vuotta. Olen myös juuri hankkinut saksalaisen tutkijan Itämeri-kokonaisesityksen, jonka Harvard on nyt julkaissut englanniksi (Michael North).

Suomen rakenteisiin vaikutti vahvasti suola, jota tuotiin ennen kaikkea Lüneburgin kaivoksista ja joka oli keskiajan Hansa-liitolle miekkaa vahvempi ase.

Braudelin hengessä saa sanoa, ettei Suomessa ole kirjoitettu suomalaisen mökkiläisen historiaa, suomalaisen työmiehen historiaa eikä suomalaisen käsityöläisen historiaa. Nämä ovat sitä perusrakennetta, jonka varassa kaikki muu on, kuten talonpojat (yleensä siis maata omistavat viljelijät), eliitti ja hallitsijat. Vahinko ettei Jutikkala tarttunut tähän – suomalaisen työmiehen historia…

”Miehellä” tarkoitan tässä myös naista ja lasta. ”Suomalaisella” tarkoitetaan muitakin kuin suomalaisia. Jos pääsisi puhtaalta pöydältä nimeämään, tekisi mieli käyttää kivikauden otsikoinneista lainattuja nimityksiä eli Hämeen kulttuuri, Nousiaisten (Turun) kulttuuri, Sastamalan kulttuuri, kolme tai neljä erilaista Karjalan kulttuuria, joista muutamia on meillä perinteisesti nimitetty venäläisiksi, jne.

Voi olla, että työn käsitteleminen numeroina on Marxin perua. Työn tekijöihin kiinnitettiin huomiota vain puhuttaessa heidän tietoisuudestaan, kunnes saatiin se erikoinen ajatus, että kaavailtu vallankumous voi käynnistyä vain tehdastyöläisistä, joiden tietoisuus on jollakin tavalla parempaa laatua kuin muiden ihmisten.

Kirjoitus alkaa yleensä veroluetteloina ja sitten tulevat kiveen hakatut ja taipuisalle alustalle hakatut kertomukset, joissa erilaiset hallitsijat ylistävät tekojaan ja omaa kaikinpuolista hyvyyttään. Ainakin Kiinan vanhassa historiassa näkyy tämä sama kaava. Joku keisari oli vallan mahdottoman hyvä, kun taas jotain toista paneteltiin jopa vuosisatoja. Ja sen jälkeen kerrotaan ja kirjoitetaan hallitsijan ihmetöistä.

”Arjen historiaa” on Suomessa vähätelty ja vihjailtu, että mitäpä maanmoukkien toilailuista – toista se on herrasväki. Nimitys on suomeksi hiukan huono. Puhe on arkipäivän historiasta, jossa kaikkein etevimmät tutkijat ovat yrittäneet tunkeutua suureen hämärään, tavalliseen. Joudun miettimään pääni puhki ennen kuin päädyn kourutalttaan – se tunnetaan kivikaudelta asti. Tervaa pulmallisempi on astia, jossa se terva kuljetaan vaihdettavaksi esimerkiksi suolaan ja rautaan.

Maantiede on vanhempi kuin ihminen. Mainitsin eilen Välimeren kolkasta ajatellen maantiedettä. Joku kiirehti kommentissaan päättelemään, että nyt oli tarkoitus esittää johtopäätöksiä nykyisistä syyrialaisista ja heidän liikkeistään. Tarkoitus oli siis päinvastainen. Ihmiset ja muut eläimet ovat yleensäkin menossa jostain johonkin.

Tunnusomaista näyttää olevan suurten, usein kivisten monumenttien rakentaminen suuren menneisyyden muistoksi. Suurelle tulevaisuudelle harvemmin pystytetään muistomerkkejä. Tätä nykyä sellaiseen on entistä vähemmän syytä kun eksternaliteetit ovat ilmeisesti näyttämässä voimaansa. Se teollinen maailma, johon huonoilla tiedoilla varustetut nyt vaeltavat, saattaa olla vaikeuksissa. Liikevoiton maksimointi ei kelpaa päämääräksi, jos tuulen ja veden liike on vielä vahvempi-

Suola

”Te olette maan suola” aiheutti ankaraa miettimistä. Suola on niin tärkeä ja vaikeatajuinen asia.

Suolaantunut maa, portaiden vieri jään suolalla sulattamisen jälkeen, ei oikein kasva. Vanhoissa kertomuksissa voitettujen pellot tallattiin ja lopuksi niille levitettiin suolaa.

Historian alku on Kuollut meri. Maanviljely, karja ja kirjoitus ovat lähtöisin juuri sieltä, mistä nyt tulee muuttajia. Välimeren mutkassa ovat ne hauskat kaupungit, joissa ei ole katuja. Ihmiset kulkivat kattoja tikkailla ja luukuista sisään ja ulos. Kuolleet vanhemmat haudattiin kätevästi lattian alle, naiset lähelle liettä; sitä ennen kierrätettävät ruumiinosat oli jätetty lintujen ja hyönteisten puhdistettavaksi.

Suola on historian keskeisimpiä kysymyksiä ja luultavasi liian vähällä huomiolla. Tätä nykyä tuodaan esiin, että suola on joillekin ihmisille vaarallista. Aikaisemmin ensimmäinen mielikuva oli ylellisyys ja nautinto. Suola parantaa ruuan makua.

Aivan kaikilla ihmisryhmillä on aina ollut yksi pakottava kysymys, miten selvitään hengissä talven (kuivan kauden) yli.

Suomen köyhyys ja takapajuisuus ei johdu pohjoisesta sijainnista. Mannerjään reunalla oli vilkasta menoa kymmenen tuhatta vuotta sitten. Löydetyt tarve-esineet osoittavat, että Jäämerellä on kulkenut fiksua väkeä. Hylkeen ja kalan lisäksi merestä sai suolaa – Itämeri on syötävän säilymisen kannalta liian suolaton, ja sen sesonki jääkauden jälkeen oli Litorina-meren aika, jolloin sattui olemaan myös mukavan lämmintä.

Olemme syrjäseutua, koska täällä ei ole kunnolla suolaa. Vähäkin riittää hyvän saaliin säilyttämiseen. Kala voi päästä pahentumaan ilman suolaa kuivattaessa, koska maitohappokäyminen alkaa vasta muutaman päivän kuluttua. Se säilytysmenetelmä, joka on taatusti hyvin vanha, löytyy jääkaapistanne, suolavesi. Suolakalaa valmistettaessa sääntö on sana kuin säilykkeissä, ilma pois. Olen ollut mukana laittelemassa kaloja purkkiin ja oppinut ne kaksi sääntöä: kaikki säilytettävä veden pinnan alle, ja paino päälle puristamaan kalasta ilma vähiin.

Jotkut meistä muistavat, miten osuuskaupasta ostettiin silliä. Kauppias haroi pitkillä ottimilla puutynnyristä rasvasillin, joka oli siis umpisukelluksissa. Taloissa syysteurastuksesta jääneet lihat olivat kuuleman mukaan loppukeväällä joskus niin hirvittävän suolaisia, ettei siinä oikein mikään peseminen auttanut.  Tönkkösuolauksessa merisuolaa menee äkkiä pari kiloa kymmeneen kiloon suolattavaa.

Suolan toinen välttämätön käyttö on parkitseminen – tai kuten sana itse sanoo, turkiksen saa säilymään kaapimalla verinahkaa ahkerasti ja käyttämällä keitettyjä puun ja pensaan kuoria eli parkkia. Myös runsaasti käytetty tuhka edisti asiaa. Turkisten sanotaan olleen hittituote. Kysymys niiden myyntikuntoisuudesta ei missään tapauksessa ollut pikkuasia.

Tulkintani Vuorisaarnasta on:” Muut ovat alkaneet mädäntyä.” Te eli siis kuulijat jotka olivat jaksaneet tulla hiukan omituiseen paikkaan, voivat estää muita pääsemästä pahaksi.

Historia pitää meitä pilkkanaan.

Siirtolaisuus ja pakolaisuus Välimeren yli on jatkunut taukoamatta kymmenen tuhatta vuotta tai ehkä kaksikymmentäviisi tuhatta. Monet ovat hukkuneet matkalla. Siitä on tultu kasvillisuuden todistuksen mukaan jo aikana, jolloin lautan virkaa toimitti muutama vuotavaksi palloksi kursittu vuota.

Kaikki tärkeät asiat ovat peräisin sieltä, missä nytkin soditaan. Maanviljely, kaupunki, kaupankäynti, pronssi ja erinäiset muut asiat ovat lähtöisin nykyisen Turkin nurkasta, Syyriasta ja Irakin ja Iranin pohjoisosista. Tästä puhuttaessa mainitaan yleensä seudun hedelmällisyys. Tärkeämpi, hyvin harvoin mainittu syy on suola. Siinä on melkein näköetäisyydellä Kuollut meri, hautavajoama josta suolaa ja juuri parkitsemisessa tarpeellisia muita aineita sai sen minkä jaksoi kantaa. Ja kivikauden tärkein raaka-aine oli tietenkin puu. Sitä riitti, vaikka Libanon seetri menestyy nykyisin parhaiten maan lipussa.

Jokin määrä liikennettä Afrikasta Lähi-Itään ja Eurooppaan oli vanha perinne. Meistä katkeamattomilta vaikuttavat kulttuurit ovat kuitenkin Mesopotamian jokilaaksoista ja Egyptistä. Kiina ja Intia ovat vanhoja, ja Länsi-Euroopan hyvin suuria kiviä päällekkäin pinonneiden joukkojen ajoitus vanhenee jatkuvasti, sitä mukaa kuin tutkimusmenetelmät paranevat. Kansakoulussa opittu pitää kuitenkin paikkansa: Sumeri tai mikä lienee ollut ennen sitä. Ja Jeriko on maailman vanhin yhtäjaksoisesti asuttu ja vieläpä muureille ympäröity paikka, 11 000 vuotta.

Tuossakin tulee mieleen Kuollut meri ja suola, vaikka lähteiden vesi on tietysti välttämättömyys sekin.

Kun poliittisesti mikään ei ole muuttunut yli kymmeneen tuhanteen vuoteen, syy kiinnostaa. Yksi selitys voisi olla toinen termodynamiikan laki. Epäjärjestys pyrkii lisääntymään. Historiasta puhuttaessa ajatuksen voi muuttaa muotoon: epätasapaino pyrkii katoamaan. Joskus seurauksena on pelkkä kaaos, joskus kaukokauppa.

[…]

Tuhatvuotisuus

Terrorijärjestö on ehkä uusi ilmiö. Tulee tarve katsoa hyvin vanhoja saksalaisia pandektioikeuden käsikirjoja. Jossain on ainakin omistamani Gierke.

Onneksi on Max Planck Institut. Vaikka nimestä ei arvaisi, heillä on verkossa kaikki mahdollinen vanha juridiikka. Katson Windscheidia, joka oli loistavan selkeä kirjoittaja, ja Dernburgia ja tietysti von Savignyä, jota olisi syytä lukea etenkin Hegelin sijasta. Näissä verkon aarteissa on pari pientä erikoisuutta. Kieli on tietenkin saksaa ja latinankielisiä sitaatteja ja alaviitteitä on todella runsaasti. Teksti eli fontti on fraktuuraa. Joten lukeminen on kuin leikintekoa ja mannaa sielulle.

Kukahan aikanaan ottaa verratakseen taloushistoriaa ja poliittista historiaa näihin sääntöihin, jotka ovat totta puhuen monumentaalinen saavutus. Tuloksena oli BGB, vuonna 1900 voimaan tullut Bürgerliches Gesetzbuch eli yleinen lakikirja. Se on edelleen siviilioikeuden ydin ja sitä täydennetään jatkuvasti. Vanhempi yleinen lakikirja on tietenkin Ranskan Code Civil, joka kuitenkin on historian silmin juuri sitä, mitä vitsi väittää, eli lyhyt ja epäselvä. Näitä vanhempi on mannermaalla käytännössä tuntematon Ruotsin valtakunnan laki 1734 ja sitäkin vanhempi,”moderni” laki, joka annettiin Tanskassa.

Keskiajan historiassa sivuutetaan liian vähällä goottien ja muiden takkupäiden lait, jotka luonnollisesti olivat lähinnä retoriikan eli puhetaidon osoituksia. Silti ne kertovat jotain – paljonkin – maailmastaan.

Taidankin mainita lapsenlapsille, että opettelisivat saksaa ja latinaa ja jos jää luppoaikaa, kreikkaa ja luonnollisesti klassista arabiaa. Edelleen vaikuttavien sosiaalisten ja kaupallisten rakenteiden ydinrakenteista on vieläkin saatavissa tietoa islamin maiden jäljellä olevista kirjastoista. Tietääkseni kukaan ei ole koskaan tutkinut niitä. Pari kirjaa on tuhannen vuoden takaisista juutalaisista kauppiaista, joiden kirjeenvaihtoa on tallella. Siitä käy suoraan ilmi, mistä Barcelona, Genova, Venetsia ja vielä Bysantti saivat erinäisiä ideoita.

Olen piilotellut tietokoneessani itse hirvittävällä vaivalla verkosta sivu kerrallaan kopioimiani suurteoksia, kuten Gratianusta. Valitettavasti niiden hyödyllinen käyttäminen edellyttää keskiajan kirkollisen latinan sujuvaa osaamista. On ymmärrettävä syvällisesti, mitä eroa on esimerkiksi käsitteillä kohtuus, sääli ja armo, aequitas, misericordia, gratia.

Oikeudellisen järjestelmämme takana ei niinkään ole vanha roomalainen oikeus, vaan keskiajan kanoninen oikeus, joka oli ensimmäisenä sääntelemässä niinkin keskeisiä rakenteita kuin vekseli, velkakirja ja osakeyhtiö sekä merivakuutus.

Oikeudellisen kategorian ”persoonallisuus” (nimi, isyys) jälkeen tulee pandektistien kirjoissa ”rotu”. Rasismista kirjoittelevat eivät taida tietää, että rotu oli aivan tavanomainen jakso näissä 1800-luvun puolivälissä laadituissa järkälemäisissä kirjoissa, joissa luotiin edelleen käytössä oleva oikeudellinen systematiikka, siis myös kansainvälinen oikeus.

Roomalaiseen perinteeseen tukeutuvat lakimiehet olivat vaikeuksissa selvittäessään, mitä oikein tarkoittaa ”oikeushenkilö”. Tuo ajatus – siis yhtiö – oli antiikissa heikosti kehittynyt, tai niin siis luultiin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.

Aivoilla ei voi ymmärtää aivoja. Emme tule koskaan kunnolla ymmärtämään, miten aivot toimivat. Oikeusjärjestelmän sisältä ei voi koskaan kunnolla ymmärtää oikeusjärjestelmää. Niinpä tuo ”oikeushenkilö” oudostuttaa, kun tietää, että antiikissa syntyi kaikkien aikojen mahtavin ja pitkäikäisin yhteisö, nimittäin kristillinen kirkko, nykyisin tunnettu roomalaiskatolisena kirkkona. Protestanttisten kirkkojen tunnustuskirjat ovat hiukan turhan pitkälle maallisten ruhtinaitten ja heidän menettelytapojensa mainontaa ja markkinointia.

Kirkko keksi luostarilaitoksen ja ylläpiti sitä. Jo ennen uskonpuhdistusta se oli tuottanut organisaatiot ”kirjasto”, ”koulu”, ”sairaala” ja ”säätiö”. Tässä kohdin Foucaultin ”tiedon arkeologia” ei siis pääse lähteille asti. Ruotsin ja saksan säätiötä tarkoittava ”stiftelse – Stiftung” tuo mieleen hiippakunnan (stift).

Tässä asiassa Kiina ei ole ykkönen. Keisari tai faarao ei ole sinänsä järjestelmä. Kiinan järjestelmä heilahtelee tänäkin päivänä kahden navan välillä. Toinen on moralismi (historiallisesti kungfutselaisuus tai daolaisuus tai buddhalaisuus tai näiden yhdistelmä) ja toinen on legalismi, johon liittyy melkein aina juristivalta ja siis laaja ja armottoman julma rikosoikeus. Kuten havaitaan, Maon esittelemässä kommunismissa tai sosialismissa ei ollut mitään uutta, ei mitään sellaista, mitä maassa ei olisi jo järjestelmällisesti kokeiltu. Esimerkiksi yksityinen omistusoikeus oli poistettu vuosisatojen kuluessa vähän väliä ja kollektiivinen vastuu mm. veroista oli aivan tavallinen temppu.

Se on mielenkiintoista, että myös Kiinassa suolavero oli valtion tärkein tulonlähde ja siis kansan syvimmän vihan kohde. Se palautettiin muutamien vuosisatojen tauon jälkeen kieltämällä kauppiaiden kartellit, ja seurauksena oli Tang-kausi, maailmanhistorian toistaiseksi huikein taiteellinen, tieteellinen ja kirjallinen kukoistuksen aika. Avoimia kapinoita tietenkin oli.

Tämän päivän terroristit eivät näytä olevan rodun tai heimon tai laajennetun suvun (Sippe) ympärille kertyneitä eivätkä liioin tavallisia rikollisjoukkioita. Vaikka ongelmana oleva Isis väittää palauttavansa uskonnollisen sharia-lain, kysymys ei näytä olevan lainkaan uskonnosta eikä laista.

Mongolit yrittivät perustaa maailmanvaltion ja vähäksi aikaa onnistuivatkin. Hunneista ainakaan minulla ei ole samanlaista tietoa. Vastoin tavallisempaa mielipidettä en oikein usko, ettei maailmassa olisi jatkuvasti ihmisiä, joiden mielestä murhaaminen, raiskaaminen ja ryöstäminen on oikeasti hauskaa.

Kysymyksessä voisi siten olla eräänlainen virtuaalinen hunnilauma. (Ja tässä ei todellakaan puhuta pakolaisista, joista suurin osa on uhreja).

Näin ajatellen joulu, uskonnolla tai uskonnotta, valon voittamisen vuotuisjuhlana, on nähtävissä mielenosoituksena. Pimeys kuolee. Valo syntyy.

Painokkaasti: hyvää joulua ja hyvää uutta vuotta. (Jos arvelette että vetäydyn nyt joululomalle, sehän nähdään.)

Rajat on oltava

Lapsille ja maahanmuuttajille on pantava rajat.

Mikä tässä nyt on niin vaikeaa?

Aikuisille on pantu rajat. Maantieteellisesti (fysikaalisessa tilassa) kotirauha on mainio asia. Se esiintyy lainsäädännössä ainakin 1300-luvulta. Voisin katsoa, onko se maakuntalaeissa; luultavasti on.

Rauhanrikokset (edsörebrott) oli mielenkiintoinen rakenne. Se joka ahdisti esimerkiksi naista käräjätiellä, oli rikkonut valansa!

Kaikki kuninkaan miehet toistelevat, että ”yhteiskuntasopimus” on Rousseaun oivallus 1700-luvulta. Väärin. Jonkun hiljan vähättelemä Magna Charta oli Englannissa samaa perua kuin tämä aito yhteiskuntasopimus, jollaisia tiettävästi tekivät gootit Ruotsissa ja burgundit Bornholmin saarella. Siinä siis vannottiin uskollisuutta pikkukuninkaalle tai päällikölle, jollainen oli tarpeen, jos ajatuksena oli ryöstää Rooma tai jokin muu vauraan oloinen paikka.

Valitettavasti – lukijoitteni kannalta – ainoa kelvollinen meikäläistä rautakauttakin kuvaava kirja on seitsemänkymmenen kirjoittajan ”Arkeologi i Norden I – II” (ed. Burenhult). Kaikki mitä olet tiennyt esihistoriasta on väärin.

Kari Tarkiaisen ”Ruotsin Itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan” (2010) on hyvää tekoa ja tekstiä, mutta näkökulmansa (Ruotsi) rajoittama niin että karjalaisuus eli novgorodilaisuus jää kovin vähälle, puhumattakaan Lapista.

Erittäin lohdullinen on “Cambridge History of Scandinavia. Prehistory to 1520” (ed. Jan Helle). Siinä on melkein tuhat sivua ja hintaa jotain 350 euroa. En oikein muista, miten niin on päässyt käymään, mutta minulla on se.

Jääkaudesta nykyaikaan myös Skandinaviassa ja Suomessa rajat ovat liikkuneet jatkuvasti. Parempi kirjallisuus osoittaa myös maiden nimeämisen vaarallisuuden. Kielitieteellisesti on mahdollista, että Suomi, saame ja Häme ovat sama sana. Nimityksiä on käytetty kulloisenkin tarpeen mukaan. Silti esimerkiksi sanan ”lappalainen” merkityksestä kirjoitetaan edelleen. Täsmällinen vastaus lienee, että se on tarkoittanut milloin mitäkin. Kemi ja kymi voivat olla sama sana, vaikka rovaniemeläiset ja kotkalaiset saattavat pahoittaa mielensä tällaisesta väitteestä.

Eilen mainittu ”Fall of Rome” voi tarkoittaa Rooman kaupungin tai Rooman keisarikunnan tuhoa tai sitten, perinteisin termein, Rooman ”valtakunnan” tuhoa, jolloin viitataan kai yleensä keisarikunnan sotilaallisesti ja kaupallisesti hallitsemaan alueeseen. Ja tuo on harhaan johtavaa jos mikä.

Se on vähän niin kuin pakanakansojen (kuten ”suomalaisten”) käännyttäminen. Maksut ja uskonnot ovat tyypillisesti järjestelykysymyksiä, jotka voidaan selittä parhain päin. Veroa voidaan maksaa alamaisuuden osoitukseksi, jos samalla sovitaan erittäin tuottavista vastakaupoista.

Julius Caesarin surullisen kuuluisa Gallian sota oli erehdys. Sisäpolitiikka ajoi taas kerran ulkopolitiikan edelle eli meneillään olevaan otteluun kolmen roomalaisen sotilasjohtajan kesken tarvittiin uskottavia sotilaallisia operaatioita. Ja niin Rooman ensimmäinen keisari, sama mies, jonka nimestä sana ”keisari” on peräisin, tuli tuhonneeksi hyödyllisimmän kauppakumppaninsa, kelttien komeat yhteiskunnat.

Rooman nousu aiheutti valtavan liikehdinnän nykyisen Ruotsin alueilla, ja Itä-Rooman eli Bysantin viimeinen loistokausi noin vuodesta 900 aiheutti Suomen. Luultavasti skandinaavien kupari ja rauta ja Suomen alueen turkikset kulkivat Tanskan kauppakeskusten kautta etelään ja osittain jokireittejä kaakkoon. Joka tapauksessa täällä pohjoisessa jalometallien ja hopea- ja kultarahojen löydöt ovat aivan uskomattomia.

Se oli konjunktuurikysymys, kuka missäkin ja milloinkin heilutti ylimpänä miekkaa. Ranska väittää olevansa Euroopan vanhin valtio, ja se on kyllä tottakin. Ranskalaisten hallitsevan kerroksen merkittävä osa oli kuitenkin ruotsalaisia ja norjalaisia (viikinkejä eli pohjanmiehiä) jo varhain. Norjalaisilla oli oma kuningaskunta Sisiliassakin. Kuninkaaksi ruvenneen Robert Guiscardin väitettiin olevan Kävelijä-Rollon (Göngu-Hrolfr) huonetta ja sukua.

Viimeksi mainittu oli legendan mukaan niin roteva roikale, etteivät hevoset jaksaneet kantaa häntä. Toisiakin nimen selityksiä on kyllä esitetty.

Ajattelin esittää näin joulun hengessä esimerkin rajojen monenlaisista merkityksistä. Eräs suomalainen professori osoitti kruunuhakalaisuutensa sanomalla, että Suomesta oli jo muinoin helppo hiihtää talvella Viroon. Ei se ole ollut koskaan helppoa. Esimerkiksi 1916 puolet rotevista renkipojista, jotka yrittivät jääkäreiksi Saksaan hiihtämällä Vaasan seudulta Uumajaan, joutui kääntymään takaisin. Ahtojäävyöhykkeestä ei pääse läpi millään ilveellä, eikä tavallisempikaan meren selkä ole mikään kulkuväylä. Jopa kuninkaan posti tuotiin Tukholmasta Turkuun kiertämällä Tornion kautta, koska uhkarohkeita yrittäjiä hukkui tai katosi kallisarvoisine lähetyksineen Ahvenanmereen kovin usein.

Meri joko yhdistää tai erottaa. Raja voi yhdistää esimerkiksi siksi, että rajalle rakennetaan linna tai vartiotupa ja sinne tie. Savolaisuuden keksivät ihmiset, jotka olivat kulloisenkin tarpeen mukaan joko karjalaisia tai hämäläisiä eli siis nopeita luikahtamaan kulloinkin uhkaavan esivallan ulottumattomiin. Kerran kuulin kertomuksen etevästä juoposta, joka oli istunut käräjät ja saamassa useitakin virkasyytteitä moninaisista laiminlyönneistä. Hän vietti kesää Päijänteellä enimmäkseen soudellen ja onkien. Kun kruununvoudin käskyläinen oli tulossa antamaan tiedoksi haastetta kuultavaksi ja vastaamaan syytteisiin, hän meloi Hämeen läänin virkamiestä karkuun itään ja Mikkelin läänistä lähestyvää länteen. Vähän niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa, joissa vapaus koittaa valtion rajalla.

Raja on veteen piirretty viiva: vain merillä raja voi pitää. Japani vahti merirajojaan tuhat vuotta. Napoleonia häirittiin pahasti kauppasaarrolla, jonka Englanti rakensi. Saksa hävisi kaksi maailmansotaa, kun se ei onnistunut katkaisemaan Englannin meriteitä – eikä Neuvostoliiton.

Löysää tuumailua

Yritän yleensä lähteä maantieteestä. Meret, joet, suot ja tunturit ovat tärkeitä. Irtaimet maalajit ja kallioperä on otettava huomioon, kun mietitään Suomen taloudellisia näkymiä ja kun haetaan syitä siihen, ettemme pärjää ruotsalaisille, mutta venäläisille kyllä. Pärjääminen tarkoittaa tässä kilpailukykyä, josta osa on valmistuskustannukset.

Yritän yleensä jättää aatteet täysin huomiotta. Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset vaihtavat aatteita useammin kuin alushousuja.  Syyttääkseni kaikesta Venäjää – mitä kaikkea sana ”kommunismi” on tarkoittanut. Syyttääkseni kaikesta Saksaa – onko sanoilla ”kristillisdemokraattinen” tai ”sosialidemokraattinen” jotain merkitystä. Nähdäkseni ei.

Normaali tapa on muuttaa sanojen merkitystä kulloisenkin tarpeen mukaan. On hiukan hätkähdyttävää, jos joku paatunut ammattirikollinen sanoo varastavansa, Tavallisesti hän ”nostaa” tai jotain sellaista.

Tiukka tosiasioiden kieltäminen auttaa melkein aina. Kun tosiasioille itselleen ei mahda mitään, turvaudutaan sanojen sormeiluun. Onko hasis huume? Olenko alkoholin suurkuluttaja tai liikakäyttäjä. – Nämä substantiivin määritelmät ovat esimerkeistä helpoimpia. Verbit tahtovat olla vaikeita. Sana ”omistaa” on aiheuttanut pian yhtä paljo tarpeettomia kirjoja ja kirjoituksia kuin sana ”uskoa” (Jumalaan, jotain todeksi jne.).

Eilinen nobelisti Solowin haastattelu, jonka julkaisi Hesari, oli hyvä. Hänen  esityksensä oli tosin liian kaupunkilainen. Taloustieteestä liikkeelle lähtenyttä käsitettä ”innovaatio” olisi peilattava kulttuurihistoriaan, etenkin tekniikan historiaan, ja lisäksi sosiaalipsykologiaan.

Ruotsin vahvuus on hyvin järjestetty feodalismi. Skåne siirtyi Tanskalta valloitussodalla sopivan myöhään. Siellä sijainnut ylhäisaateli pysyi paikoillaan, ja 1700-luvun lopun jättiläismäinen innovaatio eli maanjakolaitos – isojako – iski täydellä voimalla. Viljelysmaan tuottavuus nousi hurjasti. Verkalleen aatelisjärjestelmä kaivoi itse itselleen haudan. Ruotsalainen yhteiskunta siirtyi nykyaikaan yllättävän myöhään, oikeastaan vasta 1910-luvulla tai seuraavalla vuosikymmenellä.

Ruotsilla oli tietenkin puolellaan myös kallioperä, ja tieto tästä vaikutti vuosisatojen aikana mielialoihin. Falunin ympäristön eli Taalainmaan kaivokset tuottivat jo 1300-luvulla. Pohjoisesta löytyneitä valtavia malmikenttiä ei viitsitty yrittää käyttää ennen kuin rautatie teki Kiirunan malmista kilpailukykyistä.

Suomessa on luultavasti samalla leveysasteella merkittävät malmivarannon, joista ei edes kerrota julkisesti. Maailmanmarkkinahinnat eivät houkuttele.

Venäjä ei koskaan edistynyt edes feodaalilaitokseen eli siihen tuotantojärjestelmään, joka lännessä on liitettävä lähinnä frankkikuningas Kaarle Suureen ja noin vuoteen 800. Järjestelmää ei lopettanut Ranskan suuri vallankumous, kuten on tapana väittää, vaan Napoleon.

Suomen yritystoiminnan uranuurtajat olivat kaikki tulokkaita, joko skotlantilaisia tai norjalaisia onnenonkijoita tai sitten kaikenkarvaisia apteekkiapulaisia. Logistiikkapuolella, johon tässä yhteydessä luettava myös vähittäiskauppa, hallitsivat venäläiset ja heidän oppi-isänsä, saksalaiset. Venäläiset kävivät kauppaa (Novgorodissa ja Staraja Ladogassa) jo silloin, kun täällä asuttiin vielä puussa.

Rooman valtakunta ei koskaan tuhoutunut, ei Länsi-Roomakaan. Mahdollisesti Justinianuksen rutto 500-luvun puolivälissä aiheutti sen taloudellisen taantuman, joka näkyy myös Skandinavian hautalöydöissä ja raha-aarteissa. Ennen tuota vaihetta ja sen jälkeen kauppayhteydet idästä länteen ja etelästä pohjoiseen olivat hämmästyttävän nopeat ja tehokkaat.

Jos tuo pandemia vei neljänneksen Euroopan väestöstä, seuraava suuri tauti, 1300-luvun Musta surma mullisti kaupalliset rakenteet ja teki tilaa merkittäville innovaatioille tappamalla kolmanneksen. Espanjantauti tappoi 1918 enemmän ihmisiä kuin maailmansota, viidestä kymmeneen prosenttia koko maapallon väestöstä. Kukaan ei näytä uskaltavan sanoa ääneen, mikä on todennäköinen ratkaisu tämänkin hetken väestö- ja ikäongelmaan. Liikakansoitus on aina ihmisten lukumäärä taloudellisesti tavoitettavissa oleviin resursseihin nähden. Metsästyksellä elettäessä yksi ihminen sataa neliökilometriä kohti on ehkä liikaa.

Innovaatioita vastustaa perinne, ja perinnettä pitävät yllä vanhat ihmiset. Nähdäkseni syyt ovat puhtaasti itsekkäät. Esi-isien muiston kunnioittaminen tai maahisten muistaminen ovat puhetta vain. Esimerkiksi osittain metallista valmistetun äkeen tai auran ostaminen vie varoja, jotka tarvittaisiin hanketta vastustavan vanhan isännän tai emännän ylläpitämiseen.

Täydentäisin Solowin ja monien muiden, myös hänen oppilaittensa ajatuskuviota. Taloudellisen kasvun katkeaminen johtuu innovatiivisten eli suomeksi uusien teollisten ja kaupallisten rakenteiden tyrehtymisestä ja se puolestaan johtuu ennen johtaneiden teollisuusvaltioiden ikärakenteen muutoksesta.

Maailma toimii niin, että esimerkiksi Suomessa ”suuret ikäluokat” eli syntyneiden ylimäärä paikkasi viidessä vuodessa sodassa kuolleiden tai työvoimasta poistuneiden jättämän aukon. Nyt nämä samat ikäluokat ja heitä vanhemmat ovat kasvun tulppa. Lisäksi heidän – meidän – hoitamisensa tulee kauhistuttavan kalliiksi. Ja lisäksi uudistusten vastustaminen on pelottavan suurin osin aktiivista. Niin kauan kuin elektronisten pienlaitteiden valmistaminen tuotti maahan vaurautta, vanhimmat ikäluokat vastustivat niitä,

Ensimmäisen iskun otti vastaan Japani, jonka talous ei ole koskaan toipunut. Maa oli pari vuosikymmentä sitten teollisesti, rahoitukseltaan ja poliittisesti maailman parhaita.

Miksi ei Ruotsi? Useista syistä Ruotsi vältti suuret sodat. Siksi sen muutokset pysyivät laskettavina, suurin osin lineaarisina. Vaikea sanoa, kuka nerokas ihminen tai mikä puolue keksi tuon maahanmuuttajapolitiikan, joka on jatkuvasti tasannut väestörakennetta. Kuten muistamme hyvin, ensimmäiset elintasopakolaiset olivat nuoret suomalaiset, 1960-luvulla.

John Wilkinsin keinotekoinen kieli

Hän esitteli kielensä 1663 The Royal Societyn muille jäsenille. John Wilkins oli ollut perustamassa tuota maailman ensimmäistä ja edelleen arvostetuinta tieteellistä seuraa.

Maailmankaikkeus jaetaan 40 kategoriaan, jotka jaetaan eroihin, jotka jaetaan lajeihin. Jokaiselle lajille on osoitettu kahden kirjaimen sana, eroille konsonantti, lajeille vokaali.

Siis de on elementti, deb on ensimmäinen elementti eli tuli, deba on tulen elementin ensimmäinen laji eli liekki. Letellierin vuonna 1850 esittämässä vastaavassa taksonomiassa a on eläin, ab on nisäkäs, abo on lihansyöjä, aboj on kissaeläin, aboje on kissa. Ochandin taksonomiassa 1850 imaba on rakennus, iaca on palatsi, imafe on sairaala, imafo on sairashuone, imela on talo, imego on pylväs, imade on pilari, imego on lattia, imela on katto, imogo on ikkuna.

Mauthner (Philosphische Wörterbuch) huomauttaa, että Wilkinsin analyyttistä kieltä lapsi oppii tietämättä, että se on keinotekoinen. Koulussa lapsi oivaltaa, että se on myös yleisavain salaiseen tietosanakirjaan.

Hyvin tunnettu ja kaikkien rakastama kiinalainen Hyväätekevän tiedon taivaallinen keskus jakaa eläimet ikimuistoisella tavalla, joka Jorge Luis Borgesin elämäkertojen mukaan sai Michel Foucaultin rämähtämään niin kauheaan nauruun, että se halkaisi koko tunnetun kielen. Tosin alan tutkimuskirjallisuudessa esitetään epäily, ettei otsikossa nimetyn Borgesin tutkielman tarkoittamaa kiinalaista tietosanakirjaa ole olemassakaan. Ainakaan kirjaa tai pienintäkään viittausta siihen ei ole tavattu siitä huolimatta, että kiinalaisia tietosanakirjoja on säilynyt kokoelmissa useita tuhansia ja jotkut niistä ovat kovin seikkaperäisiä.

Luultavasti EU:n alaisuudessa Brysselissä toimii salainen luokituslaitos, jossa maailmankaikkeus on jaettu tuhanteen alaluokkaan. Numero 262 on paavi, 268 on dominikaanijärjestön koulut, 179 on eläimiin kohdistettu julmuus; eläinsuojelu; kaksintaistelu; itsemurha; paheet ja erilaiset viat; hyveet ja erilaiset arvot.

Kiinalainen tietosanakirja, jota siis ehkä ei ole olemassa, esittää seuraavan vastaansanomattoman lajimääritysten välineen kaikista eläimistä.

A.   Keisarin omistamat.

B.   Balsamoidut.

C.   Kesyt.

D.   Juottoporsaat.

E.   Seireenit.

F.    Kuvitellut.

G.   Kulkukoirat.

H.   Tähän luetteloon kuuluvat.

I.    Mieleltään järkkyneet.

J.    Laskemattomat.

K.   Ohuimmalla kamelinkarvasiveltimellä maalatut.

L.    Ja niin poispäin.

M.  Äskettäin vesikannun särkeneet.

N.   Ne jotka vaikuttavat kaukaa katsottuna kärpäsiltä.

Jumalat ja enkelit – vanhat ja nuoret ja mielensä tasapainon menettäneet – käyttävät kaikkein täydellisintä merkkisarjaa.

Kuten jo mainittiin, siinä 1 kirjoitetaan 0, 2 kirjoitetaan 10, kolme 11, neljä 100. viisi 101, kuusi 110, seitsemän 111, kahdeksan 1000. Ja niin poispäin.

Tämän notaation keksi Leibnitz, jolla oli riitaa differentiaali- ja integraalilaskennan keksimisestä Royal Societyn Sir Isaac Newtonin kanssa. Riita on toistaiseksi ratkaisematta.

Ajatusta kehitteli etevästi Cantor. Topologisten avaruuksien epäesimerkit ovat hyvin havainnollisia. Kategoriaoppi onkin osoittautunut sangen käyttökelpoiseksi, ja joitakin kymmeniä vuosia sitten vielä valistumattomatkin lapset saivat tilaisuuden verrytellä aivojaan laskelmalla joukkojen mahtavuuksia, tyhjiä joukkoja ja joukkoja, jotka eivät ole itsensä osajoukkoja.

Borges kuvaili (Immortale) palatsia, jossa portaikot saattoivat olla alassuin ja kaidepuut sojottavat tyhjyyteen. Kertojaa joka on Niililtä liikkeelle lähtenyt roomalainen tribuuni, seuraa puhekyvytön vanhus. Kertoja antaa mielijohteesta vanhukselle nimen Argos. Elukkamainen vanhus vastaa hapuilevalla kreikan kielellä: ”Argos, Odysseuksen koira.” Ἄργος, Ὀδυσσῆος ταλασίφρονος,…

Kun sitten sataa, kuten kuolemattomien kaupungissa käy jopa tuhannen vuoden välein, kertoja kysyy elukaltaan mitään odottamatta, onko tämä koskaan kuullut Iliaasta tai Odysseiasta, tämä vastaa:” En muista… Siitä on niin pitkä aika, kun kirjoitin ne…”

Kertoja taistelee eräällä sillalla 1066 ehkä Wilhelm Valloittajan puolella, ehkä häntä vastaan, julkaisee idässä kirjan Sinbad merenkulkijasta ja ostaa  tuoreeltaan Popen erinomaisen Homeros-englanninnoksen niteet (1714). Matkalla Bombayhin hän sammuttaa janoan sameasta virrasta ja huomaa juotuaan, että tämä joki on sama, jolta hän kerran lähti etsimään kuolemattomuutta ja kaupunkia, jossa jumalat tulivat hulluiksi ja antoivat historian alkaa. Nyt hän on lopulta menettänyt kuolemattomuutensa. Kertomuksen jälkikirjoituksen mukaan tarinaa on syytä pitää epäaitona, koska siihen on selvästi sekoitettu otteita Pliniuksen teoksesta, Thomas de Quinceyltä ja Descartesilta.

Sen muistiin merkinnyt Borges tarkoittaa, että tarina on Gödelin laskettavuussäännön vastainen. On tosia tarinoita, joita ei voi todistaa oikeiksi maailmassa jossa on niin paljon vääriä kertomuksia, joita ei voi todistaa vääriksi, koska ne saattavat olla formaalisesti täydellisiä. Nykyisin sanoisimme, että voi olla paha keksiä algoritmia, joka selvittäisi pakatun tiedoston sisältä, onko tiedosto pakattu. Sama koskee maailmankaikkeutta.

The dog, whom Fate had granted to behold His lord, when twenty tedious years had roll’d, Takes a last look, and having seen him, dies; So closed for ever faithful Argus’ eyes!

Lahjavihjeet

Pahassa säässä ajelin kirkosta mietiskellen hajamielisesti tätä jouluvimmaa, joka lienee hyvä asia. Nyt se ilmeni joululauluina. ”Maria, herran piikanen” saksaksi oli mainio. Sisareni mainitsi, ettei ollut koskaan tullut ajatelleeksi laulun alkuperää, kun he aina lauloivat tuota Tapiolan kuorossa silloin hyvin kauan sitten. Poikani oli ihan innostunut. Heidän kuoronsa oli juuri palannut Espanjasta laulamasta ”Kullervoa”. En taaskaan viitsinyt sanoa lapsille, etten ole koskaan ymmärtänyt, mikä ihme oli pannut antamaan viattomalle lapselle nimeksi Kullervo, isälleni siis. Kyllä vanhemmat tarinan tiesivät.

Sitten, siis vasta nyt, ymmärsin asiayhteyden. Olisiko Sibeliuksella käväissyt sama syy mielessä. Kysymys oli vihapuheesta.

Olen itse suhtautunut pilkallisesti ”heimoveljien vapaudenkaipuuseen”. Jo vuonna 1918 ja sitten jatkosodan aikana kävi hyvin selvästi ilmi, ettei itärajamme takana huoattu Suomen heimon yhteyttä.

Mutta isoisällä oli mielessä Kullervon kirous ja orjuus jo silloin, kun isäni syntyi 1921. Se oli aikakauden iskulauseita, lauluissa mainittu, ja isoisä osui kuin osuikin katsomaan lastaan kuljettuaan Aunukset, Vienat ja Virot hätyyttämässä bolshevikkeja, jotka olivat kuitenkin saaneet pysyvän sijan hänen kotikulmillaan, Pohjois-Inkerissä.

Konsertti oli hyvä ja Temppeliaukion kirkko arkkitehtuurina vuosi vuodelta hienompi. Ja kirkko oli ihan täynnä.

Sukulaisista puhuttaessa – ajattelen mennä hankkimaan jälkeläisille jouluksi hämmästyttävän ja ilahduttavan kirjan, Marcus Chown ”Maailma pähkinänkuoressa. Kaiken ymmärtämisen käsikirja” (HS kirja), 2015.

Kirjan nimi on epäonnistunut. Vilkaisija luulee lukeneensa tuon jo, Valtaojan tai Brysonin tai jonkun kirjoittamana. Ei ole.

Alkukielellä nimi on ”What a Wonderful World. One Man’s Attempt to Explain the Big Stuff”, mutta tällä kertaa sitä alkukieltä ei kaipaa, koska suomennos on hämmästyttävän hyvä.

Tehtävä on ollut vaikea. Kirjan idea on kuin blogi. Siinä hypitään tähtitieteestä hiukkasfysiikkaan ja biologiaan ja mainitaan kuin ohimennen, että eräällä limasienilajilla on kolmetoista sukupuolta, ja selitetään, miten mainio tämäkin evoluution aikaansaannos on. Välillä tulee runoilija Philip Larkinin sitaatti, joka voisi olla jonkun muunkin runoilijan kirjoittama – ”seksi keksittiin vuonna 1963 eli minun kannaltani sangen myöhään”.

Tuo kirjallisuuden laji, ”kansantajuistieteellinen”, on hyvin vaikea. Tämä kirjoittaja osaa. Esimerkiksi kemiassa on oikeastaan kysymys vain elektronien energiatasoista. Chown vie asian maailman muuttumiseen – vety ja happi ratkaisisivat fossiilisten polttoaineiden ongelman. Kysymyksen hän asettaa näin: eläimet ja ihmiset yhdistävät ravinnosta saadun vedyn ilmasta saatuun happeen. Ravinnon energia on peräisin vain auringosta. Miten sitten rakettien polttoaine on sama hapen ja vedyn seos?

Sanoisin että kysymys on hyvä. Kokeilkaapa kärsivällisiä tuttavia tai sukulaisia – kuinka moni osaa vastata tuohon.

Myöntäkäämme, että muillakin kuin juristeilla on lahjakkuus tehdä helpoista asioista vaikeita. Lahja kertoa aidosti vaikeita asioita selkeästi on hyvin harvinainen. Chown ei muuten ole edes mikään ihme tiedemies. On hänellä tutkinto CalTechistä (astrofysiikka, kosmologia), mutta hän on ammatimainen tiedekirjoittaja.

Lukijoille sanon tässä vaiheessa, että luonnontieteellisen yleissivistyksen kohentaminen on mainio ajatus. Raportoin muutaman viikon kuluttua, miten on, mutta rohkenen sanoa jo nyt, että tämä kirja on normaalille lukiolaiselle ja ammattikorkeakoulun opiskelijalle jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja myös maisterit voivat selviytyä siitä, jos kovasti yrittävät.

Löysin vastauksen murheeseeni suurten klassikkojen rappiosta ja tuhosta. Löysin puoliksi vahingossa Amazonin saksalaisilta sivuilta mielettömän valikoiman. Nyt skannausjälki on kunnollista. Kindle-kirjat joutuu ostamaan USA:n kautta, mutta se ei tietenkään haittaa tahtia, koska nuo samat kirjat löytyvät sieltä.

Lutherin kootut teokset: 0,09 euroa. Löytyi Mauthnerin filosofian käsikirja – se sama, jota Jorge Luis Borges luki vuosikymmeniä. Löytyi Walter Benjamin. Max Weber ja Friedell minulla tietysti myös sähköisinä. Löytyi Anton Pawlovich Tschehowin kootut teokset. Saksaksi, kieltämättä, mutta Tshehov on suomeksi edelleen ongelma, koska ne kaikkein parhaat novellit, kuten ”Kaksintaistelu”, ovat Otavan vaikeasti löydettävissä niteissä, ja Sali 6 ja Musta munkki ovat WSOY:n ajat sitten loppuunmyydyissä niteissä, ja Martti Anhavan erinomaisia suomennoksia joutuu haeskelemaan taskukirjoina.

Näitä niteitä joutuu siis haeskelemaan myös omasta kodistaan. Jos ihmisellä on kirjoille ahneita jälkeläisiä, ei ole koskaan varmaa, onko etsitty nide heillä lainassa vai olenko itse pannut sen johonkin ”varmaan paikkaan”, mikä on pettämätön keino hukata kirja epätoivoisen pahasti.

Kun sen uuden television takia täällä on raivattu kirjahyllyjä vähän laajemminkin, olen seurannut hämmästyksestä mykkänä, miten mahdottoman mielenkiintoisia ja hienoja kirjoja löytyy jatkuvasti, siis omista hyllyistä.

Kindlen suuret klassikot ovat muillakin kielillä räjähdysmäisen halpoja. Minulla on puhelimessakin Dickensin kootut teokset. Ei lopu lukeminen kesken, vaikka joutuisi välillä vähän odottamaan.

Osoitan syyttävällä sormella Kansalliskirjastoa, Kotusta ja jäljellä olevia kustantajia. Miksi suomalaisia klassikoja löytyy e-muodossa niin huonosti?

Jos joku tätä lukeva rahamies haluaisi ikuista kunniaa, voisi lykätä Kansalliskirjastolla lompakollisen rahaa. Olisin valmis osallistuman talkoisiin ja valikoimaan ne ainakin sata kirjaa ja kirjasta, jotka pitäisi saada yleiseen ja ilmaiseen levitykseen. Elisa on kieltämättä liikahdellut tuohon suuntaan (esim. Jotuni), mutta lisää hullu pyytää.

Tunnen itseni varakkaaksi

Aivan niin kuin ”Parnassoon” olisi tullut elämää.

Kirjallisuuslehden pitäisi olla ”tuotteena” ihanteellinen, suhteellisen halpa ostaa, helppo hävittää, pannun alusena pistämätön.

Kiitos Pertti Niemisen haastattelusta. Lisään Tero Tähtisen tekstiin, että vaikka hän sanoo Niemisen ja hänen kiinan käännöstensä vaikuttaneen paljon, asia on todellisuudessa päinvastoin: ne vaikuttivat erittäin paljon.

Tosin: Anhavan japanilaisen runon suomennokset vaikuttivat vielä enemmän. Nieminen käänsi kiinasta ja välikielistä pitäen silmällä Arthur Waleyn tekstejä, Anhava luullakseni enimmäkseen englannista arvostaen R.H. Blythiä.

Koska lehdessä on asiasta keskustelua, liitän tähän ilkeyttäni alun lukijakirjeessä käsitellyn Wang Wein runon oman suomennokseni.

Kaurismetsä

Vuori on tyhjä, siellä ei ole ketään,

paitsi kuuluu puheen tähteitä.

Laskeva aurinko valaisee syvää metsää

ja sytyttää sammalen vihreän vielä.

 = = =

Kaikki suomennokset ja osa englanninnoksia pohjautuvat vakaumukseen, että tuo yksikin runo on kallisarvoisempi kuin Euroopan ja Amerikan museoiden kaikki Ming-posliinit.

Sekin aika tulee, että joku kirjoittaa tuon runon miekalla hiekkaan, ja ihmiset pääsevät katsomaan sitä, tuhat juania lärvi.

Runot muuten ovat vanhempia kuin se kuuluisa posliini. Nämä joita on luettu niiden kirjoittamisesta alkaen ovat tyypillisesti olleet saatavilla noin 1200 vuotta. Oman aikamme kulttuurivallankumouksen aikana jotkut kaartit yrittivät tuhota nekin. Tavoite osoittautui mahdottomaksi.

On paljon helpompi tappaa ihmisiä kuin runoja.

Vielä samassa ”Parnassossa” on kyselty antikvariaatin pitäjiltä, millaisia kirjoja ostetaan ja myydään ja millaisia ei. Joka kerta kun käyn divarissa siellä käydään jonkun pussukkaa läpi. Myyjä on tyypillisesti krapulassa tärisevä kuolinpesän osakas ja kauppias luultavasti laskee päässään, maksaako yhden vai kahden kaljapullon hinnan ja lykkää loput takaisin valehdellen, että kiinteistössä ei ole paperinkeräysastiaa.

Ihmettelin ja vähän kauhistelin, kun yhdessä paikassa sanottiin, ettei siellä osteta edes Tammen Keltaisen kirjasto Calvinoja eikä Faulknereita. Nyt palikat loksahtivat. Tammen Keltaiset ovat keräilykohteita. Nuo kaksi keräilijöillä on jo. Voisin viedä divariin jonkin Hullun metsän tai vastaavan väliin jääneen.

En vie. Sain selvän, miksi eräät kirjat ovat hiukan haluttuja. Ne ovat kaikki minulla. Lyriikka – Eeva-Liisa Mannerin ja Pentti Saarikosken koko tuotanto. Proosa – Vartio, Rintala, siis varhaistuotanto…

Lopetin kirjojen keräilemisen 1960-luvulla. Sitä ennen kertyneet ensipainokset jäivät sukuun. Tuo outo termi ”ensipainos” tarkoitta kirjan ensimmäistä painosta. Jokin Hellaakosken ”Jääpeili” olikin sekä harvinainen että hieno. Joel Lehtosen ”Rakkaita muistoja” oli yleinen mutta hieno.

Aloin epäillä, että miehet – he olivat aina miehiä – jotka ostavat sellaisiakin kirjoja, joita eivät aio tai osaa lukea, ovat töissä jossain mainostoimistossa.

Esitin jo aikaisemmin tyhjentävän analyysin ja selityksen islamin maiden tapahtumille ja pakolaisvirralle: Internet (älypuhelimet). Aina kun tehdään keksintö ja otetaan se käyttöön ympäristössä, jolta oikeastaan puuttuvat käytön edellytykset, seuraa sisällissota.

Rakkaat oppilaat – mikä oli kirjapainotaidon keksimisen mullistavin seuraus? (Ennen tätä kysyttiin keskikoulun alaluokilla.) – Uskonpuhdistus.

Etenkin Luther ryhtyi käymään sotaansa painetuilla lentolehtisillä. Lisäksi hän kopsasi aikaisemman oivalluksen, cutting out the middleman (keskialalatinaa). Kun painetaan Raamattuja kansankielellä ja opetetaan samalla porukoita lukemaan, ei tarvita enää veroja ja maksuja kiskovia kardinaaleja, vaan ”tekijänoikeuskorvaukset” voidaan osoittaa suoraan Lutherille itselleen tai hänen ollessaan estyneenä sopivalle evankelis-luterilaiselle seurakunnalle. Wycliffen raamatunkäännös tosin oli ilmestynyt jo 1384, ja harvinaisen ja vaikean työn eli kreikasta kääntämisen teki Erasmus, joka siis pysytteli varovasti katolilaisena.

Mikä oli seuraus uskonpuhdistuksesta? Talonpoikaiskapinat ja aste asteelta järkyttävämmät sisällissodat, joita sanotaan jostain syystä uskonsodiksi.

Kong Futsen lukeminen tai lukematta jättäminen oli muuten Kiinassa eri aikoina hengenvaarallista, ja ajoittain Buddhan opetusten levittäminen muualla Aasiassa.

Meneillään on muutos. Se on lehdille ja kirjoille vaikeaa. Niiden julkaisijoita ei kai lohduta, ettei puhelinta ole koskaan tarvinnut ostaa, jos on halunnut soittaa esimerkiksi tädilleen Nuppulinnaan.

Mielipiteet ovat vaarallisia ja siksi niiden myyminen, ostaminen ja tukahduttaminen kiinnostaa aina. Tosiasioita ei voikaan vainota.

Runoilijan saa hirttää ilman muuta. Mielipiteet jotka sisältävät poikkeavia käsityksiä maailmasta nävertävät minkä tahansa yhteiskunnallisen järjestelmän ydintä.