Sivun näyttöjä yhteensä

20. maaliskuuta 2014

Kaunis tyttö




Äiti sanoi soittaessaan tarkastaneensa asian koulun matrikkelista. Minä myöntelin. Puheenaihe lähti lehdessä julkaistusta kirjoituksesta, jossa taannoin kuolleen omistajan, ministerin rouva menneisyyttä ja työtä muisteltiin. Muun mukana oli maininta valokuvamallin valinnasta Amerikkaan 1960-luvulla Me Naiset –lehden hankkeena.

Tuossa yllä on kansakoulun luokkakuvani. Kuuluisa opettajamme valvoo takana. Tuo suopea ja jämpti katse vaikuttaa tänäkin päivänä.

Mutta yhtenä joukossa on tämä Hellevi Keko, joka voitti sen naistenlehden kilpailun, muutti Eileen Fordin mallitoimiston töihin New Yorkiin ja sikäli kuin tiedän on viettänyt kaikin puolin tolkullista elämää. Mielestäni tapasimme kerran Helsingissä, ja se olisi ollut varmaan 70-luvun alkua. Vai oliko se Kauhavalla?

Mutta kirjoittamisen syy on se, että kun tämä nuori nainen lähti matrikkelin mukaan ylioppilaskirjoitusten aikoina suureen maailmaan tuollaisen ennenkuulumattoman kilpailun tuloksena, kukaan ei ollut sitä ennen kiinnittänyt häneen mitään erikoista huomiota. Sen muistan varmasti, että sama koski häntä itseään. Tavallinen, hiljaisen oloinen tyttö. Ilmasotakoululta, isä kai lentomestari, ja näitä Ilmasotakoulun lapsia tietenkin oli kaikilla koululuokilla runsaasti.

Luokan kaunotar on muuten tuo vaalea, pitkähiuksinen tyttö suunnilleen keskellä. Itse olin mitä haikeimmin ihastunut. Onneksi pääsin kuvaan aika lähelle. Mitä Annikille kuuluu?

Olen miettinyt muistin toimintaa hiukan järkyttyneenä eräästä sairaustapauksesta, jossa uhrina on ikätoverini. Ihmisen mureneminen on kauhistuttavaa nähtävää. Se ei ainakaan näin maallikolta onnistu oikein kokonaan, että oppisi kohtelemaan toista ”potilaana”, joka siis olisi vain tapaus tapausten joukossa, ilman asiayhteyttä.

Ihmisen mieli on sellainen, että karskimpikin voi ruveta parkumaan jonkin arjen esineen takia, kun se laukaisee sellaisen ketjun muistoja.

Oma muistini on kuin entisen ajan virtsakaivo. Koostumus on orgaanista jätettä. Mukana kelluu kaikenlaista. Jonkinasteinen käymisprosessi on jatkuvasti meneillään.

Koululuokista neljä viidestä toverista palautuu mieleen, ellei heti niin vähän ajan kuluttua. Tuosta kansakoulusta ei tietenkään ole painettua matrikkelia, mutta oppikoulusta muistikuvan voi tarkistaa. Kirjojen viime siivouksessa sukelsin pintaan sotilasmuistioni 1963. Muistelin parina iltana uneen kastautuessani ja sain yllättäen mieleeni kolme neljännestä asemiehistä, sukuniminä tietysti. Siihen aikaan ja siinä iässä puhuteltiinkin sukunimellä. Se oli niin miehekästä. Sitten katsoin muistiota, johon oli liimattu omituisen huolellisesti ryhmäkuva sotilasvalan päivältä ja sen alla kaikkien, käytännössä kai melkein kaikkien, nimikirjoitukset ja nimen selvennykset.

Palaan tähän kysymykseen sukunimistä. Luin siitä mielenkiintoista asiaa. Mutta Oulussa esiintyi huomiotani herättäneitä maakunnan nimiä ja muuten vähän vieraampia savolaissukujen jälkeläisiä. Edellisiä olivat sellaiset kuin Lumppio ja Lumpus, jälkimmäiset tietenkin tyyppiä Heiskanen, Kareinen ja Kasurinen. Ryhmänjohtajamme oli alikersantti Pukari. Kokelaana pyöri myöhempi kriitikko Jukka Kajava, joka asiaa kysyessäni kielsi jyrkästi olleensa millään tavoin epämiellyttävä esimies; paikka ja aika täsmäsivät, mutta myönsi olleeni itse seinästä reväisty maalaispoika Oulun suurkaupunkilaisten rinnalla ja siten kykenemätön tekemään osuvia havaintoja.

Tunnen ilmiön kirjailijoista. Outo juttu. Muusikot ja musiikkialan ihmiset muistetaan laajoissa piireissä alle kouluikäisistä, koska hyvä korva ja laulunääni, jotka ovat tyypillisiä mutta eivät läheskään poikkeuksettomia merkkejä erikoislahjakkuudesta. Menestyneistä ja vakiintuneista kirjailijoista ”vertaisverkko” eli esimerkiksi luokkatoverit, tuntuvat muistavan aina saman: kyllä ei olisi uskonut. Merkittävä kirjailija ei useinkaan ole pienenä ”hyvä kirjoittaja”, eikä liioin herätä huomiota jutuillaan. Hyvistä kirjoittajista tulee insinöörejä tai vastaavia. Hyvistä kertojista tulee laajalti tunnettuja juoppoja, ja kuka tahansa voi todeta, että ne ”hyvät jutut” ovat aina samoja ja niitä on yhteensä noin viisi.

Valitettavasti en tunne ketään Niinistön tai Halosen tai Kataisen luokkatoveria. Oppikoulussa luokallani olivat Iivo Polvi ja Virrankosken Köysti, jotka istuivat eduskunnassa ja Köpi myös Meppinä; lisäksi hän oli johtava kunnallispoliitikko.


Kokemus: arvasi tyttö tai poika poikkeukselliset mahdollisuutensa tai ei, hän on niistä hyvin hiljaa, jos on todella lahjakas. Tämä koskee tulevia miljonäärejä, tieteen ja taiteen huippuja, yhteiskunnan pinon päällimmäisiä ja kauniita naisia.

21 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Siis kolmas rivi toinen oikealta, eikö niin? Hymyilevä poika. Saitko muuten koskaan hymypatsasta ja jos sait, niin onko tallessa?

      Poista
  2. "Kuuluisa opettajamme", olisihan se nimikin mukava tietää?

    VastaaPoista
  3. Pulpetin malli näyttää kovin tutulta..

    VastaaPoista
  4. Kyllä Kemppisen tunnisti kuvasta heti – parta vain puuttui tuolloin...

    Rikon nyt netikettiä mainostamalla toisen sivuilla, mutta kun en myy mitään ja tämä saattaa kiinnostaa osaa vakiolukijoista, niin menköön. Ja ainahan blogin isäntä voi jättää tämän julkaisematta.

    Tänään 20. maaliskuuta on kulunut tasan 150 vuotta siitä, kun legendaarisen ranskalaisen aikakauslehden Magasin d’éducation et de récréation ensimmäinen numero julkaistiin. Nyt se on saatavilla suomenkielisille lukijoille osoitteessa Huviksi ja hyödyksi. Tuossa numerossa on mukana muun muassa erään nuorehkon, vasta ensimmäisen romaaninsa julkaisseen Jules Vernen uuden kirjan ensimmäinen osa. Mitähän hänestäkin tuli?

    Joten vanhemman jatkoromaanin ystäville pitäisi olla lukemista ja koko lehden saa ladattua PDF-muodossa, joka on helppo tulostaa ja joka on pyrkinyt mukailemaan alkuperäisjulkaisun ilmiasua. Ei maksa mitään eikä ole edes mainoksia häiritsemässä.

    VastaaPoista
  5. Leevi and the leavings on kauniisti muistellut koulukuvaa laulussaan "vanha koulukuva".

    VastaaPoista
  6. Kysyin edellä "kuuluisan" opettajan nimeä. En varsinaisesti nimestä tai kuuluisuudesta uteliaana, vaan kuvan kokonaisuudesta henkivän tuttuuden tunteen takia. Varmaan mikä tahansa tuon ajan alakoulun luokkakuva kertoisi samaa ajan tuttuutta. Nyt oli kuitenkin jotain enemmän. Opettaja, suurentamatonta kuvaa katsoessa, voisi olla opettaja-äitini. Minua nyt sitten lähinnä kiinnosti olisiko tämä opettajanne mahdollisesti äitini seminaaritovereita. Muutaman nimen tuntisin. Ja kun vielä muistin erään saaneen viran jostain Pohjanmaalta.

    Nimi löytyi, ei ollut niitä äidin lähiystäviä, joista hän puhui. Teidän opettajanne Kaarina Orrenmaa löytyi kirjoituksestanne 16.7.2006. Helvi Kekoa googlatessa löytyi tämä kirjoituksenne. Äitini aikalaisia Hämeenlinnan seminaarista hän kuitenkin on. Iästä päätellen valmistunut vuosi, pari aiemmin. Mutta myös äitini valmistui ennen talvisotaa, ja valittiin ensimmäiseen virkapaikkaansa 18-vuotiaana.

    Ehkäpä kuvasta opettajan ja luokan kautta ilmenee salaperäisesti Hämeenlinnan seminaarin ja sen johtaja Aukusti Salon vaikutus. Vaikutus, joka voisi elää meissä vaikkapa kaiken kauniin ja tasa-arvoisen elämän perustana.

    Kauniita seminaaritöitä ja askartelumateriaaleja ihmettelin 40-luvun lopun köyhänä aikana. Oli vaikea käsittää sellaisen iloisemman maailman olemassaolo, jolloin sai värillisiä lankoja, kiiltopereita ja vaikka mitä.

    VastaaPoista
  7. Jukka! Heti aluksi terveisiä reippaalle äidillesi. Yhtä reipas ja täynnä energiaa on myös opettajamme Kaarina Orrenmaa(s.1916) Näin hänen lähtevän reippaalle sauvakävelylle viime juhannusaattona. Sää oli upea mutta Kauhava aivan hiljainen. Kuuluisia juhannusjuhlia ei enää järjestetty. Olin itse lähdössä pyöräretkelle Ylikylään (Niemeen). Koko matkan ajan ajatukseni olivat ristiriitaisia, iloisia opettajan hyvästä kunnosta ja surullisia Lentosotakoulun toiminnan alasajosta.
    Koululaisina kävelimme Hellevi Keon kanssa peräkanaa yhteiskoulua kohti. Hän tuli Kentältä ja minä Fräntilästä. Hän oli hillitty ja vaatimaton tyttö. Hänellä oli avuja, jotka tekivät hänestä kysytyn mallin: pitkät raajat, hoikka vartalo ja pohjoismainen kasvojen luusto. Sellaisia tyttöjä Eileen Ford etsi täältä Suomesta. Mallimamma piti tytöistä hyvää huolta, toisin kuin jotkut mallitoimistot Ranskassa ja Italiassa, jossa nämä alaikäiset saivat tulla toimeen omin avuin.
    Kentän Kersat on muuten aktiivinen yhdistys nykyään. Siihen kuuluu jäseninä ihmisiä, jotka viettivät lapsuutensa Ilmasotakoulun ympyröissä ja jotka kävivät kansakoulua ja oppikoulua kylillä.
    Voi hyvin! Terveisin LN (joka lukee juttujasi ja ilahtuu Kauhava-muistoista)

    VastaaPoista
  8. On kovin ansiokasta, että arvoisa blogisti osoittaa mielenkiintoa sukunimikysymystä kohtaan. Suuressa maailmassa aiheesta on viime aikoina kirjoittanut suurta huomiota herättäneessä kirjassaan "The Son Also Rises" professori Gregory Clark. Hänen teesinsä on, että sukunimiaineisto osoittaa, että sukupolvien välinen sosiaalinen liikkuvuus on kaikissa tutkituissa yhteiskunnissa vähäisempää kuin yhteiskuntatieteilijöiden teoriat väittävät. Yksi Clarkin tutkimista yhteiskunnista on Ruotsi. Clarkin mukaan esimerkiksi aateliset ja latinalaistyylisten oppinimien kantajat ovat vaikkapa ruotsalaisessa asianajajakunnassa huomattavasti yliedustettuja kaikesta "kansankoti"-puheesta huolimatta. Olisi kovin kiinnostavaa tietää, millaisia tuloksia samalla metodilla olisi saatu Suomesta. Maamme nimihistoriassa on joitain erityisiä piirteitä - mainittakoon vaikka kansallisesti motivoitu nimenvaihtaminen. Tein omin päin laskuja siitä kuinka kullakin sukunimellä olevat suomenkieliset Wikipedia-artikkelit suhteutuvat Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta saataviin tietoihin. Tulos vaikuttaisi alkusilmäykseltä "clarkilaiselta": tietyillä harvinaisilla aatelis- tai oppinimillä saattoi olla suhteessa jopa monikymmenkertainen edustus tavallisiin suomalaisiin (Korhonen, Virtanen, Mäkinen) tai vierasperäisiin (Nyman, Johansson, Lindholm) verrattuna.

    VastaaPoista
  9. 60-luvun alkupuolen luokkakuvat näyttävät vielä tuolta samalta, mutta 1973 oli jo armeijassa toinen tyyli - ei siellä ryhmäkuvia otettu ja olimme aika pitkälle toisillemmekin harmaata massaa. Kävimme kyllä porukan helsinkiläiset kotiutumisen jälkeen kerran kaljalla.

    AW

    VastaaPoista
  10. Minulla on huono nimimuisti, onnekseni. Sillä yli puolet niistäkin ihmisistä jotka muistan on sellaisia että heidät haluaisi unohtaa. Myös oppikouluajalta. (Siitä huolimatta että sain sen hymyilevän poikapatsaan.)

    Tässä on hyväilevän syvällisen ankea idea takana, etenkin tekstissä:
    http://www.youtube.com/watch?v=Hbt3uxPZA5s

    tai tiedä häntä avautuuko se, kaikille. Ei tietenkään.

    Ps. Eilen luin Haavikkoa. Vähänkös huvitti tämä viisaus: "Mies ja nainen ovat jotenkin eri lajia mutta silti niin lähisukulaisia että pystyvät lisääntymään yhdessä"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä viisaus veti mun kuonon leveäksi :)
      Mulla oli koulussa ainutlaatuinen luokka. Itse emme ymmärtäneet sitä tuolloin, mutta muiten luokkien oppilaat kouluajasta kadehtivat meidän luokkaa vielä 25 vuotta myöhemminkin - että kaikki me 30 olimme ystäviä. Ja todella hauskia nämä viimeiset vuodet olivatkin. Kouluajan jälkeen oli helppoa sulautua mihiin vaan koska huumorintaju oli kaikilla siellä luokassa kehittynyt sateenkaaren taakse. Tytöt olivat kaikkein hauskimmat. En muista miksemme tehnyt sitä lajien välista asiaa. Olimme ilmeisesti kuin sisaruksia.

      Poista
  11. "... pinon päällimmäisiä ja kauniita naisia."

    Varsinkin niit´ olulaisia - meinaa het ampua lahkeeseen.
    Mikäs sekin, joka vetää nykysin tv1:lla sitä paskantärkeää pressiklubia, ja oliko että jakaa homman suunnalla?
    Hyvä vain että mukana on ja simänruokaa.
    Lisää myös politiikkaan sellasii kauniita naisia.


    VastaaPoista
  12. Kolmannella rivillä. Kyllä kirjoittajan tunnistaa ilmeestä ja ryhdistä. On hieno kuva!

    VastaaPoista
  13. Vein blogin printin tänään K.O. opettajalle, mutta hän ei enää muistanut nimiä luokkakuvan perusteella, vaikka monet kasvot olivatkin tutun oloisia. Väitti että tuon kuvan ottamisesta on kulunut jo aika paljon aikaa. Tosin arveli, että vielä kymmenen vuotta sitten olisi ladellut kaikki kolme etunimeäkin. Nyt voisi tunnistuksessa auttaa, jos kertoisit vielä nätin likan tyttönimen.

    VastaaPoista
  14. Nämä 1950-luvun alakoulun koulukuvat ovat hyvin samalaisia ja tutun oloisia; kuvakulmat, seisovien oppilaitten ja opettajan paikat, oppilaitten kädet ristissä pulpetilla, uteliaat tai toiveikkaat katseet kameraan..

    Taitaa monet olla saman koulukuvaajan käsialaa. Muistaako tai tietääkö bloginpitäjä, kuka näitä kuvia otti ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta Alanen, Unton tyttäriä Lentokentältä. Siinä lähellä on Vuokko Halmio, Anni Fräntilä, Heikki Taimisto (osuuskaupalta), Raimo Kanerva, Leena Koskinen (leipomo), Ritva Piri, Keijo Takamaa, Marketta Eerikäinen, Juyrki Uotinen, Kaarina ja Kaisla Kari - mutta nämä ovat siis muistista. Eräät muuttivat kuvan ottamisvuonna (Koulukuva Oy) paikkakunnalta.

      Poista
    2. Kiitos, nyt K.O. alkoi heti olla jäljillä ja lupasi selvitellä asiaa tarkemmin, kunhan keksii muita elossa olevia muistajia.

      Poista
  15. Sorry...But I believe Hellevi Keko is the 2nd girl from the right with the black bow in her hair.

    VastaaPoista