Uskoon tulo

Nämä otsikkoni ovat keikailua. Tarkoitus kai on lyödä satunnainen lukija hepnaadilla.

Tuulilasi särähti pilalle. Halkeama näkökentässä. Ei hyvä.

Valitettavasti en saanut muistojen pankkitilille puolta autollista lasinmuruja. Karkaistuja tuulilaseja ei ole enää. Ei ole liioin sorapintaisia valtateitä. Silloin autosta löytyi vielä vuoden kuluttua pikkupojan sormenpään kokoisia lasin sirpaleita tai oikeastaan murusia.

Menen tästä kohta hakemaan autoani. Eilen mykistyin ihailusta. OP Pohjola sai verkoitse vahinkoilmoitukseni kello jotain ja tunnin ja neljänneksen kuluttua tuli tekstiviestinä tieto, että soromnoo ja omavastuu 150. En ole oikein tottunut näin ripeään toimintaan etenkään asiakkaan hyväksi.

Itse asiassa sain keittiöni itsemurhayrityksestä järjellisen vakuutuskorvauksen. Vakuuttaja, tällä kertaa If, yritti inistä jotain mittaustuloksista mutta tyytyi nopeasti osoittamani, remontin valvoneen rakennusinsinöörin puhelimessa kertomaan, ja se oli juuri oikea menettely, joka tietenkin loukkasi vanhaa juristia syvästi – menetellään järkevästi! Meidän virkatuomareiden vanha vaakunalause on ”miksi tehdä asiasta yksinkertainen, kun sen voi kehitellä niin ihastuttavan mutkikkaaksi”.

Kokemus on kuin aivoverenvuoto. Meillä on niitä suvussa. Vaikka ei uskoisi, että aivoverisuonia on olemassakaan, sellainen voi päässä paukahtaa, ja siinä sitä sitten ollaan, sen puhtaan kaulan kanssa.

Otsikkoni tarkoittaa kielikuvaa, jota papeilla ei ole pokkaa käyttää saarnoissaan. Uskoon tuleminen, joka voi koskea myös tiedettä tai valetiedettä, on luonteeltaan säröytymistä. Minulle on mieluisaa, että suomenkieleen keksittiin Otalan aikoihin termi, joka vie koviin esineisiin sovelletun sanan ”särö” äänen eli kuulemisen puolelle. Ja ainakin kyökkipsykologia omaksui ajatuksen ihmissuhteiden säröytymisestä.

Vaikka ei uskoisi tuulilasin olemassaoloon, käytännön johtopäätöksiä alkaa syntyä. Migreenikuvio ei ole silmissä eikä moottoritiessä, vaan lasissa. Itse olin kuin Tuomas-vainaja – apostoli – eli kävin työntämässä sormeni haavaan. Lasi suorastaan painui, vaikka Espoonlahden sillalta lentänyt irronnut nasta, jollaisen viaksi panin tapahtuneen, ei ollut tehnyt lasin pintaan kuin kolon. Muistin miten isoisä oli aina pysäyttänyt ja juossut tien poskesta autoa kivellä heittäneen kakaran kiinni ja taluttanut tämän korvasta kotiin kehotuksin ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joihin asia kenties antaa aihetta.

Voi olla, että tekniikan historiassa on virheitä. Asiaa harrastaneena ihmettelen vielä vain, onko totta, etteivät ihmiset oikeasti osanneet tehdä keksintöjä. Entä elleivät he halunneet? Jos joskus tapaan nämä etevät keskiajan aatehistorian tutkijat, muistutan heille mieleen, että ”uutuus” (novitas) oli keskiajan keksintö. Sen voi ajoittaa noin vuoteen 1070, ja varsinaisesti se tuli näkyviin lainopissa ja lainkäytössä. Ajatus oli kuohuttava: että aivan säädettäisiin ihan uusi laki! Laki ja perinne oli koskaan horjahtamatta käsitetty samaksi asiaksi ja kuohuttavimmillekin muutoksille haettiin juuret vaikka helvetin kuusesta.

Jos oma kulttuurimme on piilolasien aikakausi – niitä nyt ei olisi osattu ennen valmistaakaan, niin yhtä hyvin merkkikeksinnöksi voisi nimetä lämpölasin tai yleisemmin laakalasin.

Minun vuosisatani, vahvasti 1800-luvun värjäämä 1900-luku, tyytyi vielä huonosti valmistettuun kotimaiseen lasiin, jossa oli tyypillisesti juomuja niin että kun notkisti polviaan lasista katsoessaan, maisema vipatti. Vanhoissa akkunoissa oli kolme tai aikaisemmin kuusi ruutua, koska isommat olisivat olleet iljettävän kalliita, eikä niitä oikein osattu tehdäkään.

Edistymättömän maailman mielikuvituksellinen uutuus, siis todellakin 1100-luvun sensaatio ja goottilaisen katedraalin tunnus oli monivärinen, lyijypuitteilla koottu lasimaalaus (stained glass – la vitrail) yhdisti tekniikan ja taiteen tavalla, jota ei ehkä ole ennen nähty. Metallisuoloilla värjättyjen lasien kiinnittäminen lyijyllä ei ehkä ollut niin ihmeellistä, mutta sitä oli keino ratkaista valtavien rakenteiden oman painon ongelma ja samalla valon saaminen suuriin tiloihin.

En mene esittämään luultavasti virheellisiä väitteitä siitä, kuinka monta kerrosta esimerkiksi tiili kestää ennen kuin alin varvi alkaa murentua painon alla. Jotain sata kiloa neliösentti.

Sellaisina ihmiset halusivat nähdä – taivaan. Käykää katsomassa Chartres’n ruusuikkuna tai – tämä on vakava kehotus, Pariisissa Sainte-Chapelle (1248). Se on niin sopivasti siinä Notre Damen vieressä ja mielestäni sata kertaa ihastuttavampi kuin tuo valtakunnan virallinen kirkko kaikkine kummallisuuksineen ja ihmisvirtoineen. Kiven ja lasin musiikkia!