Mielettömyyksistä

Aivan pois tiehensä hyvin laadittu Venäläisen kirjallisuuden historia (toim. Ekman – Turoma, Gaudeamus, 2011) osoittaa surullisesti, mihin on jouduttu. Ennen oli Ruotsissa ja jopa meilläkin menneisyyttä koskevia yleisesityksiä, jotka joku kummallinen ihminen oli raapustanut alusta loppuun. Rafael Koskimiehen ”Maailman kirjallisuus I-IV” ilmestyi 1960-luvulla. Luin sen. Yliopistolla taidettiin lukea Henrik Schückin rutikuivaa Yleistä kirjallisuushistoriaa. Verkko kertoo, ettei miespolo ollut lainkaan kiinnostunut tekstianalyysistä ja että hänet on haudattu Uppsalan vanhalle hautausmaalle.

Analyyttisesti haen yhteyttä näiden asioiden välille. Kävin minä kerrankin juuri tuolla hautausmaalla. Paljon siellä oli vanhaa ja katoavaa.

Uusi venäjän kirjallisuuden historia on porukalla kirjoitettu. Toimitustyö on pätevää, joten haitta ei ole suuri, mutta kyllä tämä on sinistä maitoa oli siis pastöroitua ja vakioitua, vailla sanottavaa makua ja kehuttavaa ravintoarvoa, mutta ei kuitenkaan ”maitojuomaa”.

Vanhat jäärät kirjoittivat yhtä horjahtamattoman kuin perusteettoman  ylimielisyyden vallassa. Heillä oli yleensä ”näkemys”, jonka he tavallisimmin olivat kopioineet huolellisesti Saksan 1800-luvun julkaisuista, joissa puolestaan kellosepän mielikuvituksettomuus yhtyi sittisontiaisen peräänantamattomuuteen.

Ekman ja Turoma mainitsevat uskomattoman tosiasian esipuheessaan. Sitten vuoden 1880 Venäjän kirjallisuudesta ei ole julkaistu yleisesitystä. Sitä he eivät taida korostaa, ettei niitä juuri ole ilmestynyt muuallakaan, paitsi Neuvostoliitossa, jossa kuitenkin suhtautuminen toteen ja tapahtuneeseen oli luova. – Itse olen käyttänyt vähäisiin tarpeisiin Mirskyä.

Kun tämän uuden suomalaisen kirjan opettelee huolella ja tenttii kunnialla, voi luottaa perehtyneisyyteensä. Suomessa on ollut kauan tapana myös lukea venäläistä kirjallisuutta, jollat tarkoitetaan tässä kirjoituksessa niitä suuria. Heidän runoutensa olisi tasoltaan huikeaa, mutta sen lähestyminen on vaikea, myös venäläisille. Sama koskee näytelmää, oopperaa, kuvataiteita arkkitehtuuria huomioon ottamatta, musiikkia…

Suomi ja kohta sen perässä Ruotsi on luultavasti tätä nykyä maailman sivistyneimpiä seutuja. Meillä on perinteinen aitiopaikka nauttia parhaasta, mitä Venäjä, Saksa, Ranska ja Englanti ovat tuottaneet. Puolen vuosisadan takainen ns. modernismin valitettava syrjähyppy Yhdysvaltain kirjallisuuteen alkaa olla muisto vain. Hyllystäni löytynyt valikoima Fleminginkadun koulukunnan romaanitaidetta ikään kuin pyytää päästä kotiin, johonkin seudun antikvariaattiin, jos niitä vielä on. Toimeliaiden teinien aikaansaannokset eivät elä enää. Toista on innoitukseltaan syvän venäläinen, joskus laveaksikin sanottu proosa. Eeva Joenpelto ehti vielä kuvata 1990-luvun taitteen kasinotalouden käsittämättömän tietävästi ja taitavasti, ja 1970-luvun kaupunkiin kömpineiden tuntijana hän tietenkin oli vertaansa vailla.

Venäjän kirjallisuuden suurin nimi on ehkä Charles Dickens. Englantia ensimmäisenä kielenään puhunut Tolstoi omaksui juuri häneltä tunneherkän poikien seikkailukirjan keinot ja tuli osaksi venäläisten käsitystä itsestään. Tosin hänen neljää kirjaansa Krimiltä, nimenomaan Sevastopolista, jossa hän taisteli vapaaehtoisena sotilaana, ei varmaan juuri nyt kaivata.

Nämä suurimmat romaanikirjailijat, Gogol, Tolstoi ja Dostojevski, erikoistuvat sangen varhain suoltamaan uskomattomia mielettömyyksiä venäläisyyden syvyydestä. He matkustelivat Euroopassa varmistumassa havainnoistaan. Vain Venäjällä oli aitoa, syvää, inhimillistä, uskonnollista jatkuvuutta. Lännessä on vain pikkuporvarillista rahanpalvontaa ja erilaista näennäissivistystä.

Tämä venäläisyyden valuvika ei lakkaa lumoamasta. Juuri samat henkilöt, jotka näkivät ja kuvasivat julmasti aatelin ja akateemisen säädyn moraalikadon – ja tässä tietenkin hiukan nuorempi Tshehov oli ylimpänä – ja kauppiassäädyn sekasortoisen tolkuttomuuden, puhumattakaan talonpoikien verenhimoisuudesta, kiipeilivät sitten erilaisille jalustoille julistamaan Venäjän pyhyyttä, vaikka vertaisi mihin.

Neuvostosensuuri osoitti luonteenomaista etevyyttä edistämällä Tolstoin mainetta maailman parhaana kirjailijana, mitä hän kenties olikin, ja sallimalla julkaista osaa Dostojevskin tuotannosta; tosin korkeimmalla korotettiin niistä huonoin, ”Rikos ja rangaistus”.

”Rikoksen ja rangaistuksen” heikkous on tarinan huonosti kätketty tarkoitus – hyökkäys Tolstoita vastaan eli se kysymys, kuka tässä on maan ja maailman paras kirjailija. Dostojevski kai huomasi varhain, että Tolstoi aikoo järjestää maan ja maailman uudestaan. Siksi hän osoitti, miten ne vain eivät järjesty, ja käytti välineenään länsimaisen, järkeenkin perustuvan rikosoikeuden kuvailua ”sydämen totuuden” rinnalla. Mutta tulos oli niin paljon hienompi ”Karamazovin veljeksissä”, ”Idiootissa” ja ”Riivaajissa”. Viimeksi mainittu muuten on kuin kuvaus tämän päivän Kremlistä.