Sivun näyttöjä yhteensä

12. maaliskuuta 2014

Suomen valo



Eilen puheena olleen kirjan (Vallas) kuvien kaltaisen saamiseen taitaa olla vain kaksi vaihtoehtoa, hirveä työ (Vallas) tai moukan tuuri.

Jossain kirjassani lukee: nämä ovat elementit: tuuli. lintu, pakkanen, painovoima ja armo. En tiedä vieläkään, mitä tuo tarkoittaa. Loppu on ainakin Simone Weilin kirjasta, mutta siihen on sekoittunut teologi Karl Barthin ajatus, joka minua miellyttää. Yleensä Barthin ajatukset eivät miellytä. Mutta hänen lukemanaan armo on kuin onni eli moukan tuuri. Se putoaa kuin lentokone.

Erikoista etteivät sveitsiläiset maanmiehet lykänneet häntä järveen. Luuloni mukaan maassa ajatellaan muutoin, että sekä maa (Sveitsi) että maailma (havaittava ja laskettavissa oleva avaruus) ja laskematon Jumalan taivas toimivat COSC:n tarkastamin tavoin. Kirjainyhdistelmä tarkoittaa laitosta, joka myöntää oikeuden käyttää kellosta nimitystä ”kronometri”.

Saatuani nyt haltuuni juuri haluamani kaltaisen diaprojektorin, kiitos Esko Putuksen, pelaan yhä enemmän kuvien kanssa. Sen lisäksi, että olen luvannut hallussani olevaa aineistoa eri museoille ja laitoksille, yritän myös keksiä perusteltuja neuvoja kysyjille. Ihmisillä taitaa olla todella paljon valokuvia kaapeissaan ja normaali, terve menettely on kipata kaikki kuvat ja albumit vaihtolavalle ja roskiin.

Valokuva-albumin ainoa järjellinen käyttötarkoitus oli tarjota soitimella oleville mutta silmälläpidosta kärsiville nuorille tilaisuus istua vierekkäin biedermeyer-tyyppisellä sohvalla, jossa soikean pöydän mahonkipintaa peitti jonkun omin käsin virkkaama pitsiliina.

Joku jo tuhoutunut yritys, Kodak tai Eirikuva tai sellainen, vaikutti haitallisesti nuorison sukupuolielämään tuomalla aikoinaan markkinoille foulderit, joihin värivalokuvat pujotettiin yleensä kaksi seläkkäin kädestä katsottaviksi. Siinä on juuri se – tuollainen muovitaskualbumi lykätään toiselle ja tarvittava läheisyys jää saavuttamatta. Ei myöskään ole tilaisuutta kysyä, että kuka on tuo jolean näköinen täti, ja miettimästä, mikä mahtoi olla setämies, jonka kasvoille elämää näkyy kirjoittaneen rikosrekisterin otteen.

Kommentoija epäili minua aiheellisesti valokuvakerhojen ja harrastuspiirien vähättelystä. Haluaisin silti kiistää. Useimmat äidit ja vaimot tietävät, että kun mieshenkilö on valokuvauskerhossa tai kylpyhuoneessa polttamassa punaista lamppua, hän on poissa muusta pahanteosta. Parhaimmillaan tunne on sama kuin erään rouvaystäväni menneisyyden muisto – on niin kodikasta katsella pikku Saabin alta pilkottavia kumiteräsaappaan teriä autotallin lattialla. Niin on maailma toinen, ettei auton alle enää koskaan ryömitä, sinne vain jäädään.

Ehkä juuri edellä mainitut äidit, vaimot ja tädit sekä luonnollisesti tyttäret ovat valokuvaharrastustoiminnan suurimmat viholliset. Oman kokemukseni mukaan mainituilla ei valokuvien ottaminen koskaan sovi, ja jos merkkipäivän klivulla onnistuu kuitenkin taivuttelemaan sellaisen henkilön kuvattavaksi, hän pistäytyy peilin edessä pilaamassa hiuksensa ja kasvonsa, luontevuutta ajatellen siis.

Mainitsemani auringonlaskut ja ryhmävalokuvat ihmisten niskoista ja selistä täyttävät kansalaisten kaappeja, mutta arjen askareista ei juurikaan löydy kuvia. Hyvin monista on kuva saamassa todistusta opettajan kädestä jouluna tai keväällä, mutta kuinka monta harrastelijakuvaa tiedätte käytännön koulutyöstä eli opetustilanteesta? On valokuvia voitonriemuisista katseista eläkkeelle siirtyvän kunniaksi järjestetyistä pikku tilaisuuksista, joissa tarjotaan pahaa kahvia ja linttaan mennyttä pullaa, ja kuvista käyvät ilmi työtoverien voitonriemuiset katseet – mutta mikä määrä on kuvia edellisistä 35 vuodesta eli työnteosta?

Tiedän. Yksi käypä vastaus on taas vuodenaika ja valo. Siihen on siis lisättävä hitaat filmit ja olemattomat tai ärsyttävän huonot salamavalot.

Mutta herätys! Tätä nykyä jopa puhelimissa on niin tolkuttoman hyvät ja valovoimaiset linssit, että aivan normaalit sisätilanteet toistuvat.

Lisäksi sekä puhelimet että erilaiset digikamerat voi sormeilla äänettömiksi. Laitteen laukaisemisen ääni voi olla normaalisti hyvä, mutta valokuvattavan se harhauttaa luulemaan, että nyt on pantava suu vinoon ja otettava kärsivä ilme.

Ja vielä sananen isänmaallisista äidinkasvoista. Kommenteissa viitattiin nykyisen Suomen luonnon epäkohtiin ja rumiin näkyihin. Vallaksen kirja esittelee myös niitä ansiokkaasti. Ja totta puhuen kirjan kuva Sokosti-tunturista – Kemppisille pyhä paikka – taitaa kyllä sittenkin olla paras, mitä tuosta uljaasta Luirojärven paikasta on.



19 kommenttia:

  1. Toden totta. Ottakaa ihmeessä täysin arkisia kuvia kotoa, töistä, vaikkapa jääkaappinne sisällöstä, ruokaostokset keittiön pöydllä yms. Tuntuu täysin idioottimaiselta, mutta mikä riemu ja ihmetys, kun aina joskus tuhansien vanhojen kuvieni joukosta putkahtaa esille joku tällainen käytännössä superharvinaisuus vuosikymmenien takaa! Riemuun sekoittuu valitettavasti kuitenkin aina harmi siitä, ettei tullut otettua näitä arjen kuvia enempää. "Poseerauskuvista" ei sen sijaan ole pulaa, niitä tuntuu riittävän roskiin saakka.

    VastaaPoista
  2. Ravintola Lapin aulabaarin seinällä on vanha isokokoinen kuva Luirojärvestä, veneestä ja Sokostista. Joku baarimikko osasi joskus kertoa jotain kuvaajastakin, mutta valitettavasti nimi on jo unohtunut. Esko Heikkinen

    VastaaPoista
  3. Valokuvat muovitaskuissa oli yksi kehityksen vaihe. Nyt ollaan jo kaukana siitä ajasta. Kuvia räpsitään aivan tolkuttomasti. Digijärkkärit on suosittuja, lähes jokaisella on kännykässä kamera, joka mennen tullen laadussa ohittaa takavuosien yksinkertaisimmat pokkarit. Mutta missä ovat kuvat ?? EI ne muovitaskuissa ole, ei niitä albumeihin liimailla. Ne on bitteinä jossain, tietokoneen levykkeellä. Ja eräänä päivänä, kun tuo kone irtisanoutuu lyhyestä elämästään, kuvat ovat poissa !!

    Minulla on huima pelko, että tämän vuosituhannen alkupuolesta tulee monelle perheelle tyhjä aukko valokuvien jatkumossa. Vaikka nyt on varmasti räpsitty paljonkin niitä kaipaamisiasi arkiaskareiden tallenteita, niin niitä ei ole aidosti tallennettu tuleville polville. Ja vaikka niitä on tuhansia kotikoneilla, niissä ei ole tietoja kuvattavista henkilöistä. Päivämäärät kyllä ja jopa paikkakin saattaa tallentua, jos on puhelimella otettuja...mutta mitä tuosta, jos kuvat katoavat.

    Aiemmin oli tyypillistä, että vierailulla näytettiin valokuvia. Silloin kun niitä ei ollut kovin paljoa. Nyt ei näytetä kun satunnaisesti joltain tabletilta. Tuoreita, vasta otettuja. Ja silloin niitä on aivan liikaa yhdestä kohdasta ja kohteesta. Tehkää hyvät ihmiset ainakin yksi valokuvakirja (netissä näppärästi) kerta vuoteen. Jää jotain tulevillekin polville !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvittelen että seuraava sukupolvi käyttää jo digitaalisia kirjoja ja kansioita sekä osaa niin itsekin metatiedottaa kuvat kuin käyttää jo nyt olemassa olevaa metatiedostomallia (EXIF ja semmoiset lisäykset).

      Ymmärrän kyllä pappojen ja mammojen kiintymisen printteihin mutta seuraava vaihe on data. Sitä voi monistaa loputtomiin eikä sitä ruoste raiskaa tai koi kalua.

      Poista
  4. "merkkipäivän klivulla onnistuu kuitenkin taivuttelemaan sellaisen henkilön kuvattavaksi, hän pistäytyy peilin edessä pilaamassa hiuksensa ja kasvonsa, luontevuutta ajatellen siis."

    Miten nyt valokuvan haluaa nähdä: voihan ajatella, että tuollaiset poseeraus- tai pönötysvalokuvat edustavat muotokuvamaalauksen vanhaa perinnetä. (Sitten tulivat realistit, jotka maalasivat arkea á la Millet "Tähkänpoimijat").

    Realistiset työ- tai tilannevalokuvat juuri vaativat ammattivalokuvaajan, jolla on silmää laukaista juuri oikealla hetkellä sekä rentouttaa kuvattavat poseeraamasta.

    Itse pelkään, että kännykäkamerat synnyttävät valokuvien inflaation: kuka niitä kaikkia jaksaa...

    VastaaPoista
  5. Kemppinen: "Jossain kirjassani lukee: nämä ovat elementit: tuuli. lintu, pakkanen, painovoima ja armo. En tiedä vieläkään, mitä tuo tarkoittaa."

    Tämä on hankala asia - lukijana petyn kun kirjailija tunnustaa tuollaista!

    En tiedä syytä. Senhän pitäisi riittää, että kirjailija tuntee tekstinsä tarkoituksen, tietäminen on tietokirjailijan alaa. Jos joku vaikkapa huomaa kamelin muotoisen pilven ja kirjoittaa siitä joskus, se kiinnostaa aitona kokemuksena johon voi verrata omaansa. Se, että joku vain keksii, että pilvet voisivat näyttää kantojuhdilta, ei sen sijaan vielä ilahduta mieltä; mutta jos sen sanominen sopii riimiin tai allegoriaan, tätä kekseliäisyyttä voi arvostaa. Kun trikkimiehet kyhäävät kuvatusta pilvestä sorkkaeläimen, herää ärsytys kuin rasittavasta allegoriasta (Narnia-sarjan kömpelöimmät kohdat).

    Mutta ei saa yleistää, onhan kirjallisuus kuin sveitsiläinen kronometri, joka arvostellaan yksitellen (jopa miljoona vuodessa), ei malleittain.

    VastaaPoista
  6. Hei, vetoketjus näyttää olevan auki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa olla auki! Tama vetoketju on tyonsa tehnyt. Ikaa reilusti yli 50 vuotta.

      Poista
  7. Niin,

    Sävähdyttävä seinänkokoinen mustavalkokuva on paikallisessa kiinalaisessa ravintolassa R-kioskia vastapäätä. On otettu ilmeisesti joskus -56.....59 ? Paikka on juuri se parkkialue joka juuri uudistettiin kirkon eteläpuolelle.

    VastaaPoista
  8. Hlsingissä, Virka Galleriassa on Teijo Määttäsen Muuttuva Kainuu-valokuvia parhaillaan esillä. Kääkeetten kahtomassa. http://www.kainuunsanomat.fi/Kulttuuri/1194876809572/artikkeli/teijo+maattasen+pelkistyksia+kainuusta.html

    VastaaPoista
  9. Levi`s-villatakki? Tahtoo tuommoisen! (hetkinen - entäs jos Mr. Strauss sattuu näkemään...)

    VastaaPoista
  10. Blogisti on oikeassa siinä, että työtä kuvaavat valokuvat tuntuvat puuttuvan kuvien joukosta. Mutta on muitakin puutteita, joista museoihmiset ovat huolissaan, 40- 60-vuosien käyttötavarat. Museoista puuttuvat tavalliset käyttötavarat, kahvi-, tee-, tai maitopakkaukset, tai muut jokapäiväiset esineet.

    Isäni oli harrastelijamaanviljelijä 20-luvulta lähtien. Veljeni ajatteli lahjoittaa Mäntyharjun kotiseutumuseoon tilalla olevia vanhoja esineitä, mm. katajasta tehty kahra. Se ei kelvannut, koska niitä on kotiseutumuseiossa "miljoona". Tilalta löytyi kaksi esinettä, jotka kelpasivat. Toinen oli kivillä täytetty mankeli, jolla mankeloittiin vuodevaatteet. Toinen oli vanha jääkappi, jossa jäät pantiin läpi vuoden ylhäältä josta ne valiuvat reunoja pitkin alas. Jäät saatiin talvella säilötyistä sahajaoissa olevlista jäistä. Olen harrastanut lumisotaa lumisotaa heinäkuussa. Kuinkahan moni arvoisan blogistin lukijoista on sitä tehnyt sitä keskellä kesää?

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
  11. Kun Kemppisen blogissa oli kerran kyse myös suurien puiden kuvaamisen vaikeudesta niin muistaakseni ehdotin, että pitää mennä selälleen maata ja näpsäistä se kuva niin kyllä se siitä. Voipi tunturien kanssa yrittää samaa.

    Muuten olen sitä mieltä, Lapissa asuneena sekä jalkapelissä poluttomilla kiveliöillä että polkupyörällä tuntureiden kupeille rakennettuja teitä kierrelleenä, että eipä oikeastaan rumempia luonnonmaisemia, paitsi ihmisten jäljiltä kaikkialta, mistään löydä kuin niiden seutuvilta. Ei jäänyt minkäänlaisia kaipuita ainakaan niiden kauneuden takia Lappiin. Mitään mystistäkään en niitä katsellessa mieleeni tavoittanut. Liikahtiko minussa mikään milloinkaan? Luultavasti ei. Maisemahuokailijoita, epäaitoja tai aitoja, kyllä on riittänyt ilman minuakin.

    Ovat nekin nyppylät silti mielestäni yhtä arvokkaita maisemia olemassa kuin mitkä tahansa muut koska tuntureillakin on paikkansa maailmankaikkeuden historiassa jo niiden muodostumisprosessin kautta. Eikä siihen ole ihmisellä ollut osaa ei arpaa vaikka se omistajanelkein tunturienkupeita kaikenlaiseen huvitteluunsa hyödyntää surutta. Valokuvaaminenkin on sitäpaitsi huvittelua vaikka museoihmiset toisinaan olisivatkin toista mieltä.

    Siis miksi, miksi ihmisen pitää yrittää ihan kaikki saada elottomaan valokuvaan? Samoin syinkö kuin ne muutamat sukeltajat vuodessa, jotka menevät aivan mahdottomiin paikkoihin vain kuollakseen sinne? Siis aivan turhaan. Tulee kuitenkin joku jäljessä ja ne kuvat löytävät tiensä siirtolavalle ja kaatopaikkoja täyttämään. Tai no, näille virtuaalikaatopaikoille kai sitä tavaraa mahtuu vaikka tunturien kokoisia läjiä. Kuvien hankkimiskustannukset kylläkin koskettavat jo niiden tunturienkin olemassaolon mielekkyyttä laskettelukeskusten törkeiden hyväksikäyttöjen lisäksi.

    VastaaPoista
  12. JK: "...on niin kodikasta katsella pikku Saabin alta pilkottavia kumiteräsaappaan teriä autotallin lattialla."

    Jokin suomalainen vanha dekkari alkaa juuri noin, Saabin alta pilkottavista jaloista, ja jossakin vaiheessa päähenkilö-poliisin päässä syttyy lamppu: Saabissa on umpipohja, ei sitä pääse noin korjaamaan. Murha se oli, muuta en muista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marko Tapio: "Enkeli lensi ohi".

      Markon puolison Tuulikki Valkosen kirja "Mäyhä. Lähikuvia Marko Tapion elämästä" on koskettava kirja.

      Poista
    2. Marko Tapio: Enkeli lensi ohi, WSOY 1963. Saabia kehuttiin kirjassa, koska Tapio sai sponssirahaa.

      Poista
    3. Kirja oli Marko Tapion, mutten muista, syttyikö poliisin tai kirjailijan lamppu loppujen lopuksikaan.

      vuorela, tampere

      Poista
    4. Kiitos, sehän se oli.

      Poista
  13. Getty images toi 35 miljoonaa kuvaa vapaampaan käyttöön uutisteli BBC 5. pvä. Ottipa heilläkin aikansa huomata kuinka myynninedistämistä verkossa harjoitetaan.

    I. H.

    VastaaPoista