Sivun näyttöjä yhteensä

6. marraskuuta 2013

Maailman tärkeimmät kirjat





Polvet notkahtivat kunnioituksesta,  kun ikätoverini huoneessa oli puolison opettaja-aikoinaan nikkaroima kirjahylly, ja hyllyssä ritirinnan Eevat, Annat ja Runotytöt. Ja voi että niitä oli luettu! Tosin on mahdollista, että ystävättäreni oli saanut ne perinnöksi ja että niitä oli lukenut myös yksi tai kaksi alenevaa sukupolvea.

Jos haluatte vilkaista, kirjailijat ovat siis L.M. Montgomery. Louisa May Alcott (Pikku naisia) ja Mary Marck, joka oli suomalaisen Kersti Bergrothin salanimi.

Itse luin nämä vain halveksivasti tuhahdellen. Ikäisteni tavoin minut on kasvatettu machoksi. Tulla tavatuksi likkojen kirja kädessä… Mieluummin en ajattelisi sellaista hirvitystä!

Omien kirjamuistojeni loistavin nimi on Aaro Honka. ”Juanikkaat Virtaheposet” oli alakerran poikien huoneessa. ”Viakkaat vaeltajat” liitettiin sekin WSOY:n Nuorten toivekirjastoon, siihen siniselkäiseen, joka määräsi kokonaisen sukupolven suunnan.

Toivekirjaston kaikkein suurin nimi oli Väinö Riikkilä. Pertsa ja Kilu pääsivät aikanaan oikein televisioonkin. Riikkilä ei tietääkseni ole saanut patsasta Raumalle, jossa hän työskenteli elämänsä päivät varastonhoitajana. Hänen aloituksensa oli sitäkin karumpi. Vähän toisella kymmenellä hän joutui punaorpona maalaistaloihin – orjuuteen. Hänen omaa kertomustaan ei ole aihetta epäillä. Valkoinen Suomi taas ei ole tätä lapsityövoimaa erikseen muistellut.

Tulee mieleen, että Riikkilän ja useiden muiden terve ja tasapainoinen maailma ei tosiaan voi olla peräisin muualta kuin koetuista syvistä ristiriidoista. Lisäksi näkyvillä on Otavan Poikien seikkailukirjaston monin kohdin järjetön yltiöisänmaallisuus.

Kävi niin, että kustannusliikkeessä työskennellessäni syntyi ajatus tuo kirjaston parhaiden niteiden julkaisemisesta uudelleen. Valikoinnin sai tehtäväkseen poikani, joka oli ehkä neljäntoista. Kirjat haettiin kustannusliikkeen arkistosta. Nuori toimittaja luki ne kaikki ja arvioi kunkin nimikkeen kouluarvosanalla ja merkitsi marginaaliin lisäksi huomautuksen historiallisesti eli siis poliittisesti erikoisen arveluttavista teksteistä.

Työn tuloksena julkaistiin muistaakseni kolme kokoomanidettä, Rautahelainen lipas, Kuolemaantuomittu majuri ja Koululaiva Albatrossi. Ne eivät menneet ensinkään kaupaksi. Toimittajiksi merkittiin Haavikko – Huovinen.

Käärmeselkäisiä Poikien seikkailukirjastoja näyttäisi olevan runsaasti antikka.netissä. Kokeilujeni perusteella en ostaisi.

Mutta Aaro Honka oli niin kerta kaikkiaan suurenmoinen, että kädet tärisivät ja näkö himmeni, kun häneltä tuli uusi kirja ja sen sai käsiinsä. Muistelen, että ”Iloinen internaatti” ja ”Riuska ratsupartio” olivat heti sodan jälkeen ilmestyneinä jossain käsillä. Luin sen internaatin eli kertomuksen nerojenkoulusta luultavasti kymmenen kertaa peräkkäin ja sen jälkeen silloin tällöin. Viime vuosikymmeninä on kyllä ollut hiljaisempaa.

Kirjoittaja oli Tampereen klassillisen lyseon rehtori. Hannu Salama mainitsi kerran, että hän oli mulkku; lienee ollut päättämässä Hannun potkuista. Kerran tapasin Eino Arohongan, Mielessä käväisi, ettei edellä mainittu arvio ollut ehkä aivan tuulesta temmattu, mutta tämä oli lyhyt tapaaminen. Rehtori ei ollut kyllä edes eläkeiässä; hän oli syntynyt 1913 ja päättelen muistamastani, että niin se oli, 70-luvun alkua.

Antikvariaatin pitäjä Arohonka on kirjailijan jälkeläinen. Jätän etunimen mainitsematta, kun en ole siitä varma. Kauppa näyttäisi sijaitsevan Hämeenlinnassa. Myös kirjailija oli sieltä kotoisin ja luultavasti innostunut lyseosta siellä. Monille kävi niin. Koulu lienee ollut hyvä. Oppilaat ainakin pitivät itseään erittäin hyvinä. Huonekalujani silmälläpitävän henkilön isä kävi lyseota, ainakin periaatteessa, samaan aikaan kuin Tapiovaaran veljekset.

Lapsille täytyy valehdella! Ankaran vasemmistovaiheen, sekä oikeaoppisen että demaripuolen ja lisäksi yleisvasemmistolaisen väen valtakaudella, peruspoikakirjat hylättiin indoktrinaationa ja ryssäkirjat poliittisesti virheellisinä. Molemmat moitteet olivat oikeita. Ennen sotia historian faktojen vääristely oman kiitoksen ja ryssien halventamisen mielessä oli tavallista. On vaikea sanoa, minkä verran Tapani Löfvingin Isonvihan seikkailussa on totta. Veikkaisin että jonkin verran. Silti tuo kirja (oikeastaan Kyösti Wilkunan muunnelma) on vauhdikas.

Tyttökirjojen kainonhaikea maailmankuva on kovin kaukana todesta. Saako niiden lukija pysyvästi väärän käsityksen siitä, millainen paikka maailma on? Aaro Hongan kirjoissa, joista useimmat on julkaistu sodan jälkeen, voisi poimia piirteitä, jotka olivat vahvimmin esillä yksineuvoisissa yhteiskunnissa. Saa sellaista vapaasti kauhistua ja kaihtaa. Minä en.

Nuorison- ja lastenkirjojen merkitystä ei ole oikein tunnustettu. Jostain ”Huckleberry Finnistä” sanotaan, että se on oikeastaan aikuisten kirja. Sillä kai tarkoitetaan, ettei se oikeastaan ole huono. Vastaavasti tämän hetken elokuvista sanotaan, että ne on mietitty 12-vuotiaan pojan mielikuvamaailman mukaisiksi. Näin voi olla. Viimeistään 12-vuotiaana ratkeaa, tuleeko lapsesta kirjojen lukija. Käytännössä se ratkeaa lasten- ja nuortenkirjoilla. Siksikin ne ovat maailman tärkeimpiä kirjoja. Sekä lukeminen että lukemattomiin jääminen aiheuttavat odottamattomia elämänkäänteitä.

26 kommenttia:

  1. Kaksi Partiopoikaa internaatin ja ratsupartion lisäksi. Tarpeellinen määrä merirosvoja, Robinson crusoeta ja iltaruskoon ratsastavia lännen miehiä. Josie wales ja unforgiven... Sekä Jack London. Pärjäisipä maailmassa noilla opeilla itsekseen. Vaan net on korvet vallattu. Elämästä tulee helposti ennalta säädettyä pakkoliikesarjaa :).

    VastaaPoista
  2. Kaikki parhaat nuortenkirjat ovat oikeastaan olleetkin aikuisten kirjoja. Ne ovat sen ikäisille kurkistusta tulevaisuuteen. Vanha kirjastonhoitajamme Virolahdella, Joutsenlahden Topi, vain nyökkäsi kun leimautin hänellä vähän si-och-så -merkkistä kirjalainaa 60-luvun alussa. Ukko ymmärsi.

    Samoin sen että kun palautin 12 kirjaa viikon myöhässä hän siirsi sakkomaksun unohdettavien luokkaan.

    VastaaPoista
  3. Tykkäsin paljon Väinö Riikkilän ja Aaro Hongan poikakirjoista vähän yli 50 vuotta sitten. Itse asiassa silloin lukemani seikkailukirjat vaikuttivat suuresti käsityksiini sopivasta käyttäytymisestä. Pitänee ainakin yksi Hongan kirja kaivaa jostain ja lukea uudelleen.

    VastaaPoista
  4. Tampereen yliopistossa kuuntelin myös lastenkirjallisuuden luentosarjaa. Se kuitenkin vähän pitkästytti, kun en ollut suomalaisten lasten luettavasta paljon kuullut. Ehkä noin 5% oli suomalaisilla sama kuin mun lapsuuden kirjat.
    Tässä joitakin ulkomaalaisia, jotka olivat kodissani kunkkuja. Enemmistö niistä tuli luettua monta-monta kertaa. Esimerkiksi luin noin 4 vuotta peräkkäin joka vuosi kerran Jules Vernen Salaperäisen saaren, noin 800 sivua, yhteensä arvelen että vähintään 8 kertaa

    Ryöväri Rumcajs - Václav Čtvrtek
    Yhdeksän satua - Karel Čapek
    Alexandre Dumas – melkein kaikki
    Jules Verne – melkein kaikki
    Pál-kadun pojat - Ferenc Molnár
    Viplala - Annie M.G. Schmidt
    Astrid Lindgren – melkein kaikki
    Huckleberry Finn, Tom Sawyer – Mark Twain
    Mowgly – Rudyard Kipling
    Ja satoja eri kansojen kansansatuja
    Varmasti paljon muita, joita en hetkellä muista
    Venäläisiä kirjailijoita en jaksa tässä luetella. En usko, että olette niistä kuulleet vaikka niiten joukossa oli todella hyviä lastenkirjoja, joissa muuten usein ideologia puuttui täysin tai oli formaalinen, esimerkiksi pojat olivat yleensä pioneerejä, mutta Leninista tai revoluutiosta ei sanaakaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eduard Uspenski ainakin tunnetaan Suomessa.

      Molnárin kirja on suomennettu nimellä Koulupoikia, eikä täällä hänen tuotannostaan varmaan muuta tunnetakaan.

      Poista
  5. 70-luvulla ilmestyi myös Tammen edistyksellinen vastine Poikien seikkailukirjastolle, Tam-tam -sarja. Sen kirjat ja kirjailijat, Sven Wernström etunenässä, vaikuttavat nykyään aika unohdetuilta. Ei ehkä ihan aiheettakaan.

    VastaaPoista
  6. Minun lukuinnostukseni herätti aikoinaan Edgar Rice Burroughs. Ja Jorma Kurvinen tuli hyvänä kakkosena.En tiedä onko se jo yleistettävissä että pojat lukevat nykyään vielä vähemmän kuin "ennen" ? Jostain syystä tytöt ovat edelleen innokkaita lukijoita.

    VastaaPoista
  7. Siniselkäisiä NTK-kirjoja oli minulla aikoinaan hyllymetri. Menneinä vuosikymmeninä kuitenkin yhteispäätöksellä vanhempieni kanssa ne, kuten Lasten Aarreaitan kaikki osat, lahjoitettiin kunnan kirjastolle. Aika älytöntä nyt ajateltuna. Aarreaitasta on julkaistu myöhemmin yksiosainen kooste, mutta parhaat jutut siitä puuttuvat.

    Kirjastosta ensimmäinen lainani oli Erkki Rekimiehen "Suurten metsien vaeltaja". Luin ja itkin, kettutyttöä minusta ei silti tullut.

    Aaro Honkia tuli lainattua omien lisäksi. "Suurleirin seikkailijat" kertoi partiopojista, jotka osallistuivat Jamboreelle Englannissa. Siitä jäi mieleen, kun joku britti tiedusteli, mitä hissi on suomeksi.
    - Hykkyrä mykkyrä fiuuh, oli poikien vastaus.

    VastaaPoista
  8. Nykyään toimittajat sanovat että "pakko kysyä" ja minä nyt sanon että "pakko täsmentää" Riikkilästä sanottua. Nimittäin Pertsan ja Kilun maisema on Kotkassa, tai silloisessa Karhulassa, Suulisniemessä ja muutenkin Kymijokisuistossa. Oli kardinaalimunaus että tv-sarja tehtiin Tampereella ja että siinä muka ollaan Raumalla.

    Muistan isäni Osmon kertoneen, että kun hän työskenteli Eteenpäin-lehdessä (jota toki Riikkilän romaaneissa luetaan), hän joskus korjaili Riikkilän tekstejä koska kirjailijan oikeinkirjoitustaito ei ollut kummoinen (huom. tämä voi olla väärä muistikuva). Sehän ei kirjojen arvoa vähennä - eikös F. Scott Fitzgeraldikin ollut hemmetin huono kieliopissa?

    Muuten, tuo Karilaksen (vai Karilaan?) Kuolemaantuomittu majuri oli minun poikavuosieni suosikki, kuten myös Finnen Valkoinen torakka.

    VastaaPoista
  9. Lämpimät kiitokset pojallesi hyvästä työstä Poikien seikkailukirjaston parhaita -sarjan toimittamisessa. Minä luin kaikki kolme mainitsemaasi kokoomateosta ollessani kohderyhmää. (Kirjaston hyllystä, joten Otava ei saanut penniäkään.) "Koululaiva Albatrossi" oli erinomaisen kiva, ja sen seikkailut olivat virkistävän outoja, sillä ne sattuivat reilusti ulkomailla. "Rautahelainen lipas" oli varmaan teoksista paras eikä "Kuolemaantuomittu majurikaan" ollut huono. Ovathan ne paikoin raakoja ja vähän rasistisia, mutta vauhdikkaita seikkailuja yhtä kaikki.

    Riikilästä voisi todeta, että hänen mestarillinen kirjailijantaitonsa tulee parhaiten esille "Adventuren viimeisessä lastissa", Pertsa ja Kilu -sarjan päätösosassa. Kirjan lopussa Kilu ja koko sarjan ajan sivuhenkilönä esiin satunnaisesti pulpahdellut Pirkko alkavat seurustella. Loppulause on jäänyt mieleeni: "He lähtivät ulos, ja se, mitä he puhuivat, ei enää kuulu tämän kirjan piiriin." Muistan hyvin, kuinka hämärästi tajusin noin kymmenvuotiaana poikana, että Kilusta oli tullut aikuinen. Se, mitä hän Riitan kanssa tekisi, ei kuuluisi enää poikakirjaan. Samalla tajusin, ettei Pertsalle ja Kilulle voisi enää tulla uusia osia, koska pojat olivat kasvaneet ulos kirjasarjasta. Harmitti vietävästi. (Riikilä jatkoi sarjaa nuorempien naapurinpoikien seikkailuilla Iikka ja Vili -kirjoissa ja kirjoitti vielä pari kirjaa näiden poikien pikkuveljistä. Minun lukiessani näitä kirjoja kyse oli jo sukupolventakaisista teoksista.)

    Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin, viedessäni omaa lastani kirjaston lastenosastolle, näin saman kirjan näkyvästi esillä. Luin sen uudelleen, enkä edelleenkään voi kuin ihailla kirjailijan tapaa päättää teos. Se hämärä ymmärrys siitä, että Kilun ja Pirkon välistä suhdetta ei poikaikäinen lukija edes voisi ymmärtää, oli nyt täydellistynyt. Toisaalta sen suhteen ymmärsi nyt, mutta sitä varmemmin tajusi kirjailijan tehneen oikean ratkaisun. Lapsi ei asiaa todellakaan voi ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppuratkaisu kuulostaa suorastaan nerokkaalta. Harvemmin harmittaa että jokin poikakirja on jäänyt lukematta esim 35 v sitten, mutta nyt harmittaa.
      Totta puhuen nuortenkirjoina julkaistiin ajoittain myos melkoista roskaa (stereotyyppisiä sankarihahmoja ja tylsiä juonenkäänteitä) mutta sellaiset kirjathan unohtuvat.

      Poista
    2. Se oli muuten Pertsa, joka alkoi seurustelemaan Pirkon kanssa.

      Poista
  10. Pitkien kesäpurjehdustemme ajanvietteenä oli lapsillamme (7, 8 ja 9 v ) mukana paljon erilaista lukemista, lukemisesta kun pitivät. Ylivedoksi kaikille kolmelle osoittautui itselleni varaama Saarikosken käännös Odysseuksesta!

    VastaaPoista
  11. Poikakirjailija Georg Henrik von Wright jätti viimeisessä kirjassaan Ihminen kulttuurien murroksessa vakavan viestin siitä, että nykyinen kasvuun perustuva länsimainen meno johtavaa luonnon kestokyvyn ylittämiseen. Parhaillaan seuraamani Himasen raportin julkistamistilaisuus näyttää myötäilevän hänen käsityksiään.

    VastaaPoista
  12. Ilmeisesti on ollut helpompaa olla tyttö. Luin kaikki nuo mainitsemasi "likkojen kirjat" moneen kertaan ja lisäksi kaikki käsiini saamani poikakirjat. Isäkin osti niitä joululahjaksi, kun ei talossa poikia ollut - muisteli varmaan omia suosikkikirjojaan.

    VastaaPoista
  13. Ilmeisesti oli helpompaa olla tyttö. Luin kaikki mainitsemasi "likkojen kirjat" moneen kertaan ja lisäksi kaikki poikakirjat, joita käsiini sain. Isäkin osti niitä joululahjaksi, kun ei talossa poikia ollut. Muisteli varmaan omia suosikkejaan.

    VastaaPoista
  14. Entäs Osmo Ilmarin scifi-tyyppiset teokset? (kukanhan muuten mahtoi olla salanimen takana.) Entäs Mariotin Merirosvo taikka Verne....

    VastaaPoista
  15. Mennyttä maailmaahan sitä ollaan tässäkin taas haikailemassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, moni tuntuu olleen isiesiä puusta auttamassa...

      Poista
    2. Se on tämän blogin syvä sisältö ja jos se ei nyymiä mielittytä paini Suomi24:een - tai hattuun!

      Poista
  16. Täällä on mainittu mahtavia kirjoja, jotka minunkin lapsuuttani ja nuoruuttani ovat voimaannuttaneet. Aikuisenakin Helsinkiin muutettuani joka kerta Isolla-Roballa käyskennellessäni muistin Roopen ja romukaupan. Aaro Hongasta olen samaa mieltä kuin Kemppinen, enkä ole tähän päivään mennessä rohjennut lukea niitä kirjoja uudelleen, ettei vaan lumous haihtuisi. Iloinen internaatti oli minunkin suosikkini.

    Täällä ei ole vielä mainittu A.E.Ingmania ja Rimpisuon usvapatsasta tai Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa. Mutta kuka kirjoitti sellaisen kirjan, jonka muistan nimellä Rapolan kuninkaan aarre (?), ja jossa mm. kumottiin painovoima? Mielestäni se oli eri kirja kuin Rapolan kuninkaan vangit? Vai onko?

    VastaaPoista
  17. Mitäs mieltä ollaan Atomivene Aave -kirjasta, meinaan...
    Faijan kovin opus, ei vaan ollu signeerannu exlibristä mut mä sain tietää et se oli sen lempikirja skidinä.

    No joo, linotypestä saa valetuks vaikka nuohouspuntin et sikäli.
    Valurit on delannu ku ne on menny akkulyijyn kanssa pelaan sisätiloissa, arseeni kaasumaisena nääs.

    Saahan noita kaupastakin piipunrassinpuntteja mut köykäsiä ne valurautakuulat on, kokemuksesta tiedän.

    Mut latomus se on heinäkuormakin ladossa, päällä pomppimalla ne parhaat maanviljelijät on aloittanu, ei niitä puimakoneen lähelle päästetty.
    Näin rehellisistä ammateista ei tule pikkuvilpereitä jos sille ryhdytään, pirtu jos saatiin pois niin se kaadettiin veeämveen tankkeihin ja ekoloogisuus oli jämna pengar!
    Kaikkea on kuulematta hurja määrä mutta ollaan kuulolla, jos vaikka opittais jotain.
    Pirun kivaa se vaan on ollu, ja sen kans on oltu eikä räknäilty kuka ja koska ja kuinka ja mites ne ennakonpidätykset, sen sortin ehta meno.
    Palanu sinisellä liekillä nätisti se ekopensa, ja palaahan tuo vieläkin mutta kaffepannun sisästä peukku on syytä pitää pois, bitrex on sen verran ytyä että nirhamat kirvelee mut aina ei ehdi apteekin tavaraa skuffaamaan.
    Aijai dom är dyrä droppar dom där, ni vet ju at int' vet jag men...

    VastaaPoista
  18. Hieno kirjoitus. Upposi minuun joka olen tätänykyä uudelleen ihastunut lasten- ja nuortenkirjoihin.

    VastaaPoista
  19. Sinisen lähteen taikuri on kannestansa karmeen nätti. Liian vähän poikia sellanen seepianvärinen.
    Tähtien turvatit on vaan niin.
    Ojaa meilläki oli kaivamassa mies jolla oli puukantinen Piplia, työmiehellä oli viila, lapio ja jousikovaa teräslankaa.
    Näillä meni, vaan se katto että kirja saa olla taloos.
    Hauras ja arvokas mutta tallessa, ojat kaivettu just eikä melkein, sata vuotta sitten tiukkaan saveen. Haravoidessa keväisin sitä on kyllä nöyrä ja se on se meillä se tapa että ei niitetä ojaan.
    Kitkemällä ne käydään, joutessaan.
    Kirjakaapin ees on soututooli, Nakkilalainen.
    Jouhitäytös liinakankaan sisäs.
    Nurkas on torrakko, omas rauhas. Pannaan kaappiin jos vieraita tulee.
    Son sellaanen lupavapaa ilimakko. Se piisaa.
    Noon mereen pohjas ne vanhat jo, mä kattelin niitä aikani, mäkin.
    Ei niistä olis mihkää.
    Ne oli jo.
    Täs mä ny istun, jalaat ilmas, ja kiriuutan.
    Täst on äijät lähteny, mäki lähden sitte ku se aika on.
    Ei sitä enää tu.

    VastaaPoista
  20. Kuinka monta errää tarvitaa ja hanskatkin tarttis riissuu. Kädekki hikkoo ja teippijä kulluu.
    Mitäs tää oikei o?
    Menneekö se urheiluksi vai pittääkö se olla kunnon K.O.?
    Ettäkö työ ossaa lukija kunnolla!
    Kyllähän tämä on jo näätetty ettee vaikka kuinka ussein.
    Mistä se kiikastoo?
    Ettäkö työ tiijä, hö. Lasten kaltaset. Taevaan taliset kynttilät, senki tähen myö tääl ollaa, Savon Tarkk' ammuskelurykmetin piipunrassin imeskelijöitä työ ootta josetten tiijä.
    Ottakkee se kiria kaaniisee kättee ja lukea paakutakkee ku atteekin leski, ei siitä haettoo ou kellei ollu.
    Pötyä pöytään ja hommat hoetoon.
    Reekä se o minuunni leiväs, haakakkee siitä.

    VastaaPoista
  21. Kun luin Kersti Bergrothin tyttökirjat uudestaan vuosikymmenien jälkeen, tajusin, että niistä on saattanut alkaa rakkauteni Helsinkiin. Se jatkui Mika Waltarin ja muiden Helsingin kuvaajien kirjoja lukiessa ja sai täyttymyksensä, kun asuttuani Helsingissä vuosikymmenet kirjoitin itsekin nuortenkirjoja, joista useimmissa on keskeisenä vanha Helsinki.
    Ote kirjoituksestani ”Yhteiskoululaisia Helsingissä” kirjassa Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013, 261 sivua. Kokkonen tekee väitöskirjaa tästä aiheesta.
    Ennakkotietoa lastenkulttuurista:
    Aikuisten lastenkulttuurilehti Tyyris Tyllerö käsittelee joulukuussa 2013 aihetta Turku lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

    VastaaPoista