Huumori II

[…]

Siitä voi väitellä, ketkä ovat humoristeja. ”Huumori” kirjallisuuden lajina sisältää vain huumoria. Se on rajoittava valinta. Ei oikein voi kirjoittaa ”Mustapartainen mies jää auton alle”. ”Eila ja Rampe vauvan hautajaisissa” näyttäisi pahalta.

Huumorin, jolla ei siis tässä tarkoiteta vitsikkyyttä eikä sitä, että teksti naurattaa (komiikka), mestareita ovatkin meillä taas kerran Waltari ja Linna. Waltarin historiallisten romaanien huumori lähtee kaikkein vanhimmasta Pitkä ja Pätkä –kuviosta. Toinen on hullu, joka luulee olevansa viisas, ja toinen viisas, joka myöntelee itsekin olevansa hullu. Linna osoittaa taitoaan tavalla, josta arvostelijat häntä moittivat. Suoran Cervantesin ja Shakespearen henkeen hän osaa rytmittää traagisen ja koomisen. Se ei ole tavallista. Action-puolella kevennykset hoidetaan tavallisesti stereotyypillä. Joukossa, olipa kysymys vaikka tappajista, on yksi huvittava. Ja huumori on sillä hoidettu. Linnalla melkein jokainen henkilö joutuu vuoroon kauheasti, vuoroon huvittavasti kuvitetuksi, eikä kirjoittaja kuitenkaan lankea tragikomediaan.

Mestari – Kivi – onnistuu joskus niin hienosti, ettei lukija tiedä, onko henkilö huvittava vai sääliä herättävä. Nummisuutarin Esko on sellainen. Tarina kuvaa katastrofin, jonka sankari aiheuttaa viattomuudellaan. Tyhmä hän ei ole, siinä hänen isänsä on oikeassa. Kuten Don Quijote hän osaa olla todella ovela.

Huumoria on haettu yllätyksestä. Tapahtuma tai kielen käänne voi olla niin yllättävä että sitä nauraa. Kuvaus ei auta paljon, koska juuri sama on tragedian, murhenäytelmän piirre. Kohtalon, luodin tai miekan isku tulee yllättäen. Joskus hirvittävä lause on melkein koominen:” Murhaajan nimi on sinun nimesi.” (Sofokles, Kuningas Oidipus.) ”Mitä kirjoitatte, prinssi?” – ”Sanoja, sanoja, sanoja.”

Humoristi ja traagikko tuntevat, että elämä on hirvittävää ja sen perussävyt ovat inho ja ikävä (l’ennui et la nauséé – Ekel und Langweil). Perustunteet ovat pelko ja vavistus (Frygt og baeven). Ja ensin S. Freud ja sitten kaikki muut arvioivat, että ahdistus on kuin avaruuden taustasäteily, ikuinen, armoton, auttamaton. Itse asiassa jo Luther kirjoitti tästä. Angustiae, ahtaat asuinsijat.

Tuohon on kolme perinteistä toimintamallia. Yksi on ruveta mesomaan, toinen on räjähtää nauruun. Kolmas sitten on mennä metsään ja ampua kuula otsaan.

Omasta puolestani ehdottaisin neljättä. Voi mennä keittiöön ja laittaa itselleen lautasellisen puuroa. Sen pisteltyään huomaa ajattelevansa jotain arkisempaa.

Mikä olisi hauskempaa kuin että 16 miljoonaa ihmistä kuolee ja 20 miljoonaa haavoittuu ja heti päälle 50 tai sata miljoonaa menehtyy tarttuvaan tautiin? – Omissa ajatuksissani ensimmäisessä maailmansodassa (ympyrää) liikkuva ”Kunnon sotamies Svejk” on kirjoista kaikkein hauskimpia. Kintereillä tulee ennennäkemättömän hirvittävää 1500-luvun maailmaa siivilöivä ”Pantagruel” (Rabelais). Arvelin ennen valintaani henkilökohtaisesti, mutta se näyttää olevan hyvin monelle sama. Joseph Hellerin ”Cath-22” eli suomeksi ”Me sotasankarit” on sitten toisen maailmansodan ihmisen ja hänen järjestelmiensä (ilmavoimat) korkea yhteenveto.

Jos lukija suostuu uskomaan, että Svejkin väitetty sodanvastaisuus ja sen uumoiltu vasemmistovallankumouksellisuus unohdetaan väärinkäsityksinä, tämä keskenkeräiseksi jäänyt teos on ensinnäkin kokonainen maailma.

Suuren huumorin yksi tunnus on sama kuin sadun. Se luo ympärilleen kokonaisen maailman. Tulevat sukupolvet ehkä käyttävät tässä toista sanaa. Se luo ympärilleen kokonaisen ekosysteemin.

Torjun sodanvastaisuuden väittämällä, ettei kirja olisi hauska eikä pohjimmaltaan lainkaan huumoria, jos se olisi sidottu johonkin aatteeseen, olkoon vaikka pasifismi, naisliike, raittiusliike tai huoli ympäristöstä.

Toiseksi sankari on ikuinen. Svejk ei ole kenenkään mies. Varmaan hän marssii nyt ympäri jotain toista planeettaa, joka on sekin hullunkurinen ja sisältää arvattavan annoksen ärjyviä ratsumestareita ja juopottelevia sotilaspappeja.

Ehkä suorastaan esikuvia ovat suurista suurempien Charles Dickensin ja Mark Twainin nimiteokset, ”David Copperfield” ja ”Huckleberry Finn”.  Myös niissä on sama kehän kulkemisen rakenne, joka nousi niin suureen suosioon noin vuonna 1600 Don Quijotessa (pikareski). Vailla erinomaisia ominaisuuksia nämä sankarit muuttavat lukijan mieleen pysyviksi vuokralaisiksi.

Verratkaapa Joel Lehtoseen tai Pentti Haanpäähän, jotka ovat loistavia kirjailijoita, mutta nyt puheena olevassa mielessä irvistelijöitä, eivät humoristeja. Molempien mielen perimmäinen mustuus vilahtaa usein näkyviin ja siksi he viihtyvät niin hyvin satiirin puolella. Tai verratkaa televisiossakin esiintyvään riskiin poikaan Rovaniemeltä. Tätä taustaa vasten hänen tosi hyvätkin teoksensa tuntuvat vitsikirjoilta eli ne kilpailevat samassa sarjassa kuin vappulehdet.

Olen halunnut johtaa lukijani harhaan. Tällainen sinänsä tarpeeton katsaus huumoriin kirjallisuudessa oli johdateltu reitti kysymykseen aikalaishistoriasta yleisesti ja muistelmiin erikoisesti. Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa? Siksi että näinä aikoina odotuksiimme vaikuttaa liikaa ”oman itsensä sankari”. Harva, jos kukaan, osaa ajatella iloisesti itseään lastuna ajan laineilla – tai roskana. Tai mahdollisesti Anders Ramsay (”Muistoja lapsen ja hopeahapsen”) mutta hänenkin kirjansa pönäköityi kohtalokkaasti keskivaiheillaan, kun kirjoittajalle selvisi, että valmistumassa on muistettava merkkiteos, eikä kirjoittaja ollutkaan enää kuin Gogolilta karannut.