Tilannekomiikka

Huumori on haudanvakava asia. Kaksi kuuluisaa kirjasotaa, Haanpään ”Kenttä ja kasarmi” ja Salaman ”Juhannustanssit” koskivat väitettyä rienaavuutta. Tuo sana tarkoittaa samaa kuin pilkka, etenkin pyhinä pidettyjen arvojen pilkka. Edellinen kohdistui armeijaan, jälkimmäinen Jeesukseen. Salaman yhteydessä puhutaan ”jumalanpilkasta”, mutta se on historiallisesti eri käsite. Se on hyvin lähellä jumalan kieltämistä ja on siis osittain kotoisin 1700-luvun valistusajattelusta, joka sitten sisältääkin hyviä näytteitä Jumalan ja hänen pyhien sanojensa häpäisemisestä.

Haanpään yhteydessä tämä huumori helposti unohtuu. Kun kirjan lukee, näkee. Jopa tarina Ilmajoen miehestä eli suurniskurista, joka sieppaa rääkkääjänsä syliotteeseen ja kiskaisee tämän kuolemaan räjähdyspanoksen päällä, on karmeaa huumoria. Selviä vitsejä on paljon, esimerkiksi jänisvainaja, jonka kaulaan ripustetaan lappu ”kelpaa palvelukseen”.

Salaman oikeudessa ruodittu mutta ruotoiseksi todettu jakso on pilasaarna. Lähin ja hyvä esimerkki on Laurin saarna Hiidenkivellä ”Seitsemässä veljeksessä”.

”Pila” ja ”kepponen” tarkoittavat koomisen tilanteen luomista. Amerikkalaiselle termille ”practical joke” eli toiminnaksi siirretyn vitsin käsitteelle ei ole keksitty hyvää käännöstä. Sinne päin on ”koninleikki”. On ihmisiä, joiden mielestä on tavattoman huvittavaa kusta toisen kenkään. Muinaisessa asevelvollisarmeijassa harrastettiin vesipetejä tai vaarattomammin omintakeisia lakanan taitoksia.

Minulle on ikävä muisto, kun erästä naapurin poikaa piestiin tanssipaikan rannassa lepikossa. Lyötävä kiljui: ”Se oli vitsi!” Hän oli tunnettu ällin puutteesta. Jos hän kuuli, että on huvittavaa irrottaa ruuveja polkupyörän etuhaarukasta, hän kiirehti tekemään sen arvostetun, proteesilla liikkuvan kansakoulunopettajan pyörälle ajatellen, että olisi kovasti hauskaa, jos tämä suistuisi vesiojaan.

Tekniikan ylioppilaita on joskus epäilty sielullisen avaruuden puutteesta, varmasti aiheetta. ”Tempaus” tai ”jäynä” ovat hullunkuristen tilanteiden rakentamista. Aina ensimmäisenä mieleen tulee se Paavo Nurmen pienoispatsas, jonka teekkarisukulaiset sujauttivat pintaan nostettuun muinaislaivaan, latinankielisellä kirjoituksella varustettuna.

Tahatonta komiikkaa koettiin entisen työpaikkani Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun ensimmäisessä tohtorinpromootiossa. Mukana ollut kertoo juhlakulkueesta, johon liittyi myös silloin jo harvinainen mustalaiskuorma eli seurue hevoskyydissä liikkuvia romaneja. Väitteen mukaan he olisivat tulleet mukaan Lappeen kirkkoon.

Jos tarkoituksena on, kuten näyttäisi, osoittaa pönötyksen suhteellisuus, siitä ei kyllä ole pahaa sanottavaa.

Suomalaisen tilannekomiikan suuri nimi Agapetus (Yrjö Soini) loi aineistoa myös elokuvalle. Aivan oikein hän ymmärsi, että on tavattoman hauskaa, kun joku hukkaa housunsa. Housuton joutuu hiiviskelemään nurkissa, eikä kutkuttavia käänteitä puutu. Vieläkään tuota ei voisi tehdä käyttäen naista sankarina, varsinkaan nuorta ja nättiä. Erotiikka on arvo, josta ei vitsailla.

Housu-teemasta Vaasan Jaakkoo kirjoitti erinomaisen pakinan. Lukkari siinä tuo sukulaisista saamaansa mehiläisparvea paperipussissa kotiin ryhtyäkseen hunajan tuottajaksi, mutta pussi päätyy housuntaskuun ja junan vessan ikkunasta hätääntyneesti pudistellut housut Alavuden rautatieaseman ratapölkkypinoon. Loppu on arvattavissa. Ei kai lukkarin olisi vieläkään hauska palata kotipaikkakunnalle pitkissä kalsareissa. Tarkemmin ajatellen en itsekään viihtyisi vastaavassa tilanteessa. Tosin olen kuullut eräästä närväpäästä, joka joutui juovuksissa housunsa hukattuaan aamuruuhkan sekaan lähes kelteisillään ja keksi heittäytyä urheilumieheksi. Pelkissä kalsareissa ponnahteleva pinkoja käy lenkkeilijästä.

Vielä on mainittava hyvän tilannekomiikan harvinainen ja vaativa muoto. Tietysti on huvittavaa, että joku liukastuu jäällä ja rikkoo viinapullonsa. Omituisen kommelluksen kasvaminen tähtitieteellisiin mittoihin tuo katsojalle huimaavan tuonpuoleisen tunteen. Paraatiesimerkki on jutun kuvan Ohukaisen ja Paksukaisen ”Vuosisadan taistelu” (Battle of the Century). Laurel ja Hardy olivat puutenkin kiinnostuneita housuista. Ehkä Laurel oli tuonut mukanaan revyyteatterin pelle-perinteen, jonka jotkut lukijat muistavat Suomen teeveen Sirkuspelle Hermannista. Varhainen ja hauska pätkä kertoo Laurelin esittämän Phil-serkun saapumisesta skottina kiltiin pukeutuneena kunnon Los Angelesiin. Phil on vielä kova säntäämään naisväen perään Laurelin kuuluisalla laukka-askeleella.

Vuosisadan taistelussa herrat potkivat ensin toisiaan pohkeeseen ja pian koko kaduntäysi miehiä on täydessä potkimisen puuhassa, eikä poliisikaan säästy. Upean näyttelijäntyön vuoksi katsoja on jo vedet silmissä, kun tapahtuu jotain odottamatonta. Anarkia ei lopukaan. Kuvaan kurvaa pakettiauto, jonka hämmästelevä kuljettaja menee avaamaan auton takaovet. Kuormana on, mitä muutakaan, kermaleivoksia.

Tuosta seuraava kermakakkujen sota on luultavasti antanut esimerkin eräille kansalaistottelemattomuuden ilmiöille ja itse farssijakso on aivan selvästi innoittanut suuresti Mad-lehden kultakauden eli 1950-luvun piirtäjiä. Jos joku haluaa pilata vitsin miettimällä kesken kaiken syvällisiä, onhan tuo myös kilpavarustelun ja väkivallan eskaloitumisen suuri esimerkki. Opetukseksi siitä ei taida olla, koska tiettävästi entisen ajan omantunnonarat eli aseistakieltäytyjät nauroivat sille yhtä villisti kuin keltaisia hampaitaan väläyttelevät taistelukoululaiset.

Ehkä se sitten on yhteiskunnan toimintojen syvä kuvaus, että näytetään yksityiskohtaisesti, miten vahinko pannaan kiertämään.