Suuri romaani maassamuutosta on ”Tuntematon sotilas”. Siitä
syntyi riita. Teosta on virheellisesti käsitelty sotaromaanina.
Kirjan päähenkilöt edustavat hajonnutta Suomea. Suuri hajottaja
oli välirauha ja sen aikana toteutettu pikakoulutus, joka toi punikin pojan
korkeakouluherran viereen Niinisalon Rukkiin ja teki ryhmänjohtajia mitä
erikoisimmista nuorukaisista.
Tuon joukon kokemus oli erittäin selvä. Yhteiskuntaan, jota
tarinassa edustaa komppanian huolto ja etenkin vääpeli, ei voi luottaa eikä
pidä luottaa. Sitä palvelevat vain luopiot ja fanaatikot. Valtioon, jota
tarinassa edustavat uraupseerit, ei voi missään tapauksessa luottaa. Valtio
tappaa. Se teloittaa.
Romaaneissa puolitajuinen sisältö on tärkein. Tässä raivostui
aikaisempaa eliittiä edustava taho, etenkin kenraalikunta. Uusi eliitti,
etenkin entiset reservin upseerit, liukuivat romaanin hahmottamaan
maailmankuvaan. Kielteisesti arvostelivat sivuutetun eliitin edustajat, kuten
Toini Havu (yliopisto- ja virkamieseliitti), ja erilaiset papinpojat.
Ritva Ylösen väitöskirja Kalle Päätalon Iijoki-sarjan
vastaanotosta ”Tervaksinen toteemi ” (ISBN 978-951-44-9213-3) on karmeaa
luettavaa. Tutkija näyttää käyneen läpi koko valtavan aineisto ja liittänyt
siihen Päätalon saamat kirjeet, joita on erittäin paljon. Väitöstutkimuksessa
tarpeellinen metodiikka, reseptioestetiikka, on mukana mutta ei häiritsevästi.
”Tuntematonta” lienee myyty noin seitsemänsataa tuhatta
kappaletta. Elokuvan on nähnyt käytännössä jokainen, useaan kertaan. Päätalon
teoksia on myyty 3,5 miljoonaa nidettä. Vaikka tuon summan jakaisi kahdellakymmenelläkuudella
tai 39:llä eli oletuksin, että samat henkilöt olisivat ostaneet kaikki Päätalon
julkaisemat nimikkeet, kuvitteellisia kanta-asiakkaita olisi enemmän kuin
Oulussa asukkaita.
Tutkimuksen pääosat ovat käsittelevät Iijoki-sarjan vastanoton
vaiheita sarjan alkamisesta 70-luvun alussa kolmen eri vuosikymmenen aikana.
Toisin kuin nyt silloin oli pieniä lehtiä, ja niissä julkaistiin arvosteluja.
Ilman muuta tärkeimpiä olivat noin viisi päälehteä. Niiden arvostelijat
osasivat myös miehittää tärkeät toimikunnat eli ohjailla lukemista ja siis
rahaa sekä kirjoituksin että teoin.
Siitä ei voi erehtyä, että maineikkaimpien kriitikkojen
toimintatapa oli hyvin vakiintunut. He nahistelivat keskenään kunniapaikoista
ja olivat opetelleet pilkkaamaan köyhiä ihmisiä. Samalla tavalla kuin edelliset
sukupolvet eli papit he ruoskivat itse konstruoimiaan ”syntejä”. Niitä olivat
viihteellisyys, kaupallisuus ja yritys hankkia kirjoittamisella rahaa.
Erikoisen keskeisessä asemassa oli poliittinen teilaaminen; Päätalon henkilöt
eivät tiedostaneet työväenluokan kansainvälisen yhteenkuuluvuuden keskeisiä
kysymyksiä.
Linnan henkilöiden suuri synti oli riittämätön tai olematon
isänmaallisuus. Se on sinänsä yllättävää, koska isänmaallisuus oli 1920-luvulla
määritelty Venäjän vastustamiseksi, ja siinä Linnan päähenkilöt esitetään
erikoisen hyvinä. Mutta arvostelijat eivät katsoneet tekoja, vaan kuuntelivat
puheita.
Tällä hetkellä 20 prosenttia suomalaisista äänestää väärin.
Kalle Päätalon suuruuskauden aikana nuo hairahtuneet menivät äänestelemään
Vennamoa – Kekkosta vastaan! Politiikka ei selitä Päätaloa miltään osin –
paitsi että Päätalon ja hänen henkilöittensä poliittinen välinpitämättömyys
tulee osoittaneeksi, miten maalaisliitto–keskustapuolue piti asemansa, ja
köyhien kuntien ääni merkitsi vuosikymmeniä jotain. Onhan vasta nyt käyty
joukolla uudistamaan kuntalaitosta…
Eikö ole sööttiä, että jääkäriupseerien ja muiden virkamiesten
kaupungeissa kasvaneet pojat ja tyttäret opettivat lehdissä nälän ja hulluuden
järsimälle Päätalolle, mitä köyhyys tarkoittaa ja miten sitä on käsiteltävä?
Tosin Päätaloa tuikeasti ahdistanut A.-K. Ripatti oli kansakoulunopettaja
pohjoisesta.
Juuri samaan ajankohtaan sijoittuu Mikko Niskasen ”Kahdeksan
surmanluotia”. Televisiossa sen näki 29.3.1972 2,3 miljoonaa katsojaa. Niskanen
oli loppujen lopuksi Päätalon vastinpari, vaikka hän oli käynyt elokuvakoulun
Moskovassa ja noussut lemmikiksi kaupunkinuorisonkuvauksillaan; tosin on syytä
muistuttaa, että se ensimmäinen nuorisonkuvaus oli ”Pojat”. Tuon Paavo Rintalan
romaanin haluaa mainita Kalle Päätalon yhteydessä, vaikka sellainen ei liene
ollut tapana. Romaanien välillä on merkillisiä yhteyksiä, ja rinnastus saattaa
osoittaa aikalaiskritiikin modernismin kirjallisuuskäsityksen ja Päätalon
väitetyn realismin vastakkainasettelun vääräksi.
Päätalo ei ollut realisti. Hän kertoi, miltä ihmisistä
tuntuu. Hän teki sen kokemuksiensa kautta ja pääsi niin ankariin asioihin, että
tottumattomat tajusivat sen ensin. Hänen lukijoistaan oli varhaisen tutkimuksen
mukaan yli puolet pelkän kansankoulun käyneitä. Kaunokirjallisuudessa sellainen
on hyvin harvinaista, ellei Linnaa oteta lukuun.
Metsä- ja rakennustyömiehen todellisuuden sijasta Päätalo
menee tajunnantiloihin. Hänen päähenkilönsä syvin tunne on hulluuden pelko, ja
se on perusteltu. Olihan romaanin ”Kalle” oikeastikin mielisairaalassa ja jo
pikkupoikana ainakin käymäseltään mielenterveyden rajoilla. Hänen henkilöissään
on muuallakin kuin ”Nälkämäessä” silmiinpistävän monta ”abrnormia”. Tuollaista
sanaa ennen käytettiin.
Olkoon tämä lukutapa sitten ”eksistentiaalinen”. Alituisen
angstin kronikkana Iijoki-sarja on eurooppalaisittain poikkeuksellinen. Mutta
ei venäläisittäin (Dostojevski).
Päätalon hahmon alemmuudentunteesta on puhuttu paljon, mutta se ei oikeastaan vaikuta niin kamalan paljon hänen toimeliaisuuteensa. Pikemminkin nyt kun muistelen, romaanin Kalle elää jatkuvassa piinassa ulkopuolisten vaatimusten ja pakkojen ajamana ottamatta itse vastuuta. Avioliittokin tuntui heti alusta virhetikiltä, mutta siinä piti vain roikkua vuosikaudet vaikka se tuntui toivottomalta ja pelkästään haitalta.
VastaaPoistaIijokisarjan codaksi vähän hätiköidysti kirjoitettu Pölhökanto sisältää vaikuttavan kohtauksen kun Kalle menee hakemaan lääkäristä lähetettä tyräleikkaukseen ja lääkäri toteaa, että leikkaus on pikkujuttu mutta Kalle on jo reilu nelikymppisenä tuhonnut peruuttamattomasti sydämensä raatamisella ja stressillä. Minusta tässä lääkäri sanoo asian, jota Kalle ei ole itse uskaltanut kirjassa itselleen tunnustaa. Tuntuu, että päähenkilö eli itsepetoksessa, missä hän uskoi, että kiusat ovat vain väliaikaisia ja kun niihin ei kiinnitä huomiota, ne menevät pian pois.
Juuri tämä on terapeuttista luettavaa suomalaiselle miehelle. Meitä eivät kriisit nujerra vaan hidas alistuminen pieniin arjen paineisiin ja jäkätykselle periksi antaminen. Lukija karjuu jatkuvasti mielessään Kallelle, että ota nyt jumalauta elämäsi omiin käsiisi. Hän voi Kallen kautta ulkopuolisena todeta asian, jota ei uskalla todeta omasta itsestään.
"Painosten mestarit" kirjallisuudessa, musiikissa jne. eivät jätä ketään kylmäksi. Hyvä.
PoistaIhminen on utelias ja haluaa tietää, jotta voi sitten sanoa oman vankan mielipiteensä.
En 4 kk sitten tiennyt mikä/kuka Cheeck on.
Hyvä analyysi. Nimenomaan tuo Päätalon realistisen kerronnan takana oleva tunnetilojen todellisuus osuu mielestäni asian ytimeen. Juuri siksi varmaan tavallinen kansa Päätaloa lukikin, että tämä teki köyhistä oloista lähtevistäkin oikeita tuntevia ihmisiä.
VastaaPoistaJos nopeasti vetäisee Päätalon saaman kritiikin kaaren, niin esikoinen Ihmisiä telineillä sai aika hyvän vastaanoton kriitikoiden keskuudessa, kuvasihan se "oikeaa aihetta", kaupunkilaista työmaata, vaikka tosin "työmiesten" kuvauksesta puuttuikin poliittisuus. Se oli monen mielestä puute, toki korjattavissa oleva.
Siksipä seuraavana ilmestynyt Koillismaa olikin modernistisille ja tiedostaville kriitikoille suuri pettymys. Päätalo osoittautuikin kainuismin kukkaseksi, köyhän maakansan hupailujen kuvaajaksi. Koko Koillismaa sarja leimasi sen jälkeen Päätalon tuotantoa – ne usein aiheellisetkin moitteet teatraalisesta dialogista ja viihteellisestä kansankuvauksesta, jotka sopivat Koillismaa-sarjaan, jäivät 20 vuodeksi varjostamaan myös Iijoki-sarjaa, johon ne eivät lainkaan sopineet!
Todennäköisesti moni kriitikoista ei Iijoki-sarjan kirjoja edes lukenut, vaan lätkäisi tuomionsa puolen tunnin pikaselauksen perusteella. Muuhun tulokseen ei voi tulla, sillä en voi uskoa heidän olleen niin ammattitaidottomia tomppeleita kuin miltä he arvostelujensa perusteella vaikuttivat. Vika oli luonteessa, ei taidossa.
Muistan kuinka 90-luvulla joku sivistynyt vanhempi naishenkilö vaati Hesarissa kriitikoita tilille Iijoki-sarjan kohtelusta. Hän oli sattumoisin tarttunut yhteen sarjan alkupään teokseen ja odotti sen olevan alkeellinen viihderomaani, kuten päälehden kriitikot yhdestä suusta olivat vuosikausia väittäneet - ja järkyttynyt kirjan tinkimättömästä totuudellisuudesta ja ytimiin asti porautuvasta ihmiskuvauksesta.
Yhtä järkyttynyt hän oli siitä, että kriitikot olivat antaneet asiasta niin väärän kuvan! Hän vaati selitystä, mutta sitä ei tietenkään ikinä tullut. (Ehkä merkki muutoksesta oli se, että lehti sentään julkaisi hänen pitkän mielipidekirjoituksensa.)
Vasta joskus tämän jälkeen Vesa Karonen alkoi ymmärtää Päätaloa Hesarissa. Toki hänkin pari vuosikymmentä myöhemmin kuin tavallinen lukeva kansa, minä mukaan lukien. Kun olin 70-luvulla töissä Ruotsissa, niin meitä muodostui pysyvä ystäväpiiri nuoria suomalaisia miehiä, joita yhdisti vain Päätalo.
Vaikka tuuli on nyt hieman kääntänyt, niin yhä edelleen tapaa sivistyneitä ihmisiä, jotka tuhahtavat Päätalolle. Eivät kuulemma jaksa lukea sataa sivua paskalla käynnistä. Nykyään yleensä vaikenen ja vaihdan puheenaihetta, johonkin sellaiseen joka sopii muuten fikusille mutta älyllisesti laiskoille – vaikkapa Knausgårdiin.
Me naiset kun oltiin Buurosissa vaatetehtaassa 60-luvulla niin meillä oli kerho kun tuotiin kasetteja Suomesta jossa laulettiin iskelmiä, Pojat miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin, tai muuta. Laila Kinnunen lauloi jos vielä muistatte kukaan. Tyynelle tuli Perjantai lehti se luettiin tarkkaankun piti odotaa vuoroa että sai. - t.
Poista"Kun olin 70-luvulla töissä Ruotsissa, niin meitä muodostui pysyvä ystäväpiiri nuoria suomalaisia miehiä, joita yhdisti vain Päätalo."
PoistaEiköhän sinne 1970-luvulle näillä näkemyksillä sitten tullut jäädyksikin - on tullut ilmeiseksi vaikutelmaksi.
Kaikkea hyvää vaan sinne kauas näin aikakoneella täältä 2010-luvulta!
Sivistyksen paradoksi taitaa olla siinä,että me kuvittelemme sen hankinnan onnistuvan opiskelemalla ! Hämmästyn aina kun huomaan sen olevan hyvin suurelta osin perinnöllistä. Harmi sinänsä.Ellei sitä ole, niin sen paras hankintapa näytää olevan rahvaan halveksunta. Siinä hankinnassa Päätalon kirjallisuuden väheksyntä on ollut tukevaa muotia-kuten tuot esiin,
PoistaNiin - toivottelee anonyymi suvaitsevaiselta ja avarakatseiselta 2010-luvulta.
PoistaKuinka se olikaan se mennyt aika sellaista. Omat tyttäretkin kerran sanoivat että luulivat maailman olleen mustavalkoinen ennen.
Siis ihan värejä vailla.
70-lukuhan on suomettumisen, taistolaisuuden, sadankomiteoiden, rauhanmarssien ja kommunististen vapausliikkeiden aikaa...
PoistaEi oikein sovi siihen kuvaan, jonka olen nimimerkki Tapsasta, tästä kultivoituneesta kirjallisuusihmisestä, saanut.
Vaikka Linna tai Päätalo eivät olleet poliittisia, niin kriitikot voivat olla. Aku-Kimmo esimerkiksi oli avoimen tulipunainen. Ja politiikassa vallankäyttö pelkistyy siihen, että ellet ole puolellamme olet meitä vastaan. Ja silloin lyödään ihan vain sen vuoksi.
VastaaPoistaRipatti (joka oli muuten Iiris Uurron poika) toimi 70-luvulla Oulun läänin läänintaiteilijanakin. Siihen aikaan siihen virkaan vaadittiin edistyksellinen luonne, joten totta kai hän katseli Päätaloakin tiedostavien lasin läpi, eikä tietenkään ollut näkemäänsä ihan tyytyväinen.
PoistaMuuten en halua Aku-Kimmoa moittia, sillä hänellä oli monia raikkaitakin ajatuksia ja hän oli monessa toimessaan rohkea ja ennakkoluuloton. (No, koripallotuomarina hän oli surkea.)
Olipa reima ja riemukas tuo herra tohtorin Tuntematon-analyysi. Ei sotakirja ollenkaan, no jopas! Täömä vaatii nyt kypsyttelyä, ennen kuin voi ottaa kantaa. Hieno havainto tuo isänmallisuus. Pojat veistelivät isänmaasta ja löivät sen arvoja kuin lankomiestä, mutta totta tosiaan he osasivat puolustaa sitä teoin ja myös kuolla sen puolesta. Noilla asioilla ei kai "papinpoikien" ja "toinihavujen" mielestä ollut merkitystä. Vain sana, logos painaa tässä maailmassa, ei rohkeus tai uhrimieli.
VastaaPoistaPäätalosta olen kuullut monen sivistyneenä itseään pitävän ihmisen sanovan, etteivät he jaksa lukea kolmeasataa sivua siitä, kun Kalle lähti sotaan. Mutta seuraavassa käänteessä he ylistävät "Alastalon salin" piipun valintaa, jota kesti muistaakseni 80 sivun verran. Se oli taidetta, se oli ainutlaatuisen hienoa, mutta Kallen sotaanlähtö ei.
J. Kolehmainen kirjoitti:
Poista”Noilla asioilla ei kai ’papinpoikien’ ja ’toinihavujen’ mielestä ollut merkitystä. Vain sana, logos painaa tässä maailmassa, ei rohkeus tai uhrimieli. Päätalosta olen kuullut monen sivistyneenä itseään pitävän ihmisen sanovan, etteivät he jaksa lukea kolmeasataa sivua siitä, kun Kalle lähti sotaan. Mutta seuraavassa käänteessä he ylistävät ’Alastalon salin’ piipun valintaa, jota kesti muistaakseni 80 sivun verran. Se oli taidetta, se oli ainutlaatuisen hienoa, mutta Kallen sotaanlähtö ei.”
Käytän tilaisuutta hyväkseni ja muistutan, miten minä papinpoika kirjoitin papinpoika Pekka Tarkan ”Suomalaisia nykykirjailijoita” käsittelevässä artikkelissa ”Kritiikin kritiikki” (Kulttuurivihkot 4/1980, uudestaan kokoelmassa Kapina rippituolissa 1989, joka kirja ei muuten ole Ritva Ylösen Iijoki-sarjan vastaanottoa käsittelevän väitöksen lähteissä, vaikka siellä on myös alkuperäinen Proust-rinnastukseni vuodelta 1979):
”Kalle Päätalo on jäänyt Tarkalle edelleen arvoitukseksi. Hänen on turvauduttava ulkomaalaisten lukijoiden (joita lienee viiden paikkeilla 100 000 suomalaista kohti) auktoriteettiin. Tarkka lainaa Times Literary Supplementin huvittunutta kommenttia Päätalon tyylistä: ’Yhtään savuketta ei polteta ilman että se otetaan rasiasta, asetetaan puiseen imukkeeseen, sytytetään, henkäistään, imaistaan, pidetään sormien välissä ja lopulta sammutetaan. Jopa parittelukohtauksissa housunnapit on avattava ensin – yksi kerrallaan…’ Sehän nyt tiedetään, että Englannissa parittelusta selvitään housunnappeja avaamatta, mutta vahinko on, ettei Päätalon ainutlaatuista arvoa tunnusteta ja ymmärretä hänen omassa maassaan. Volter Kilven tekstissä on kyllä sallittua ladata piippua sivukaupalla, mutta Päätalon omintakeista, värikästä ja loppuunvietyä elämänvisiota ei vain voida hyväksyä.”
En saa tätä läpi kuin anonyyminä, vaikka minulla on nimikin: Anssi Sinnemäki
Lisäksi Tarkalta ja Timesilta on jäänyt huomaamatta, että housunnappien avauskin kuvataan vain silloin, kun niitä ei kiihkon keskellä meinaa millään saada auki.
Poista
VastaaPoistaArvostuksesta.
Eikös siinä ollut osuutensa myös suomenkielen opettajilla.
Senkaltainen muistikuva. Kerran vuodessa kokoontuivat
ja polttavasta aiheesta kantoivat yhteistä huolta.
Oma lukion opettajani,
sai nimen ääneen juuri ja juuri lausuttua,
muudoin toimelias ja sivistynyt ihminen.
Koillismaan miehestä en niinkään käyttäisi sanaa
alemmuudentunne, pikemminkin
pöntiö pätemisen tarve, tolkuton sellainen.
Alemmuudentunnetta jostain syystä paremminkin
maalikylissä, jokivartta alajuoksuun riittävästi,
siellä.
Vai onko se vahinko kuin kiertää.
Ne niille. Nämä nuille.
Nämä takametsien ihmisten kuvaukset ovat pitkää jatkumoa A Kivestä A Untolaan (salanimineen) ja edelleen I Kiantoon, P Haanpäähän ja Sillanpäähän, V Linnaan, K Päätaloon, J Puhakkaan sekä ehkä tuoreimpana H Turuseen. Herraskaisempi ote on ollut Topeliuksella, Juhani Aholla ja MIka Waltarilla sekä Veikko Huovisella. Kianto olisi kuulunut jälkimmäiseen kategoriaan, mutta kirjoittaa rosoisemmin ja päätyy luokituksessani edelliseen. Naiskirjailijoita ei ole takametsäkuvissa (saa täydentää jos keksii), Jotuni on tietysti tuossa herraskaiskuvauksissa ja varsinaiset genren uudistajat Liksom, Kettu ja kumppanit heiluvat omissa uudisjoukoissaan.
VastaaPoista