Sivun näyttöjä yhteensä

17. marraskuuta 2013

Huumori I



En ollut lukemalla lukenut Sinikka Nopolan kirjoja, joiden päähenkilöt ovat Eila, Rampe ja Likka. Viihdyin ja miellyin. Sitten oli mietittävä, miksi nämä eivät olleet herättäneet mielenkiintoani. Samaan aikaan eli viime vuosina olen pohtinut pääni puhki, mikä tappoi pakinat ja onko huumori, oikeastaan komiikka, kadonnut kauaskin kirjallisuudesta.

Joululahjamarkkinoita varten isille ja muille heikkolahjaisille oli ennen aina pakinakirja. Muutamia viikkoja sitten ihmettelin itse, mihin tungen Origon kirjat, joista kukaan ei enää perusta. Pidin niistä kovasti silloin joskus siellä jossakin. On tuossa vaikka miten monta nidettä Tiituksen pakinoita. On Ollin pakinoita, löytyy Arijoutsi, Agapetus, Aapeli – miksi ne kaikki alkoivat a-kirjaimella? Vain Bisquit on vanhan koulukunnan kirjoittajista sellainen, jonka kanssa välini ovat korrektit mutta hiukan etäiset. Henkilöä en tunne.

Miettimistä pohjusti Turhapuro. Halusin katsoa televisiosta sitä Loirin kuuluisaa liikunnallisuutta, jota totisesti oli. Samalla tuli itseään elokuvaa, jota sanotaan vuosikymmenten suosituimmaksi kotimaiseksi. Nyt nähtynä filmin (”armeijan leivissä)” puutteet eli suora jäljentäminen amerikkalaisista sarjakuvista (”Masi”) ja kotimaisesta perinteestä (”Rykmentin murheenkryyni”) eivät olleet parantuneet mihinkään, mutta silmää hiersi Pasasen viiltävä vihamielisyys. Hänen huumorinsa on rähisevää ja pilkallista. Siitä puuttuu täysin esimerkiksi vanhan Agapetuksen ”Hilman päivät, Aatamin puvussa” leppoisa ja ymmärtävä suhtautuminen kylän väen pikku hullutuksiin.

Toinen ja näitä vaikeampi kysymys on humoristit. Miten on mahdollista, että ihmislämmön perikuvat, kuten Vaasan Jaakkoo (J.O. Ikola) ja Agapetus (Yrjö Soini), olivat ihmisinä kiilusilmäisiä oikeistomiehiä, joiden toimista tuntui puuttuneen kaikki suhteellisuudentaju. Jälkimmäinen oikein erikoistui vihaviesteihin, joista ”Kuin Pietari hiilivalkeilla” oli kirjana suuri menestys. Hän oli liian kauan Kirjailijaliiton puheenjohtajana. Tapasinkin miehen muutaman kerran lakiasioissa. Hänestä tuli mieleen pikku paikkakunnan johtajaopettaja – ei edes rehtori.

Myös Pasasesta minulla on muistikuvia. Häntä vähän pelättiin elokuvapiireissä. Hänen kanssaan asioitiin, koska hän vuokrasi hyvää kuvauskalustoaan. Liikemiehenä hän oli erittäin kova ja ihmisenä nauruton, nopea kiivastumaan ja vielä nopeampi ottamaan nokkiinsa.

Peruspakinoitsija on ehkä kuten kuulemieni kuvausten Olli (Väinö Nuorteva) tai muistamani Origo (Jouni Lompolo) – molemmat synkkinä ja yksin nurkassa piippua polttavia herroja. Joillakin koomikoilla on hannu taanilan tai nakke nakuttajan tapa pistää levy pyörimän eli ruveta pyytämättä esittämään numeroitaan. Se on aika häiritsevää ja hyvin säälittävää.

Ajattelen että humoristi on henkilö. joka ei ensinkään viihdy maailmassa. Sen sijaan että vetäytyisi vuorille pelkäämään ja puremaan hammasta tai rupeaisi vaikka opettajaksi ja kiusaamaan lapsia oikein urakalla nämä lahjakkaat ihmiset kehittävät keinon kääntää kirjoituksissaan maailman vinksalleen.

Kirjoittajiaan huumori ei auta. Eräällä hankalalla tavalla veljekset Arto ja Erno Paasilinna olivat sama ihminen, kuten myös Reino. Syvä viihtymättömyys maailmassa, joka heille oli Yhteiskunta, lahjakkaan ihmisen luonnollinen reaktio, johtaa sitten jotenkin maanisiin rakennelmiin – farssi tai komedia, satiiri, yhteiskuntakritiikki. Kaikkia yhdistää jokin rakenteellinen suhdattomuus. Jos hymytön fanaatikko seuraa omaa viehtymystään, hänestä löytyy julistaja, sellainen Linkola. Monessa mielessä Veikko Huovinen kirjoitti juuri samoista asioista, luonnon yksimuotoisuudesta.

Ihmisperinteessä taitava ääriviivojen korostaminen ja yksityiskohtien häivyttäminen voi johtaa todella hienoihin tuloksiin ja suureen suosioon. Tätä on tehty aikojen alusta, eikä sankarikuvitelma eroa tässä ivailusta, sillä molemmat ovat liioitelmia, vaikka eri suuntiin.

Satiiri ja huumori ovat toistensa vastakohtia. Naurunalaiseksi tekeminen on hajottavaa ja repivää eli analyyttista. Nauraminen voi olla yhdistävää, parantavaa, eli synteettistä. Kuten kemiassa, kirjallisuudessakin analyysi tuhoaa näytteen, synteesi luo ainetta.

Olen kovin innostunut, kun oikeuspsykiatri Hannu Lauerma on täydentänyt kuuluisaa ajatelmaa – myös vittuiluun voi kuolla. Sanavalinta on minun. Luulen Lauerman ajatelleen asiakkaitaan rikollisia sekä tekijöinä että uhreina. Vanhassa väitteessä näet on vähän perää. Mihin kieli ei taivu, se toteutetaan kädellä tai kättä pidemmällä.

Muistissani koululais-, asevelvollis- ja opiskelijayhteisön ”humoristit’” olivat joukon henkisesti hauraimpia. Valitettavasti sitä saa elää vuosikymmeniä ennen kuin käsittää, että pilkkaamisen ja haavoittamisen tarve tulee jostain. Henkilö joka kyttää kovasti ja on nopea haukkumaan varkaaksi, on ehkä jäänyt itse varkaudesta kiinni, tai hänen sukulaisensa. Ellei kysymyksessä ole poliisiasia, niin sitten lapsen rikos. Muistelen että ”varastaminen” on jossain murrosiän vaiheessa hyvin tavallista. Nuoret varastavat rakkautta tai ainakin ymmärtämystä.

Koulussa erästä poikaa nimitettiin ”basilliksi”, koska hänen äidillään oli keuhkotauti. Se oli raikasta koululaishuumoria. Nimitelty jätti koulun vähin äänin kesken. Vuosikymmeniä myöhemmin osasin yhdistää, miten nimittelijöistä ylimmän oman perheen yllä oli tuberkuloosin varjo. Kovin kiusaaja, joka erikoistui häpäisemään tyttöjä ja köyhiä, oli sukua, jossa toinen puoli oli erikoisen menestyviä ja toinen puoli sellaisia, joita ei apukaan auttanut.

Humoristeista Aleksis Kivi, Maria Jotuni ja Joel Lehtonen olivat syntymästään solvattuja. Heillä ei oppiympäristöön siirtyneinä ollut kodissaan kehumista. […]

27 kommenttia:

  1. Poliitikot ja kulttuuriälyköt valmistautuvat lauantai-iltaisin katsomaan Turhapuroa, koska niissä yllättäen ja pyytämättä luottamus näytetään.

    Kansaa ei voi vaihtaa, mutta intellektuelleja kannattaa kavahtaa. Kansa joko on tai ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun ihminen alkaa pitää itseään kansana, on hän jo avun tavoittamattomissa.

      Poista
  2. "...hannu taanilan tai nakke nakuttajan tapa..."

    Kerranpa kesällä - Jyväskylän Kesässä - jouduin samaan pöytään Paavo Noposen ja Hannu Taanilan kanssa. Hansu yllytti ja Pate esitti selostuksen Virenin kaatumisesta ja ylösnousemuksesta.

    Vissyä joivat molemmat.

    VastaaPoista
  3. Bisquit on todella hyvä, samoin Paretskoi (Kauppalehti). Varmaan muitakin on. En tiedä, ovatko he konservatiiveja, mutta Veikko Huovinen oli. Meillä oli Rellussa (Tampereen lyseossa) äidinkielenopettajana legendaarinen Pentti Kalela eli Pote (hänkin vähintään konservatiivi), joka testautti joka luokalla Huovisen lyhyen erikoisen nimeltä "Uuteen tukikohtaan". Kukin luki sitä ääneen vuorollaan, mutta jos purskahti nauruun, piti antaa seuraavalle. Yksikään luokka ei tainnut selvitä yhdellä kierroksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumorintajuisen ihmisen tunnistaa usein siitä, että hän ei naura jatkuvasti kaikelle. Kuten vaikkapa luutnantti Siantissille.

      Poista
  4. Vaasan Jaakon ja Agapetuksen aatetoverin, Helsingin sanomiin ja UuteenSuomeen (M,o.t) kirjoittaneen Matti Paavonsalon kolummeihin sisältyi usein tahatonta komiikkaa. Niimpä hän analysoi Suomen euroviisu menestymättömyyden kommunistien syyksi.
    Vasemmistolaiseksi luokiteltavia satiirikkoja on ollut, mutta varsinaisia humoristeja tulee mieleen vain mainitun Origon lisäksi M.A Numminen ja Mikko Perkoila.

    VastaaPoista
  5. Minua on aina häirinnyt näissä Speden elokuvissa se että herroilla on kumma pätemisen tarve, siis näyttää mitä osaavat tehdä, missä ovat hyviä. Simo on kertonut olevansa pellehyppyjen suomenmestari, ja tietenkin esitellyt taitojaan, Loiri pelannut tennistä, biljardia, kaatuillut näyttävästi, esitellyt Jussi patsaitaan, Spede mainostanut linkomäkiään, autojaan, naisiaan jne.

    Ärsyttävintä on että nämä asiat esitetään mukamas huumorin varjolla. Kun Loiri pelaa muka biljardia Uunona, niin hän pelaa oikeasti sitä niin hyvin kuin vaan osaa, Vesa- Matti Loirina. Vähän samaan tapaan kuin Marx veljekset esittelivät soittotaitojaan elokuvissaan. Samaa tekivät Kummelit omassa sarjassaan. Ollaan muka hauskoja ja sketsien välissä esitellään omia henkilökohtaisia soittotaitojaan. Usein vielä jossain hassuissa sketsiasuissa. En tiedä mutta itseäni se on aina häirinnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole hyvä missään; siksi tuo päteminen häiritsee ?

      Poista
    2. Chaplin oli moniosaaja jos joku mutta hän ei koskaan sortunut esittelemään henkilökohtaisia taitojaan elokuvissaan. Ei ollut tarvetta kun työn jälki puhui puolestaan. Vain narsistit sortuvat oman itsensä esiintuomiseen. Spede, Loiri ja Simo tosiaan varoittavana esimerkkinä.

      Poista
    3. On vaikea kuvitella esitystä, jossa pelle olisi täysin taidoton. Katsokaapa klovnien kuninkaaksi nimetyn Grockin esitys vuodelta 1931. Ei tarvitse miettiä, mistä turhapuro-hahmo on kopioitu. Joka tapauksessa lavalle tuleva Grock on selvästi tyhmä, ruma, epäpätevä ja siivoton. Sellainen joka kompastuu auttamatta matalimpaankin mahdolliseen laatukriteerin muodostamaan kynnykseen. Lisäksi hän tekee jotain, mitä me kaikki pelkäämme eniten, eli ei edes tajua hävetä itseään. Joka välissä käykin ilmi, että hän on kaiken törkyisyytensä takana loistava muusikko ja keskustelussa aina lopulta terävämpi osapuoli. Lisäksi hänellä tuntuu olevan hauskaa eikä hän vaivaudu ottamaan paineita mistään. Klassinen pellehahmo oli idiootiksi tekeytynyt nero ja tomppeliksi tekeytynyt virtuoosi. Jonkinlainen kaikkia normaaleja laatukriteereitä onnistuneesti uhmaava yli-ihminen.

      Toinen hyvä esimerkki on Chaplinin loistava tanssitaito, jonka hän peitti horjahtelun ja sätkimisen alle. Vielä niin taitavasti, että horjahtelu näytti samalla aidolta kömpelyydeltä eikä miltään tanssimestarin teeskentelyltä.

      Chaplin sekä Keaton olivat hyviä esimerkkejä pellehahmoista, jotka eivät murtuneet yli traagisuuden kohti tolkuttomuutta ja naurettavuutta kasautuneiden vaikeuksien alla. Chaplinin kulkuri ei menettänyt inhimillisyyttään ja Keatonin kivikasvo sieti aivan mitä vain stoalaisella lujuudella. Jollain tasolla pelle ja kulkuri edustaa yksilön voittoa ympäristöstään ja siksi hänet on maalattu ainakin pintapuolisesti surkeimmin ja naurettavimmin mahdollisin värein.

      Joidenkin tutkijoiden mukaan huumori tarkoittaa yleensä tutun tai jopa kipeän asian asettamista laajempaan asiayhteyteen, jolloin sen merkitys muuttuu yllättävällä tavalla, ja tästä hämmästyksen ja helpotuksen yhdistelmästä nousee nauru. Pellen tehtävä on kyseenalaistaa yhteiskunnalliset mitta-asteikot ja olla kunnioittamatta niistä mitään. Pieni ihminen pinnistää toivottomassa tilanteessa ja vielä nauraa päälle, mutta jos yleisö kääntyykin katsomaan häntä kostein silmin syvästi inhimillisenä sankarina, hän pieraisee. Huumorin vapaus ei ole tie jotain uutta ja parempaa arvojärjestystä kohtaan vaan anarkistista kaikista arvojärjestyksistä irti rimpuilemista. Luultavasti siksi, että ihmisellä on lopulta siihen aina kyky, vaikka se pääsisikin unohtumaan arjen paineissa.

      Speden hahmot olivat tietenkin kotikutoinen versio näistä. Tosin oli niissäkin sisältönsä. Turhapuro-filmit näyttävät kaikki edelleen halvalla ja mauttomasti tehdyltä roskalta mutta niiden ideat ja lausahdukset elävät edelleen (mm. kurjuuden maksimointi) ainakin minun tuttavapiirini kielenkäytössä.

      Poista
    4. Toinen häiritsevä tekijä näissä Uuno elokuvissa on uskottavuus. Kun komppanian päällikkö tarvitsee konekirjoitustaitoisen alokkaan niin paikalle kutsutaan Uuno Turhapuro? Tai kun pataljoonan komentajalle pitää viedä kiireellinen viesti niin se annetaan Uuno Turhapuron tehtäväksi, suoraan punkasta heränneenä, ensimmäisenä aamuna? Just joo.

      Toisekseen, miksi näiden Uunon tapaisten antisankareiden pitää aina olla fiksumpia kuin korkeasti koulutetut virkamiehet? Aina he osaavat järjestää kaiken paremmin kuin tyhmät päättäjät. Aina sama juttu. Eikö komiikkaa synny muuten kuin fiksu antisankari vs umpityhmät päättäjät? Tätä samaa kaavaa käyttää myöskin Koivusalo elokuvissaan. Pekko Aikamiespoika pistää aina halvalla kunnan tyhmiä virkamiehiä. Onko olemassa ainuttakaan antisankaria joka olisi oikeasti tyhmä? Siitä ei kaiketi syntyisi huumoria lainkaan?

      Poista
  6. Syvä viihtymättömyys yhteiskunnassa - eiks se ole luonnnollinen tila kriittiselle mielelle?
    Katson matrikkelia, rapparit ovat korruptoineet kaikki puolueet vasemmistoliittoa lukuunottamatta.
    Ne eivät viihdy rämetyksessä.

    VastaaPoista
  7. Huumori taitaa syntyä parhaiten kovissa oloissa. Onko meillä suomalaisilla todellisuudessa liian helppoa? Ei enää tarvita humoristeja lievittämään jatkuvaa ahdistusta ja häpeää, jota Neuvostoliiton pelko, kylmä sota ja suomettuminen aiheuttivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poliittisissa- ja muissa herraskaisissa pikkupiireissä ovat voineet Amnellin kertaamat pelot ja ahdistukset ollakin läsnä, mutta ei tuon nimisten pelkojen taakkaa koko kansan suruhunnuksi tarvinne laskea.

      Siellä, mistä itse tulen, pelättiin köyhyyttä, köyhyyden tuomaa nälkää, ulosottomiestä ja hataranlahojen seinien väleistä puskevaa kylmän kuuraa. Siinä suomettumiset ja kylmät sodat sekä neukkulat ovat olleet kaukainen asia. Mitä nyt joku Kuubankriisi laittoi sotaveteraani-isien leukapielet kiroamaan, että perkele tuasko ne mualimanpalolla uhkailoovat!

      Eivätkä nämä peruspelot toimeentulosta ole täältä, missä luokassa edelleen elän runsaine jälkikasvustoineni, minnekään ole hävinneet vaikka yhteiskuntajärjestelmiä on romahdellut, muureja työstetty kiviläjiksi, sodat pysyvät julmina ja niiden uhat muualla ovat eri asentoihin lämmitettyinä ja suomettunut Suomi jauhautuu (assimiloituu, jos trendikkäästi vittuilisin) kansana kansojen joukkoon.

      Huumori elää ja voi hyvin täällä missä se on ennenkin rillumareitä soitellut vaikka syvän märkänisi. Muu paska vain peittää järjettömällä koristellisuudellaan ja kaikenlaisilla "toimintapuistoillaan" sen alleen.

      Nyt elettävä aika: Voi että häpeän olla Maan kansalainen, ihminen!

      Poista
  8. Päivän aiheen saralla on Hannu Taanila, isolla tai pienellä, mestaruusarjan kärkiketjun miehiä blogistin taistellessa pelipaikastaan nelosketjussa. Sama pätee samoihin miehiin kuningaslajissa, eli hienovaraisessa vittuilussa.

    VastaaPoista
  9. Huumorin viljely taitaa olla paljolti hyväksynnän hakemista tai vihan purkamista. Huumori on todella usein ilkeilyä. Kun saa jonkun nauramaan niin kyllä se kummasti hivelee sisuksia. Monesti sitä halveksii sellaista jonka saa helposti nauramaan, pitää vähän yksinkertaisena. Steve Martin sanoi joskus että kun hän nuorempana teki stand up keikkoja ja palasi iltasella kotiin niin itseinho oli valtava. Jonkinlaista huoraamista. Lopetti sittemin ja keskittyi näyttelemiseen. Huumorin lähde on suru, ei ilo. Työpaikan vitsinikkari on surullinen ja ahdistunut ihminen. Mark Twain sanoi että taivaassa ei ole huumoria, iloa kyllä. Blogistille kiitos aihe valinnasta, huumori jaksaa kiinnostaa minua monessa mielessä. Olen etsinyt kirjallisuutta missä perehdyttäisiin kunnolla huumoriin laidalta jos toiseltakin mutta aineistoa vaikuttaisi olevan niukalti.

    VastaaPoista
  10. Tekijänoikeudesta kommentteihin. - Tähän asiaan palataan vielä perinpohjaisesti.

    Kysytään, saanko julkaista kirjana blogitekstejä kommentteineen. Vastaan etten oikein tiedä.

    Periaatteessa en saa, koska kommenttinne ovat teidän ja olette julkaisseet ne verkossa käytännön syistä minun blogini yhteydessä.

    Voisi myös ajatella, että olette lähettäneet ne minulle julkaistaviksi, koska minä painan enter-nappulaa, ja te yleensä vastaatte minulle tai toisillenne eli "tekstiin liittyen".

    Noin ajatellen on kysyttävä seuraavaksi, miten laaja oikeus minulla on teksteihinne. Varmasti siis oikeus julkaista ne tässä. Jos olisi mieltä julkaista ne uudelleen, esimerkiksi "muistettavia kommentteja", minulla olisi varmaan siihen oikeus.

    Kirja on eri alusta. Usein oikeus on luovutettu vain yhteen välineeseen / alustaan.

    Tarkoituksia ajatellen kommenttinne on lähetetty kirjoitukseni yhteyteen, ja sehän säilyy myös kirjassa.

    Ja eri lähestymistapa: tämä on ilmaista toimintaa, josta kukaan ei saa rahaa. Jos ansaitsisin tekijänpalkkiota kirjalla (omia tekstejä ja kommentteja), olisi oikein jakaa ne. Silloin törmättäisiin tuttuun ongelmaan, nimittäin selvittelykulut ja maksamisesta aiheutuvat kustannukset ylittäisivät maksujen bruttosummat. Entä veronpidätykset?

    Tätä voi laskeskella ajatellen, että sata kirjoitusta kommentteineen olisi yksi kirja. Saisin siitä tuhat - 1600 euroa brutto enkä enempää, paitsi jos myyntiä ketrtyisi ~ 1000 kpl, mihin en oikein usko.

    Tällä haavaa vastaus on auki. Jos joku kysyisi minulta oikeudellista neuvoa, sanoisin katalasti, että blogiin pari kertaa näkyvä pyyntö, että ne jotka kieltävät tai tahtovat rahaa, ilmoittautukoon kiireesti uhalla että blogisti julkaisee ja pitää rahat. Sen jälkeen voisi väittää, että on syntynyt hiljainen sopimus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymit kommentitkin on yksi ongelma kun ihmiset eivät ymmärrettävistä syistä enää halua esiintyä täällä nimillään. Ei ainakaan mahdollisuutta rahavaateisiin.
      Tuskin olisi halujakaan.

      Poista
  11. Vitsit ovat alkeellista yritystä huumoriin. Steve Martinille oli samantekevää mitä teki, mitäänsanomaton se aina oli (on?). Mark Twainin elämän ehtoopuoli oli liian kova, jaksuu katkesi.

    Katselin vuonna -36 valmistuneen Chaplinin Nykyajan, elokuvan, jota ei voi riittävästi kehua. Elokuvan inhimillisyys ja pyrkimys voiman antamiseen ei sovi kokonaan kyynisyyteen vaipuneille.
    Elokuvan huumori on koko ajan merkityksellistä.Loppukohtauksessa, jossa Chaplin kehoittaa hymyilemään ja kestämään, on kiteytys huumorin merkityksestä ja koko elämästä. Asioihin ei pidä kaatua, kyllä kuolema aikanaan omansa ottaa kuitenkin. Suhtautumisessaan tekniikkaan ja työpaikkoihin elokuva on ajankohtaisempi kuin koskaan. Buster Keatonin Kenraali on tarinan kerronnan sujuvuudesta huolimatta tylsä,sitä on vaikea kokea tunteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumori kumpuaa surusta, ei ilosta. Siinä Mark Twain oli harvinaisen oikeassa. Chaplinkin oli todellisuudessa hankala ihminen, niinkuin humoristit monesti ovat. Purkavat omia neuroosejaan huumorin avulla ja kansa nauraa vahingoniloisena. No kait se on joskus hyväksi jos sillä joku säästyy itsemurhalta tai muulta kauhuteolta, ainakin luulisin niin. Platon ei tainnut panna huumorille suurtakaan arvoa ja raamattukin varoittaa että turhassa puheessa piilee synti.

      Poista
    2. Tosiaan, herran ja edeltäjien huumoriteoriat, jotka nykyaikaisesti voisi ilmaista: "joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei" ja "joka itsensä ylentää, on hauska!"

      Poista
  12. Jossakin vaiheessa tapahtui se onnettomuus, että lehdissä kolumnit korvasivat pakinat. Sen jälkeen palstoilla on paistatellut toinen toistaan tärkeilevämpiä ja totisempia naamoja, jotka ottavat itsensä ja ajatuksensa aivan liian vakavasti. Päältä katsoen kolumnisteja näyttäisi olevan kymmenittäin, mutta kun jokaiselta on lukenut jonkin kymmenen juttua, huomaa että heillä on noin 1 aihe ja siitä heillä on sanottavanaan kerrassaan puoli mielipidettä. Jos romaani on laivanrakennusta, niin nämä kolumnit ovat höyläämätöntä kanttilautaa metritavarana. Todella epäilen, että niiden kaikkien kirjoittajana on yksi ainoa henkilö eri salanimillä. Vain psykologien kokoontumisajoissa tapaa vähemmän mielikuvitusta.

    Siksi pakina onkin paennut radioon. Alivaltiosihteeriltä tulee Kemppisen kaipaamia jokajouluisia pakinakirjoja.

    Omat suoltoni pakinoinnin alalla eivät ansaitse kummoista mainintaa. Ne on kirjoitettu hyvin rajatulle intressipiirille hyvin erikoistuneessa aikakausjulkaisussa.

    Pakinoitsijaksi ei tee tertiäärikuppa tai mielensairaus, vaan peruskokemus maailmasta: Kun sanon jotakin vakavissani, se otetaan vitsinä. Kun sanon jotakin piloillani, se otetaan vakavasti. Näin käy joka ikinen kerta aiheesta riippumatta. Suhtaudu siinä sitten.

    VastaaPoista
  13. Vuan mikähän liiteri se tuossa blogikuvassa mahtaapi olla?

    VastaaPoista