Kuvakudos

Perinteinen kirja historiasta on kuvakudos. Yllä kuvattu Bayeux’n seinävaate (1066-1082) esitetään mielellään sarjakuvien historiassa, ja elokuvaankin se sopisi. Kuvat ovat taidokkaita ja kirjoituksen ja kuvan yhdistäminen toisiinsa on yllättävä.

Näinä vuosina uutuusromaanit ovat Suomessa yllättävän usein tarinoita lähimenneisyydestä. Vakiintuneet, arvostetut nimet, esimerkiksi Sirpa Kähkönen ja Antti Tuuri, ovat tehneet menneisyyteen itselleen asunnon.

Näin kuuluu olla. Tulevaisuuteen ei voi nähdä stereoskooppisesti.

Muuten 3 D:nharrastajat ja muut kiinnostuneet – Googlatkaa ”Stereo Pair Russia”. Sieltä löytyy kaksi kuvaa Kamtshatkalta. Tunnetulla kieroon katsomiskeinolla syvyysefekti on erittäin hyvä. Nenä lähelle monitoria ja valkoisiin täpliin tuijotetaan hiljaa huojuen. Kun keskellä näkyy kolmas, katseen voi varovasti siirtää kuvaan.

Haluaisin verrata hyvää historiaan sijoittuvaa kirjaa stereoskooppiseen kuvaan. Jokin minkä lukija on luullut tienneensä, alkaa elää.

Olen selaillut vanhoja papereitani. Niissä kerrotaan asioista, jotka muisti oli jo unohtanut. Onni etten silloin yrittänyt kehitellä niitä mihinkään suuntaan. Ne eivät elä. Jokin kirjallinen pyrky näyttää turmelleen ne tuoreeltaan. Isoäitini kirjeet ovat aivan toista luokkaa. Hän oli kiinnostunut asioista, joista kirjoitti, ei tavasta, jolla hän ne kirjoitti.

Taistelu kirjamarkkinoilla oli aluksi sotaa romaanin ja historian välillä. Se on sitä edelleen. Tosin kirjamarkkinoilla ei ole enää sanottavaa taloudellista merkitystä.

Historioitsija Macaulay aloitti uransa päätöksin lyödä laudalta Sir Walter Scott, suuren yleisön lemmikki. Suuri yleisö tarkoitti 1800-luvun alussa vain joutilasta luokkaa. Scottin takia ei tarvitse enää nähdä vaivaa. Ellei lukijalla ole romanttisia ajatuksia Skotlannin ja Englannin menneisyydestä, jutut tuntuvat aika puisevilta.

Macaulay sen sijaan elää, vaikka en tarjoa hänenkään tuotantoaan opiskeltavaksi. Historiana se on niin ohitettu etteivät edes saman suvun jäsenten (Trevelyan) ponnistukset uusien painosten kimpussa pelasta Englannin historiaa.

Esseistä käy kuitenkin ilmi, miten tavattoman eläväinen tuo englantilainen perinne oli. Sanon sitä englantilaiseksi, vaikka tiedän hyvin, että itse sana ja tavallaan ylittämätön malli (Montaigne) on Ranskasta. Mutta Englannissa poliittinen järjestelmä alkoi tarvita niin sanottua julkista tilaa, siis julkista keskustelua, ja lehdistö pääsi valloilleen hyvin varhain. ”Yleisiä asioita” käsittelevällä kirjoittelulla oli tilaus. Perinne jatkuu edelleen. Asquithista, joka oli pääministerinä 1800-luvun lopussa, kertoo Tuchman, että hänellä oli kreikankielinen klassikko pöydällä, hallituksen papereita työpöydällä, romaani yöpöydällä ja salapoliisiromaani (luultavasti siis Sherlock Holmes tai Arsene Lupin) takan otsalla, ja hän luki niitä vuoroon. Mutta hän olikin erikoisen lahjakas mies.

Ehkä tuosta salapoliisiromaanista tulee mieleen, että Agatha Christie joutui selittelemään loputtomasti, kun loputtomat haastattelijat halusivat hänestä myös valokuvan kirjoittamassa työpöydän ääressä.

Dame Agathalla ei ollut työpöytää. Hän ei käyttänyt sellaista. Hän naputteli tekstejään pikku kirjoituskoneella missä sattui sopivan paikan löytämään. Siihen saattoi olla hyviä syitä. Haastatteluissaan sekä Hemingway että Faulkner ovat tähdentäneet ja osoittaneet esimerkein, että kirjoitusympäristön on oltava niin hankala ja sopimaton kuin suinkin mahdollista. Jopa Jane Austen kirjoitti romaaninsa paperilappusille, joita oli helppo kiikutella mukanaan ja sujauttaa sohvan rakoon piiloon. Mahtaako niitä lappuja edelleen löytyä sohvista?

Macauleyn paremmista kirjoituksista tulee mieleen Edward Gibbon, jolla oli aivan harvinainen sanomisen halu ja taito. Nämä kaksi herraa tekivät historialliselle kirjallisuudelle sellaiset pohjat, että myöhempiä yrittäjiä voi vain sääliä. Siis: faktoilla ei ole niin väliä, vaan liioittelu ja hutilointi hyväksytään, kunhan teksti vetää. Ja se vetää! Näiden brittien jälkeen syntyi ”tieteellinen” historiantutkimus ja kunniassa olivat sellaiset nimet kuin Michelet, Mommsen ja Ranke, ja sitten ne muut saksalaiset, joilta muiden ohella Paasikivi omaksui koko joukon keskeisiä väärinkäsityksiä.

Macauleyn aika suora perillinen oli monessa suhteessa kummallinen Winston Churchill. Hänhän itse asiassa aloitti uransa lehtimiehenä, sotakirjeenvaihtajana. Useat hänen historiaa käsittelevistä teoistaan olivat paljon suositumpia kuin hän itse ennen vuotta 1940. Ja vaikka kirjallisuuden Nobelin kenkkääminen Churchillille oli jopa sodanjälkeisissä tunnelmissa jokseenkin omituinen teko – kyllä Nobelilla on palkittu monta Churchillia huonompaa kirjoittajaa.

Hän osasi toimia vanhan perinteen mukaisesti eli esittää sinänsä mahdottoman sekavat tapahtumat kuin kuvakudoksena. Kuvat – tapahtumat – eivät seuraa loogisesti toisiaan, eikä ole mitään ”historian välttämättömyyttä”. Mutta lukija on mielissään.

Yksinkertaisin mahdollinen kirjallisuuden testi toimii. Kun lukija sulkee kirjan, vaikkapa ummistaakseen silmänsä, hyvä teksti jatkaa pöhinää lukijan päässä.