Kiitos nyt tästäkin vähästä

Otsikon sanonta on viipurilainen. Muuan esittelijä istui ja murehti viikon kaksi, kun jaoston puheenjohtaja oli sanonut näin. ”Mitä minä tein väärin. Mikä tässä ei kelvannut?” Yritin selittää, että jopa mummoni sanoi joskus näin noustessaan poikkeuksellisen rikkaasti lastatusta kahvipöydästä. Joskus on tapana puhua ”käänteishuumorista”. Se on osattava erottaa vähättelystä.

Joka sanoo kodistaan, puolisostaan, lapsistaan tai elämästään, että menetteleehän tämä, tarkoittaa että hurjatkin odotukset on ylitetty.

Tämä muuten on suomalaisuutta. En näe siinä hyvettä, taikauskoa kyllä. Einoa Leinoa vähäteltiin ”helkyttelystä”, koska senkin ajan muoti suosi tunkkaista tekomielisyyttä. Leino kirjoitti oivaltavimmat rivit kansanelämästä kaupungissa. Aarteen haltijoille hän etenkin antoi hyvän neuvon. Aarre on kaivettava huomaamattomaan paikkaan seitsemän sylen syvyyteen ja sitten pidettävä suu napissa. Onnestakin on syytä olla kiljahtelematta.

Kirjoituksen kuva muuten on hakukoneesta ja viittaa Aku Ankan lataamoon. Tunsin huimausta tutkiskellessani ikiaartehia, jotka ovat nyt pilahintaan kenen tahansa käytettävissä. Pidän sitä henkilökohtaisena omituisuutenani, että vanha tekstaus ja etenkin korjaamattoman suomennokset viehättävät minua vielä enemmän 1950-luvun hienoissa sarjoissa, mutta – kiitos tästäkin vähästä.

Jäin vastaamaan kommentteihin, jotka koskevat tämän blogini kierrätyskäyttöä.

Kommentoijat tietävät itsekin, että heidän kirjoituksensa ovat ikuisesti karsaitten katseiden kohteena vapaakappaleina. Itse annan, kun sitä on kauniisti pyydetty, tunnetuille julkisille laitoksille omat tiedostoni, mutta ne ovat siis vanhastaan tallella aivan samalla tavalla kuin kaikki se, mikä on painettu lehtiin ja kirjoihin.

Kommenttien ja omien kirjoitusteni tason putoamista on epäilty. En ole oikea mies arvioimaan asiaa. Luulen että se jää arvioimattakin. Kaksi huomautusta kuitenkin tulee mieleeni.

Pitäisin omituisena, että järkevät ihmiset lukisivat vuodesta toiseen näitä juttuja. Kyllä heillä on parempaakin tekemistä ja oma elämänsä elettävänä.

Sanomalehti, joka tuntemassamme muodossa taitaa tehdä kuolemaa, on sadan, korkeintaan kahdensadan vuoden parenteesi. Miksi tiettävästi kukaan ei ole yrittänyt korvata keskinkertaista tai huonoa paikallislehteä kääntämällä paljon paremman ulkomaisen?

Siksi että sanomalehti sisältää niin paljon ”meidän” asioitamme ja kun emme ole vilpittömästi kiinnostuneita ”muiden” kuulumisista, paitsi onnettomuuksista ja murhista.

Äsken sanotusta on poikkeuksia. Ympäri Eurooppaa, myös Ranskassa, on myyty vuodesta 1887 International Herald Tribunea englanniksi. Se perustuu nykyisin New York Timesiin. Aikakauslehdistössä on julkaistu kauan ”Digest” –tyyppisiä julkaisuja, joihin on koottu lukijakunnan himmeäksi arvioitua ymmärrystä kunnioittavia lyhennelmiä eri tahoilla jo julkaistuista artikkeleista. Suomessa Valitut Palat (Reader’s Digest) on muokannut mieliä lähes yhtä kauan ja laajasti kuin Aku Ankka.

Se suuri ero on raha. Lehti oli ennen maksullinen; tosin monien maiden kaupungeissa on voinut istahtaa lukemaan lehdet kahvilassa.

Tämä ero on näennäinen. Viimeksi Janne Virkkunen muistelmateoksessaan totesi hyvin selvästi, että sanomalehti houkuttelee ihmisiä katiskaan ja myy kulloisenkin saaliin mainostajille. Mainos- ja ilmoitustulot ja valtion maksama lehdistö- ja kuljetustuki tuottavat. Tilaus- ja irtonumerotulot ovat niin pieniä, ettei niillä temppeliä rakenna.

Blogin lukija on oman kokemukseni mukaan ilmaisjakelujulkaisun kuluttaja. Kirjan tai lehden ostanut suhtautuu puolueellisesti tuotteeseen. On ikävä tunnustaa valinneensa väärin.  Ilmaisjakelun kohde on kuningas, joka hyväksyy tai hylkää tuotteen, useimmiten hylkää.

Lehdet ovat kyllä oikealla tiellä ja verkko väärällä. Tärkeää ei ole että puhuu totta. Tärkeää ei ole, mitä sanoo. Tärkeää on kuka sanoo. Kun selaa vanhoja, kiitettyjä kirjoja, niissä on eroja vain siinä, miten paljon kirjoittajat erehtyivät. Tshehov ja Strindberg lähestyivät tulevaisuutta oudosti ja loivat pitämättömiä ennusteita. Juuri se tekee heistä mielenkiintoisia. Mitäpä muuta hyvä kirjailija tekisi kuin heijastaisi omia pelkojaan ja omaa vajavaisuuttaan tekstiinsä. Lukija on henkilö, joka luulee tuntevansa vaikka sadan euron setelissä oman kuvansa.

Ruotsin ja ehkä Tanskan käsittämätön menestys romaaneissa ja televisiosarjoissa on hämmästyttävän laajasti entisten tai ehkä edelleen uskon sirpaleita säilyttäneiden maolaisten työtä (Mankell, Guillou). Ehkä siksi meillä Suomessa poliisijohtaja ja sisäministeri keskustelevat televisiossa, ja vaikka molemmat puhuvat hyvin, kukaan ei ymmärrä. Poliisin asema on veitsen terällä. Tarvittaisiin toisenlaisia rikosromaaneja. Käy kateeksi, että niitä on todella paljon Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa.

Näin kautta rantain kysyn, onko blogi kuoleva ilmiö. Parhaat tietämäni blogit ovat puhdasta asiaa, pikatiedotusta hyvin taustatiedoin. Muut, myös tämän, voisi käyttää ohjelmassa ”viikon luontoääni”.