Sivun näyttöjä yhteensä

24. marraskuuta 2012

Fouché, esipuhe, kirj. Zweig











Joseph Fouché oli aikansa vaikutusvaltaisimpia ja kaikkien aikojen merkillisimpiä henkilöitä, jota aikalaiset eivät paljon rakastaneet ja jälkimaailma kiitti vieläkin vähemmän. Napoleon St. Helenalla, Robespierre jakobiiniklubilla, Carnot, Barras ja Talleyrand muistelmissaan, ranskalaiset historioitsijat eli kuningasmieliset, tasavaltalaiset ja bonapartistit – kaikki suihkuttivat myrkkyä aina kun hänen nimensä mainittiin. Hän oli ”synnynnäinen petturi”, ”säälittävä vehkeilijä”, ”luonteeltaan niljakas matelija”, ”ammattimainen takinkääntäjä”, ”matalahenkinen otus eli todellinen poliisi”, ”halveksittava moraalin polkija”. Nimittelyjä ei säästetä eivätkä Lamartine, Michelet tai Louis Blanc yritä vakavissaan valottaa hänen luonnettaan tai (mikä olisi osuvampaa) analysoida hänen merkillisen johdonmukaista luonteettomuuttaan – periaatteettomuutta, joka ei koskaan pettänyt.

Ensimmäinen toimiva kuvaus hänen henkilöstään on Louis Madelinin monumentaalinen elämäkerta, josta olen itse useimpien muiden kirjoittajien tavoin ammentanut tosiasiat. Yleisesti ottaen käy kuitenkin ilmi, että tämä mies, joka historian hurjimpiin kuuluvana kuohunta-aikana oli vuoroon jokaisen eri puolueen johtaja ja selviytyi ainoana hengissä niiden kaikkien tuhosta, ja voitti psykologisen tason kaksintaistelussa sekä Napoleonin että Robespierren, on ohjattu vähin äänin merkkihenkilöiden takapenkkiläiseksi antamatta hänelle sijaa näyttämöllä, jonka keskelle hän kuuluisi.

Joskus hänet mainitaan kuvattaessa Napoleonin näytelmää tai operettia – yleensä ovelan poliisiministerin vähän kadehdittavassa roolissa, ikään kuin Sherlock Holmesin edeltäjänä – sillä heikot kirjoittajat sekoittava aina toisiinsa toisarvoisen ja vaikeasti erottuvan.

Vain yksi kuvittelukykyinen kirjailija on nähnyt tämän ainutlaatuisen hahmon oikeat mittasuhteet – Balzac, joka oli itse niin suuri, että osasi erottaa suuruuden toisessakin. Hänen laaja-alainen ja aikaa puhkova nerokkuutensa, jonka turvin hän näki sekä kulissien taakse että katsomoon, valitsi empimättä Fouchén vallankumousten ja Napoleonin näytelmän psykologisesti kiinnostavimmaksi henkilöksi. Hän oli kouliintunut tunteiden kemiassaan tutkimaan kaikkia intohimoja, sekä sankarillisina että alhaisina esitettyjä, arvoltaan samanlaisina; hänellä oli taipumus ihailla Vautrinin kaltaista viimeisteltyä rikollista yhtä hehkuvasti kuin Lambertin kaltaista moraalista neroa; häntä ei liikuttanut, oliko teko ”hyvä” vai ”paha”, hän vain rekisteröi tekijän tahdon ja hänen tunteittensa vahvuuden – ja siksi oli luonnollista, että Balzac tunsi vetoa Fouchéen ja kiskoi hänet esiin varjoista, joissa Fouché itse mielellään vaani aikakautensa inhotuimpana ja ivatuimpana ihmisenä.

Hän puhuu Fouchésta Napoleonin palvelijoiden ”ainoana todellisena ministerinä”. Hänen mukaansa Fouchéta taitavampaa ihmistä ei ollut koskaan elänyt. Hän julistaa, että Fouchélla oli ”niin monta puolta ja niin paljon syvyyttä jokaisen särmän alla, että toiminnan hetkellä hänestä ei saa selvää ja häntä ymmärtää vasta myöhemmin”. Tässä on moniselitteisyyttä, joka poikkeaa täysin moralistien huokumasta halveksunnasta.

Ja kirjassaan ”Une ténébreuse affaire” Balzac omistaa kokonaisen sivun tälle ”synkälle, syvälliselle ja ainutlaatuiselle miehelle, jota harva tunsi todella”. Hän kirjoittaa: ”Tämä erikoinen nero herätti Napoleonissa itsessään lähinnä kauhua, eikä se näkynyt hänessä aluksi. Hän oli kansalliskokouksen vähäinen osallistuja, aikansa poikkeuksellisimpia ja väärin ymmärretyimpiä ihmisiä, joka sai muotonsa oman aikansa myrskyssä. Direktoraatin aikana hän kohosi korkeuteen, josta arvostelukykyinen ihminen voi menneisyyden tuntien nähdä tulevaisuuden; silloin hän oli kuin sivuosan esittäjä, joka astuu äkisti valokeilaan, ja osoitti kyvykkyytensä Brumairen nopeassa vallankeikauksessa. Kalpeana, harjaantuneena teeskentelyt kuten muutkin munkit, tietoisena ”Vuoren” entisten ryhmätovereittensa heikkouksista yhtä hyvin kuin kuningasmielisten, joihin hän aikanaan liittyi, hän oli hitaasti ja vaieten tutkinut henkilöitä, asioita ja intressiryhmiä politiikan näyttämällä; hän arvasi Bonaparten salaisuudet ja antoi korsikalaisella hyödyllisiä neuvoja ja arvokkaita tietoja. Tuossa vaiheessa hänen entiset virkaveljensä eivät aavistaneet sen enempää kuin uudetkaan hänen nerokkuuttaan, jota oli ministerin ja hallintomiehen ennustusten erehtymättömyys ja loputon oveluus.

Näin Balzac. Tuo innostunut kuvaus herätti aikoinaan minun mielenkiintoni Flouchéhen, ja olen vuosia ollut kiinnostunut henkilöstä, josta Balzac sanoi: ”Hänellä oli enemmän valtaa ihmisiin kuin Napoleonilla itsellään.” Mutta Fouché osasi pitää salaisuudet kuoltuaan yhtä hyvin kuin eläessään. Hän ei suostu näyttämään kasvojaan eikä päästä kurkistamaan korttejaan. Melkein poikkeuksetta tapahtumien melskeessä ja puoluemiesten huutaessa Fouchén toimet kätkeytyvät viran nimettömyyteen ja ovat yhtä vaikeita havaita ja äänettömiä kuin kellon vetojousen. Näemme harvoin hänen vaatimattoman profiilinsa. Ja kun näemme jotain, outous vain lisääntyy! Näkyjä ei saa summatuksi, eivätkä teot tunnu olevan saman ihmisen tekoja. On vaikea tajuta, että kysymyksessä on sama ihminen, yhtä ihoa ja saman tukan alla, vuonna 1790 papillinen koulumestari, 1792 jo kirkonryöstäjä, 1793 kommunisti, viisi vuotta myöhemmin monimiljonääri ja kymmenen vuoden kuluttua Otranton herttua. Mutta mitä rohkeammat aikamme Macchiavellin muodonmuutokset, sitä kiinnostavampi luonne (tai siis luonteen puute); sitä askarruttavampi hänen taitavasti kätketty poliittinen toimintansa, sitä poikkeuksellisempi ja paholaismaisempi hänen hahmonsa. Näin päädyin odottamatta ja puhtaasti tieteellisestä tai biologisesta mielenkiinnosta toimeen, jota ei ole ennen tehty, vaikka sitä olisi tarvittu kipeästi – kirjoittamaan diplomaatin biologiasta, sillä diplomaatti on sangen huonosti ymmärretty mutta äärimmäisen vaarallinen ihmislaji.

Tiedän, että ytimiään myöten moraalittoman ihmisen elämäkerta ei vastaa oman aikamme selviä toivomuksia, vaikka henkilö olisi niin outo ja tärkeä kuin Joseph Fouché. Ihmiset haluavat nykyisin sankaritarinoita; kun poliittinen johtajuus on meillä niin heikko, haemme inspiraatiota historiasta. En mitenkään vähättele sankarien elämäkertoja; ne laajentavat ymmärrystä ja kohottavat sielua. Plutarkhoksen ajoista ne ovat olleet välttämättömiä kaikille uusille sukupolville, aina uudelle nuorisolle. Mutta historian tajuamme ajatellen niillä on paha tapa väärentää historiaa, sillä on tietymätöntä, ovatko vallitsevan tyypin ihmiset aina ja kaikkialla muiden ihmisten kohtalon muotoilijoita. Selvästi sankari johtaa pelkällä olemassaolollaan aatteiden kehitystä vuosikymmeniä tai vuosisatoja; mutta vain aatteiden. Olemassa olevassa maailmassa, aineellisten ilmiöiden keskellä, puhuttaessa poliittisesta vallasta mahtavat hahmot, aatteen miehet tekevät harvoin suuria ratkaisuja. Tuossa ympäristössä, siinä maailmassa, tässä valtakunnassa ratkaisut tekevät (ja varoitan tässä poliittisesta hyväuskoisuudesta) paljon arvottomammat mutta taitavammat hahmot – näkymättömät asiamiehet, pinnan alla työtään tekevät myyrät. Vuosina 1914 - 1918 opimme vahingoksemme, etteivät sodan ja rauhan kauaskantoisia ja merkittäviä ratkaisuja tehneet erikoisen etevät henkilöt korostuneen vastuuntuntoisesti, vaan hämärät yksilöt, joiden luonne oli kyseenalainen ja ymmärrys heikko. Uudestaan ja uudestaan olemme nähneet, että politiikan oudoissa ja usein holtittomissa otteluissa, joiden armoille kansakunnat edelleen uhraavat lapsensa ja tulevaisuutensa. Voittajia eivät ole moraalin ja vahvojen vakaumusten miehet, vaan ammattipelurit, joita sanomme diplomaateiksi – sulavakieliset puhujat, joiden sormet ovat kevyet ja sydän kylmä.

On totta, kuten Napoleon julisti yli sata vuotta sitten, että politiikka on ”nykyajan onnettomuus”, kohtalon itselleen ottama uusi kaapu, ja puolustaaksemme itseämme meidän on opeteltava tuntemaan ihmiset, joiden työtä tämä ”onnettomuus” on ja ratkaisemaan heidän valtansa polttava arvoitus. Tämä Joseph Fouchén elämäkerta on panokseni poliitikon luonnekuvan rakentamiseen.

Salzburg, syksyllä 1929.

11 kommenttia:

  1. Cool!

    Harvoin, jos koskaan, olen vähäisen sieluni taittovirheisin silmin nähnyt yhtä elävästi Kirkkonummelle johonkin ostarin kulmaan pystytetyn puhujapöntön, jossa itse Jukka Kemppinen, pitkä talvipalsa auki, oikeaa, lippista rutistavaa kättään painokkaasti sivutuulessa puherytmiä mukaillen, savukoneesta pöllyävän savun keskessä heilutellen pitävän puhetta paikalle suu auki kerääntyneille sotaan kyllästyneille matruuseille, seinustalla kyljellään olevan ghettoblasterin räikyessä taustalta c-kasetilta Shostakovitshia sen minkä duracellit kestävät!

    Tämä oikeasti lämmittää tihkusateista mustaa marraskuun iltapuhdetta. Kiitos.

    Vapise, Eisenštein! Vapise, Oktjabr!

    VastaaPoista
  2. Kirjoitin kesällä Conradin Pimeyden Sydämen "uudestaan" sijoittamalla sen tänne Suomeen… tuosta "pahuuden" pohdiskelusta - sen tuottaman ajattelun tuloksista mieleeni tuli kyseisestä opuksesta mm seuraavaa…

    Mikään ei ole niin kaukana rakkaudesta kuin käsitys jonka olemme siitä luoneet, väitti Marcel Proust vainaa. Halu ja ahdistus vaanivat käyttövalmiina jokaisessa ihmisessä. Sen takia ei ole syytä väheksyä ainuttakaan intohimoa. Sen sijaan vaikutelmia on syytä välttää, sillä huonevalaistus synnyttää yleensä helposti teennäisen tunnelman. Todellisuuden lyhennys on siinä mielessä oleellisesti luotettavampi arvioimisperuste. Se vaatii kuitenkin hyvin tarkkaa katsetta. Todellisuudessa jokainen on syyllinen kaikkeen, ihmiset eivät vain sitä tiedä: mutta jos he sen tietäisivät, olisi meillä heti paratiisi maan päällä, kirjoitti Dostojevski. Luultavasti hän tajusi, ettei saisi kiitosta osakseen kovin helpoin perustein. Todellisuus ei voinut olla paratiisi. Ihminen voi pettyä vanhempiinsa, rakkauteen, kotimaahansa, uskoonsa, sekä itseensä – elämäänsä yleensä ottaen, mutta mitä hänelle jää käteen sen kaiken jälkeen? Ympärillä leviävä tyhjyys? Paratiisissa ei ollut päämääriä. Toiminnan merkitys löytyi pohjimmiltaan tuntemattomasta, ja salaisuuksien merkitys selvisi vasta niiden julkistamisen jälkeen. Koska maailma oli paikka, jossa ihmiset elivät lakkaamatta, yötä päivää, vieretysten, oli sen julmuus toissijainen piirre. Se oli yksinkertaisesti annettu ihmiselle. Olihan maailma jotakin sellaista, minne ihminen aina tahtomattaan syntyi. Sieltä ei voinut koskaan paeta. Paratiisissa sen sijaan oli portti. Sen ymmärtämiseksi ei tarvinnut kuin katsoa mitä tahansa lukittua – vaikkapa vain ruumisarkkua. Vapaus ei koskaan merkinnyt mitään tiettyä asiaa. Sillä ei ollut merkityksiä.
    Oli siis olemassa kurjuuden tila, jota ei voinut parantaa – ja sen alkuperä oli hämärän peitossa. Elämä yleensä ottaen aiheutti sellaisen tilan. Ja kaikki siitä sanottu oli joko jonkin sairauden, tai tyhjyyden vertauskuvaa. Jokaisella oli tietysti oma erikoistautinsa. Se parantumaton ja epämääräinen, mikä häntä kahlitsi. Siinäkin oli yleensä tietty järjestys, vaikkakin järjetön. Saman järjestyksen löysi helposti mistä tahansa, mikä liittyi sattumanvaraisuuteen. Ihminen liitti yhteen sellaisia asioita – olettamuksia, joilla ei todellisuudessa ollut minkäänlaista tekemistä keskenään. Niin teki tietenkin moni muukin elävä olento, esimerkiksi vaikkapa majava. Ja niinpä elämä oli täynnä rihkamaa, josta ihmisen silmissä oli muodostunut hyvin kiinteiltä näyttäviä rakennelmia: negatiivisia suostumuksia. Koska paratiisin portti aukesi ainoastaan ulospäin, ihmisen avattavaksi oli jäänyt vain sellaisia ovia, joista pääsi kellariluukkuja muistuttaviin tiloihin. Sieltä pääsi pois, jos osasi koskettaa sitä kohtaa, mistä aika laskettiin.
    Siinä ei ollut mitään kuviteltua. Ihminen syntyy maailmaan – hänet vedetään ulos kohdusta, hän tulee joksikin. Hän muuttuu ja suodattuu tuossa tulemisessaan, ja hän siirtyy efektien maailmaan. Rajapintoja oli lukuisia. Hän haluaisi lentää heti siihen säteilevään valtakuntaan, mistä kokee olevansa kotoisin, mutta hän näkee, ja haluaa tietää missä on, koska hänellä on nälkä. Siitä tulee hänen nollahetkensä, se mikä opettaa kaikenlaisen saamisen merkityksen. Täyttymyksen. Ja tuntiessaan täyttyvänsä, hän oppii haluamaan. Ja tuon täyttymisen nopeutta hän alkaa jossakin vaiheessa kutsumaan sieluntilakseen. Se oli ympäröity hämäryydellä, jonka syvyyttä hän innokkaimmin tutki sukupuolielimillään.
    Sitä olisi tietenkin voinut kutsua myös kirjallisuudeksi silloin, kun puhuttiin hyvästä kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
  3. ' Hän oli ”synnynnäinen petturi”, ”säälittävä vehkeilijä”, ”luonteeltaan niljakas matelija”, ”ammattimainen takinkääntäjä”, ”matalahenkinen otus eli todellinen poliisi”, ”halveksittava moraalin polkija”.'

    Jos alussa ei olisi ollut nimea mainittuna, olisin luullut, etta nyt aletaan puyhua Urho Kaleva Kekkosesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä tietenkin, samaa itkuvirttä räyhäoikeisto tosin on pitänyt päällä pienin tauoin siit alkaen kun Kekkonen lakkautti heidän IKL:nsa.
      Ja oikein teki.
      Ja taas Kemppinen: kato joku Charles-Maurice de Talleyrand -elämänkerta en français.

      Poista
    2. Taylleyrand kuuluu peruskurssiin. Ero Fouchéhen on kyllä suuri - Talleyrandia on epäiltyä kansankunnan edun edistämisestä eräissä vaiheissa. Fouchésta eivät toki ole pahimmat vihamiehetkään esittäneet mitään niin uskomatonta.

      Näytelmässä "Päivällinen paholaisen kanssa" päähenkilöt ovat Talleyrand ja Fouché. Näytelmän suosio oli suuri.

      Poista

  4. Siinäpä teksti ! Ranskan Suuren Vallankumouksen aikakausi sinkoilee värikylläisiä persoonia tapahtumain kieputuksissa ettei niin mikään eikä koskaan. Mirabeau,Danton,Lafayette,Desmounlis… päättymättömiin. Ja on upeita kirjoja tehty, Citizens by Simon Schama, esimerkiksi. (Ei Ranskan kulttuurista selonotto kysy ranskaa.) Näistä pyörteistä jos saisi silmiinsä monikymmentuntisen tv-sarjan (katsoisin sitä 3 päivän koulutusvapaalla) !

    Mutta ehkä se merkittävin ihminen on Tuntemattoman sotilaan liekin alla siellä Riemukaarella. Tai hänen äitinsä leipämarssilla. Tai hänen isoisänsä kartanonpolttaja, se hehkusilmä mikä Bertoluchin elokuvassa istui väentuvassa ja höpisi omiaan. Kulkumiesten ja virkaheittojen pappien puheista vaistotajuamiaan hyvän- ja pahantiedon ikitotuuksia. Paikka oli kylläkin Burt Lancasterin chateau. Mutta yhtä kaikki,samaa Eurooppaa. Tämä feodaaliLancaster oli hätää kärsimässä ruuan tuottamisen koneellistuessa.

    Että vastaisin huutooni, niin olihan siellä Neckerkin Sveitsin veroparatiisista, paperiraha, assignaatit. Ilman niitä homma olisi luhistunut alkuunsa, siis Vallankumous. (Nyt luhistuivat vain paperirahat.) Esimerkkiä näille oli saatu edellisiltä polvilta, ihan Versaillesista itsestään Ludvig XIV jälkeisen väliaikaishallinnon rohjetessa kokeilla John Lawn innoittamina valtionvelankuittausta osake- ja seteliuudisteilla. Luhistui tietty, vai luhistuiko vain noustakseen taas eurona.

    Eikä muuten omana aikakautenaankaan kolmikannassa poisnaurettu. Itse Pietari Suuri vielä houkutteli Law:ta palvelukseensa, mutta tämä valitsi Venetsian. Sen kasinot siis, ja kuolikin pian. Tosi ironinen nimi tuo "law". Pengamakarna kertoo Ruotsin osalta kuinka rahainstrumenttien ja -järjestelyjen innovoijat kiersivät järestään lakeja ja loukkasivat käytöstapoja. Tiukempina viime aikoina lobbasivat intensiivisesti niitä uusiksi. Eivät kysyneet mitä saa, vaan tekivät minkä hyväksi tiesivät, ja virkakoneen kasvettua kertoivat sille mitä tehtäisiin.
    Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  5. Istuskellessaan maailmankaikkeuden keskipisteessä ihan siinä Suomen keskipisteen vieressä, joka sijaintiero muuten sivumennen sanoen johtuu maapallon litistyneistä navoista, Hääppönen tuumaili kuten niin monesti ennenkin turistinähtävyyksissä että mitän hän täälläkin tekee, mikä tässä nyt niin kummallista on että piti oikein katsomaan vaivautua. Poikkeuksena turistinähtävyyksien kirjossa hänen mieleensä palautui matkansa Kiinan muurille. Siinäpä olikin turistirysien turistirysä! Sen suunnittelijalla ei pää vähää väärässä ollutkaan, ellei sitten kyseessä ollut aikansa työllistämistyöprojekti, niin kuin varmasti olikin, Hääppönen, Jaska Hääppönen päätteli asiaa tuumailtuaan eri kanteilta.
    Vaan oli Hääppösellä yksityisetsijyyteensä liittyvää oikeaakin tekemistä paikkaseudun maisemissa, olipa hyvinkin. Mutta mitä muuta sen lisäksi että kuljeskeli osin tietämättään Piippolan Balzacin jalanjälkiä...
    ... jatkuu....
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  6. Eikö oopperassa Tosca esiinnykin tällainen henkilö.

    VastaaPoista
  7. Tuollaisia Foucheja nyt on ollut maailman sivu, niin kauan kuin historiaa tunnetaan. Viime vuosisadalta mainittakoon 1920-luvun J.Stalin, kulisseissa toimiva puoluejärjestöorganisaationsa rakentaja. Myös J.Edgar Hoover loi organisaation jota presidentitkin kavahtivat. Ja Sofi Oksasen uusin sankari edustaa samaa ainesta ruohonjuuritasolla.
    Zweigin uusinta painatuksesta, ainakin "Poliisiministeri Fouchen" ja "Balzacin"elämäkerran,annettakoon kustannusvihje Oksaselle.

    VastaaPoista
  8. "jota aikalaiset eivät paljon rakastaneet ja jälkimaailma kiitti vieläkin vähemmän."

    Eipä hirveästi rakastettu Gestopo-Mulleria tai Berijaakaan. Noista Fouchen erotti ainoastaan ilmiömäinen takinkääntökyky: palveli niin jakobiinejä, thermidorin miehiä, Napoleonia ja restauraation Bourboneja. Tuolaiseen ei liene kukaan muuta yltänyt, se osoittaa kykyä "alallaan".

    VastaaPoista
  9. Mielenkiintoinen pohjoismaalainen yksityiskohta kyseisen herran jälkeläisiin liittyen on myös se, että Fouchén suku esiintyy Ruotsin introdusoimattoman aatelin kalenterissa. En näin ulkoa muista, missä historian vaiheessa ovat kylmään pohjolaan joutuneet. Olisiko toisen takkia kääntäneen bonapartistin valinnalla Ruotsin kruununprinssiksi ja sittemmin kuninkaaksi osuutta asiaan?

    VastaaPoista