Fouché, esipuhe, kirj. Zweig

Joseph Fouché oli aikansa vaikutusvaltaisimpia ja kaikkien aikojen merkillisimpiä henkilöitä, jota aikalaiset eivät paljon rakastaneet ja jälkimaailma kiitti vieläkin vähemmän. Napoleon St. Helenalla, Robespierre jakobiiniklubilla, Carnot, Barras ja Talleyrand muistelmissaan, ranskalaiset historioitsijat eli kuningasmieliset, tasavaltalaiset ja bonapartistit – kaikki suihkuttivat myrkkyä aina kun hänen nimensä mainittiin. Hän oli ”synnynnäinen petturi”, ”säälittävä vehkeilijä”, ”luonteeltaan niljakas matelija”, ”ammattimainen takinkääntäjä”, ”matalahenkinen otus eli todellinen poliisi”, ”halveksittava moraalin polkija”. Nimittelyjä ei säästetä eivätkä Lamartine, Michelet tai Louis Blanc yritä vakavissaan valottaa hänen luonnettaan tai (mikä olisi osuvampaa) analysoida hänen merkillisen johdonmukaista luonteettomuuttaan – periaatteettomuutta, joka ei koskaan pettänyt.

Ensimmäinen toimiva kuvaus hänen henkilöstään on Louis Madelinin monumentaalinen elämäkerta, josta olen itse useimpien muiden kirjoittajien tavoin ammentanut tosiasiat. Yleisesti ottaen käy kuitenkin ilmi, että tämä mies, joka historian hurjimpiin kuuluvana kuohunta-aikana oli vuoroon jokaisen eri puolueen johtaja ja selviytyi ainoana hengissä niiden kaikkien tuhosta, ja voitti psykologisen tason kaksintaistelussa sekä Napoleonin että Robespierren, on ohjattu vähin äänin merkkihenkilöiden takapenkkiläiseksi antamatta hänelle sijaa näyttämöllä, jonka keskelle hän kuuluisi.

Joskus hänet mainitaan kuvattaessa Napoleonin näytelmää tai operettia – yleensä ovelan poliisiministerin vähän kadehdittavassa roolissa, ikään kuin Sherlock Holmesin edeltäjänä – sillä heikot kirjoittajat sekoittava aina toisiinsa toisarvoisen ja vaikeasti erottuvan.

Vain yksi kuvittelukykyinen kirjailija on nähnyt tämän ainutlaatuisen hahmon oikeat mittasuhteet – Balzac, joka oli itse niin suuri, että osasi erottaa suuruuden toisessakin. Hänen laaja-alainen ja aikaa puhkova nerokkuutensa, jonka turvin hän näki sekä kulissien taakse että katsomoon, valitsi empimättä Fouchén vallankumousten ja Napoleonin näytelmän psykologisesti kiinnostavimmaksi henkilöksi. Hän oli kouliintunut tunteiden kemiassaan tutkimaan kaikkia intohimoja, sekä sankarillisina että alhaisina esitettyjä, arvoltaan samanlaisina; hänellä oli taipumus ihailla Vautrinin kaltaista viimeisteltyä rikollista yhtä hehkuvasti kuin Lambertin kaltaista moraalista neroa; häntä ei liikuttanut, oliko teko ”hyvä” vai ”paha”, hän vain rekisteröi tekijän tahdon ja hänen tunteittensa vahvuuden – ja siksi oli luonnollista, että Balzac tunsi vetoa Fouchéen ja kiskoi hänet esiin varjoista, joissa Fouché itse mielellään vaani aikakautensa inhotuimpana ja ivatuimpana ihmisenä.

Hän puhuu Fouchésta Napoleonin palvelijoiden ”ainoana todellisena ministerinä”. Hänen mukaansa Fouchéta taitavampaa ihmistä ei ollut koskaan elänyt. Hän julistaa, että Fouchélla oli ”niin monta puolta ja niin paljon syvyyttä jokaisen särmän alla, että toiminnan hetkellä hänestä ei saa selvää ja häntä ymmärtää vasta myöhemmin”. Tässä on moniselitteisyyttä, joka poikkeaa täysin moralistien huokumasta halveksunnasta.

Ja kirjassaan ”Une ténébreuse affaire” Balzac omistaa kokonaisen sivun tälle ”synkälle, syvälliselle ja ainutlaatuiselle miehelle, jota harva tunsi todella”. Hän kirjoittaa: ”Tämä erikoinen nero herätti Napoleonissa itsessään lähinnä kauhua, eikä se näkynyt hänessä aluksi. Hän oli kansalliskokouksen vähäinen osallistuja, aikansa poikkeuksellisimpia ja väärin ymmärretyimpiä ihmisiä, joka sai muotonsa oman aikansa myrskyssä. Direktoraatin aikana hän kohosi korkeuteen, josta arvostelukykyinen ihminen voi menneisyyden tuntien nähdä tulevaisuuden; silloin hän oli kuin sivuosan esittäjä, joka astuu äkisti valokeilaan, ja osoitti kyvykkyytensä Brumairen nopeassa vallankeikauksessa. Kalpeana, harjaantuneena teeskentelyt kuten muutkin munkit, tietoisena ”Vuoren” entisten ryhmätovereittensa heikkouksista yhtä hyvin kuin kuningasmielisten, joihin hän aikanaan liittyi, hän oli hitaasti ja vaieten tutkinut henkilöitä, asioita ja intressiryhmiä politiikan näyttämällä; hän arvasi Bonaparten salaisuudet ja antoi korsikalaisella hyödyllisiä neuvoja ja arvokkaita tietoja. Tuossa vaiheessa hänen entiset virkaveljensä eivät aavistaneet sen enempää kuin uudetkaan hänen nerokkuuttaan, jota oli ministerin ja hallintomiehen ennustusten erehtymättömyys ja loputon oveluus.

Näin Balzac. Tuo innostunut kuvaus herätti aikoinaan minun mielenkiintoni Flouchéhen, ja olen vuosia ollut kiinnostunut henkilöstä, josta Balzac sanoi: ”Hänellä oli enemmän valtaa ihmisiin kuin Napoleonilla itsellään.” Mutta Fouché osasi pitää salaisuudet kuoltuaan yhtä hyvin kuin eläessään. Hän ei suostu näyttämään kasvojaan eikä päästä kurkistamaan korttejaan. Melkein poikkeuksetta tapahtumien melskeessä ja puoluemiesten huutaessa Fouchén toimet kätkeytyvät viran nimettömyyteen ja ovat yhtä vaikeita havaita ja äänettömiä kuin kellon vetojousen. Näemme harvoin hänen vaatimattoman profiilinsa. Ja kun näemme jotain, outous vain lisääntyy! Näkyjä ei saa summatuksi, eivätkä teot tunnu olevan saman ihmisen tekoja. On vaikea tajuta, että kysymyksessä on sama ihminen, yhtä ihoa ja saman tukan alla, vuonna 1790 papillinen koulumestari, 1792 jo kirkonryöstäjä, 1793 kommunisti, viisi vuotta myöhemmin monimiljonääri ja kymmenen vuoden kuluttua Otranton herttua. Mutta mitä rohkeammat aikamme Macchiavellin muodonmuutokset, sitä kiinnostavampi luonne (tai siis luonteen puute); sitä askarruttavampi hänen taitavasti kätketty poliittinen toimintansa, sitä poikkeuksellisempi ja paholaismaisempi hänen hahmonsa. Näin päädyin odottamatta ja puhtaasti tieteellisestä tai biologisesta mielenkiinnosta toimeen, jota ei ole ennen tehty, vaikka sitä olisi tarvittu kipeästi – kirjoittamaan diplomaatin biologiasta, sillä diplomaatti on sangen huonosti ymmärretty mutta äärimmäisen vaarallinen ihmislaji.

Tiedän, että ytimiään myöten moraalittoman ihmisen elämäkerta ei vastaa oman aikamme selviä toivomuksia, vaikka henkilö olisi niin outo ja tärkeä kuin Joseph Fouché. Ihmiset haluavat nykyisin sankaritarinoita; kun poliittinen johtajuus on meillä niin heikko, haemme inspiraatiota historiasta. En mitenkään vähättele sankarien elämäkertoja; ne laajentavat ymmärrystä ja kohottavat sielua. Plutarkhoksen ajoista ne ovat olleet välttämättömiä kaikille uusille sukupolville, aina uudelle nuorisolle. Mutta historian tajuamme ajatellen niillä on paha tapa väärentää historiaa, sillä on tietymätöntä, ovatko vallitsevan tyypin ihmiset aina ja kaikkialla muiden ihmisten kohtalon muotoilijoita. Selvästi sankari johtaa pelkällä olemassaolollaan aatteiden kehitystä vuosikymmeniä tai vuosisatoja; mutta vain aatteiden. Olemassa olevassa maailmassa, aineellisten ilmiöiden keskellä, puhuttaessa poliittisesta vallasta mahtavat hahmot, aatteen miehet tekevät harvoin suuria ratkaisuja. Tuossa ympäristössä, siinä maailmassa, tässä valtakunnassa ratkaisut tekevät (ja varoitan tässä poliittisesta hyväuskoisuudesta) paljon arvottomammat mutta taitavammat hahmot – näkymättömät asiamiehet, pinnan alla työtään tekevät myyrät. Vuosina 1914 - 1918 opimme vahingoksemme, etteivät sodan ja rauhan kauaskantoisia ja merkittäviä ratkaisuja tehneet erikoisen etevät henkilöt korostuneen vastuuntuntoisesti, vaan hämärät yksilöt, joiden luonne oli kyseenalainen ja ymmärrys heikko. Uudestaan ja uudestaan olemme nähneet, että politiikan oudoissa ja usein holtittomissa otteluissa, joiden armoille kansakunnat edelleen uhraavat lapsensa ja tulevaisuutensa. Voittajia eivät ole moraalin ja vahvojen vakaumusten miehet, vaan ammattipelurit, joita sanomme diplomaateiksi – sulavakieliset puhujat, joiden sormet ovat kevyet ja sydän kylmä.

On totta, kuten Napoleon julisti yli sata vuotta sitten, että politiikka on ”nykyajan onnettomuus”, kohtalon itselleen ottama uusi kaapu, ja puolustaaksemme itseämme meidän on opeteltava tuntemaan ihmiset, joiden työtä tämä ”onnettomuus” on ja ratkaisemaan heidän valtansa polttava arvoitus. Tämä Joseph Fouchén elämäkerta on panokseni poliitikon luonnekuvan rakentamiseen.

Salzburg, syksyllä 1929.