Suksi… Åreen

En tiedä muista verkkokirjoittajista, mutta itse yritän harjoittaa köydenpunontaa (repslageri). Lauseet eivät aina tarkoita ihan sitä miltä näyttää. Silloin jokainen voi lukea niistä mitä haluaa.

Esimerkiksi tässä isänmaassa, jossa kukaan ei halua edes kuunnella selostustani, että Pitkänsillan kyljessä olevat pommin jäljet eivät ole toisen maailmansodan pommituksista (kuten Snellmanin patsaan jalustan), vaan saksalaiset ne ampuivat tykillä vuonna 18 nykyisen eduskuntatalon paikalta, siis olisi merkittäviä paikkoja ja historiallista syvyyttä.

Niinpä kirjoittaessani Bergenin radasta ajattelen koko ajan Karoliinien kuolemanmarssia 1719. Kuudesta tuhannesta maailman karaistuneimmasta sotilaasta, jotka olivat siis suomalaisia, paleltui Norjan tunturiin yli puolet.

Tarinat ovat sydäntä särkeviä, mutta sitä jää kyllä myös miettimään, että mikä tappoi miehet, jotka olivat selvinneet pariinkin kertaan Venäjän talvesta samoissa varusteissa.

Kuolemanmarssi päättyi nykyisen Åren hiihtokeskuksen lähettyville. Lähtö oli Trondheimin seudulla. Reitti polveili läheltä tuota rautatietä. Mutta sitä ei silloin ollut olemassa, eikä karoliineilla ollut myöskään pujottelusuksia eikä vähälumisen talven vuoksi suksia lainkaan.

Tunturiylängöllä esiintyy suhteellisen usein kahtakin hirmumyrskyn tyyppiä. Toinen muistuttaa fön-tuulia. Solavirtaus on, kuten jokainen Helsingin Postikadulla palellut tietää, fysikaalinen ilmiö. Kun virtauskanavan poikkileikkaus pienenee, virtausnopeus kasvaa. Ilmiö on sangen tuttu kaikille pikkupojille.

Kun tuulen voima on sellainen, ettei paikallaan tahdo pysyä edes polvillaan, ja samanaikaisesti pakkasta on yli 20 astetta, ei siinä pysy hengissä.

Karoliinien reitti kai hiihdetään joka vuosi vähän samaan tapaan kuin ruotsalaisilla on Vasa-hiihto (Vasaloppet) samalla reitillä, jota Kustaa Vaasa, silloin vielä Kustaa Eerikinpoika vain, hiihteli onnistuneesti poliittisia vastustajiaan pakoon. Tiedossani ei ole, että Norjan hiihtoa olisi kohdannut samanlainen myrsky.

Köli-vuoristo on outo paikka. En tiedä syytä, mutta se on ollut ”aina” asuttu. Sieltä löytyy esihistoriallisia jäänteitä. Saagoista käy ilmi, että tuhat vuotta sitten se oli yksi selitys Norjan eräänlaiselle suurvalta-asemalle. Pahimmatkin rantarosvot olivat vuorilla kuin herran kukkarossa.

Ehkä tuo pitkä perinne selittää myös sen, että norjalaiset (oman sukupolveni edustajat) ovat joskus niin harmittavaisia ihmisiä. Saksan toteuttama valloitus 1941 oli heille suuri häpeä. Tosin he panivat vastaan tosissaan ja upottivat urhoollisesti sen verran paljon saksalaisten kalustoa, että Saksalla ei todellisuudessa ollut sen jälkeen mahdollisuutta yrittää maihinnousua Englantiin.

Isäni istui ollessaan partiopoikien Jamboreen yhtenä johtajana Norjassa sikäläisen aateveljensä kanssa eräänä iltana kai nauttimassa laimeaa grogia. Herrat muistelivat nuoruuden päiviään, kuten asiaan kuuluu.

Jossain vaiheessa isäni oli maininnut siitä saksalaisten raskasvesitehtaan tuhoamisesta, joka oli kaikin puolin kiitettävä sotatoimi ja saattoi todella laimentaa saksalaisten mielenkiintoa ydinaseen kehittämiseen. Paikka oli saman vuorijonon Telemarkin tunturissa.

Britit olivat yrittäneet kommandoiskua aikaisemmin ja menettäneet kaikki miehensä. Norjalaiset itse onnistuivat räjäyttämään tehtaan 1943 ja Saksaan evakuoitavan laitteiston ja raskaan veden 1944. Vetäjä oli molemmissa kohteissa sama mies.

Tämän isäni sanoi nuotiolla tienneensä ja maininneensa. Keskustelukumppanin vastaus oli ytimekäs. ”Totta. Minä sen tein.” – Nimi kai siis oli Knut Haukelid. Elokuvassa häntä esitti Kirk Douglas.