Tämänkin blogin kommentoijana esiintyvä Antti Alanen,
elokuva-arkiston (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) erikoistutkija ja
ohjelmistonsuunnitttelija on julkaissut tukevan elokuvan haku- ja lukuteoksen
”Elokuvan tekijät” (Otava, 2012 ISBN 978-951-1-20533-3). Vuonna 2005 ilmestyi
niin ikään tukeva MMM-Elokuvaopas: pitkät elokuvat
Uusi kirja on erittäin hyvä. Suomalainen elokuvan harrastaja
tuskin löytää parempaa. Jopa kustantaja, joka esipuheen mukaan välillä ”menetti
uskonsa ihmiseen” työn valmistumista odottaessaan, voi lyödä rintoihinsa.
Mieleeni ei tule aivan vastaavaa muista maista, paitsi tavallaan Alasenkin
mainitsema Georges Sadoulin kirja, jonka itsekin hankin sen ilmestyttyä
60-luvulla ja luin risaksi. Tallella se kyllä on.
Sadoulin nyt puheena oleva kirja on hakuteos aiheesta
”cinéastes”, ja tuota sanaa on vaikea kääntää. ”Elokuvaaja” on melkein sama
asia kuin Bazinin suosituksi tekemä ”auteur” eli siis useimmiten ohjaaja, mutta
joskus tuottaja, joskus kuvaaja ja ajoittain jopa näyttelijä. Chaplin-elokuvat
olivat Chaplinin, vaikka niitä ohjasi varhaisvaiheessa joku muu.
Toinen selvennys: on aika monta hyvääkin hakemistoa, joissa
on elokuvan perustiedot ja lyhyt luonnehdinta. Tämä kirja ei ole sellainen
Kolmas selvennys: Internetistä, etenkin IMDB:stä
(International Movie Database) ja AMC Filmisite –sivustosta saa nopeasti
selville vaikka jonkin elokuvan roolihenkilön nimen. Olisin voinut väittää,
että kun klassiset klassikkoelokuvien arvostelutkin ovat aika helposti
löydettävissä, Alasen nyt toteuttaman kaltaiselle kirjalle ei ehkä ole käyttöä.
Se olisi ollut väärä mielipide. Lukijaa tukee erittäin
vahvasti se, että taustalla on yksi kirjoittaja. Tai jos kirjoittajia olisi
pari, ei se ehkä muuttaisi asiaa. Elokuvamieltymykset verkottuvat. Kun on
lukenut, mitä kirjoittaja sanoo Truffautista, tekee heti mieli lukea hänen
ajatuksiaan Godardista (vaikka nämä kaksi olivat niin tavattoman erilaisia).
Suomessa pieni elokuvakirjoittamisen sirpale, se jonka
sisältä myös Peter von Bagh lähti, oli vielä älyllisempää ja vimmatummin
estetisoivaa kuin mikään kirjallisuuden tai kuvataiteen ilmiö.
Koska olen nyt lukenut kirjasta vain osan ja tietysti sieltä
täältä, kuten aakkostettua kirjaa kuuluukin, en tiedä, onko Alanen pannut
painoa sille ilmiölle, että aika mahtavan 1950-luvun kirjallisuuden modernismin
(Haavikko, Saarikoski, Manner, Anhava, Meri, Rintala, Manner jne.) rinnalla ei
ole nähdäkseni merkkiäkään mistään elokuvan modernismista.
Alanen käyttää ahkerasti termiä ”postmoderni”, ja se on hyvä
valinta. Postmoderneja ovat esimerkiksi ne Godardin myöhemmän kauden elokuvat,
joita en jaksa katsoa (eikä moni muukaan). Postmoderniin taittui ja kuoli jopa
Michelangelo Antonioni. Nyt tiedämme, ettei tuokaa liike jäänyt
pitkäaikaiseksi. Kerronta elää ja voi hyvin kirjallisuudessa (jossa
yksipuolisen modernismin kaatoi Väinö Linna) ja elokuvassa.
Luulen ettei tähän kysymykseeni pysty vastaamaan
taloudellisilla tosiasioilla. En väitä vastaan, että ”Komisario Palmun erehdys”
on paras suomalainen elokuva, vaikka olisin itse äänestänyt Laineen
Tuntematonta. Mutta modernismin huippuaikana eli vuonna 1960 Palmu oli
1930-luvun parodiointia 1940-luvun elokuvan keinoin. Ja myös Tuntematon oli
eräässä mielessä neuvostoelokuva.
Alasen kirjan hienous, yli 600 hyvää pienoisesseetä siinä
missä lukija luulisi saavansa kuivia faktoja ja kirjoittajan egoa korostavaa
sanaselitystä, ilmenee esimerkiksi hakusanassa ”Edvin Laine”. Minäkin satun
muistamaan, millaisena maailmanlopun riistäjäporvarina ja äärioikeistolaisena
Edviniä pidettiin. Hän oli punikin poika
ja johti pari vuosikymmentä työväenteattereita ja tarkemmin katsoen hänen
luonteenomaisen kuvallisen, tyylillisen ja liikkeissä ilmenevän mellastamisen
alla on, kuten Alanen mainitsee, sellainen sosiaalinen omatunto, ettei sille
löydä ihan äkkiä vertauskohtaa. Ja sekin on totta, että vaikka ”Pohjantähti”
oli monessa mielessä epäonninen ja epätäydellinen – näyttelijävalinnoissakin –
yhdessä romaanin kanssa se antoi sadoille tuhansille suomalaisille
mahdollisuuden käsitellä mahdotonta, menneisyyden hyvin pahoja asioita.
Hattu päästä, herrat ja rouvat. Hurraa, hurraa, hurraa!
En tosin ole varma, ymmärsinkö väitteen oikein mutta silti olen jyrkästi eri mieltä "Komisario Palmun erehdyksen" parodian luonteisuudesta, ilmestymisajankohtanaankaan.
VastaaPoistaMinusta se on lämmöllä tehty, hyväntahtoinen näkemys 30-luvun Helsingistä. Epookki.
Parodia on mielestäni määritelmällisesti naurunalaiseksi tekevää jäljitelmää, tämä on ymmmärtävää, rakastavaakin aitoa kuvausta. Muistaakseni Kassila asetti tekemisen ehdoksi sen, että hän saa tehdä sen näin. Ja oivallisesti tekikin.
Minulla on jo useampikin elokuvakirja. Mutta kannatan siitä kertovia esityksiä. Pidän edelleen Mark Cousins'n elokuvan historia-sarjasta, jonka nimen juuri unohdin.
VastaaPoistaMutta olen selvillä siitä että Antti Alanen tuntee alueen aivan yhtä hyvin. Elokuva taitaa olla niitä kansainvälisimpiä taiteen muotoja.
Harmillisinta tässä on se, että meillä ei ole taiodekasvatusta juuri missään muodossa enää, joten nuoriso kasvaa Warner Bros'n ehdoilla niin kuin ennenkin. Tästä keskustelin viikonloppuna paikallisen nuorison kanssa. Yksi ainut luokaton elokuvateatteri eikä edes KAVA'n sarjaa enää, koska vain kourallinen opiskelijoita ymmärtää elokuvan kielestä yhtään mitään.
Hieno ylistys!
VastaaPoistaMainittu Alasen kirja ei ole tuttu, joten rajoitun antamaan vakavan huomautuksen Kemppiselle eräästä pikaista korjausta vaativasta seikasta: termin "postmoderni" käyttöä olisi useimmissa yhteyksissä, myös elokuvista puhuttaessa, syytä visusti välttää. Se nimittäin joko muodostuu synonyymiksi ajatukselle "mie ko en ymmärrä täst mittää" - hienokseltaan Kemppinenkin näyttäisi tässä puhaltelevan palkeillaan tätä tulkintaa loimahtamaan liekkeihin - tai sitten, koska termi on liikkuvilta osiltaan väljä kuin AK-47 Kalašnikov, joudutaan jatkuvasti "selventämään" sen kulloistakin luvatonta käyttöönottoa. Tämä taas helposti johtaa akateemis-oonanilaiseen verbaaliseen syntikierteeseen, joka pahimmillaan peittoaa jopa vonbaghilaisen vetelänlupsakan ylisanojen viljelyn.
VastaaPoistaMeikäläisen mielestä Edvin Laineen "Tuntematon" on ehdoton ykkönen. Toiseksi tulee Matti Kassilan ohjaama "Päämaja" -elokuva.
VastaaPoistaKyllä ne Palmu -leffat ovat ihan kivoja, muttei ne nyt niin hyviä ole kuin yllä mainitsemani kaksi parasta. Mikko Niskasen "Pojat" kuuluu myös ihan kärkikahinoihin.
Että olenko nähnyt koskaan oikein viisasta elokuvaa ? Aapelin "Siunattu hulluus" Molbergin elokuvana kipuaa kyllä viiden parhaan joukkoon.
VastaaPoistaKuvassa on muuten äitini Kauhavan elokuvateatteri Kolmion konehuoneessa. Hän kävi kurssit Helsingissä 1942. Itse näytin elokuvia myös kahdella koneella aivan laittomasti ilman tutkintoja.
VastaaPoistaParhaiden suomalaisten elokuvien listalla on sijalla yhdeksän Teuvo Tulion Sensuela. Tämä kertoo listan kokoonpanoon vaikuttaneiden kriitikoiden erehtymättömästä arvostelukyvystä. Mikään muu suomalaisen elokuvataiteen tuotos ei nimittäin ole vaikuttanut yhtä suuressa määrin maailman elokuvataiteeseen kuin tämä teos. Sensuelaan viitataan Zuckerin veljesten klassikkoelokuvassa "Naked Gun":
VastaaPoistaFrank: [being blunt] Ah, you're right, Ed. A parachute not opening... that's a way to die. Getting caught in the gears of a combine... having your nuts bit off by a Laplander, that's the way I wanna go!
http://www.youtube.com/watch?v=n08mNz9f0FQ
http://www.youtube.com/watch?v=D5iOji5JmvE
Olen otettu tällaisesta palautteesta. Suomalaiseen elokuvaan modernismia toivat Ruutsalo, Kurkvaara, Donner, Mäkinen ja Jarva (myös lyhytelokuvat tärkeitä), ja siihen reagoi Kassilakin.
VastaaPoistaOlisin kiinnostunut elokuvaklassikkojen "klassisista arvosteluista". Ainakaan IMDB:stä en niitä ole osannut löytää.
VastaaPoistaEiköpä Niskanenkin 60-luvun töillään asiaan reageeranut, vaikkei ehkä mikään varsinainen modernismin airut sisimmältään ehkä ollutkaan.
VastaaPoistaKemppinen kirjoitti:
VastaaPoista"Alasen kirjan hienous, yli 600 hyvää pienoisesseetä siinä missä lukija luulisi saavansa kuivia faktoja ja kirjoittajan egoa korostavaa sanaselitystä, ilmenee esimerkiksi hakusanassa ”Edvin Laine”. Minäkin satun muistamaan, millaisena maailmanlopun riistäjäporvarina ja äärioikeistolaisena Edviniä pidettiin."
Laine oli aikansa Lasse Lehtinen. Tuskinpa Linnan tuotannon filmaajaa erityisen äärioikeistolaisena kukaan piti. Ei hän toki mikään 60-lukulaisten idoli ollut. Hannu Taanila otti Edvinin vastaan "Jatkoajassa" tokaisemalla suunnilleen näin: "Sinua pidetään suomalaisen elokuvan suurimpana mänttinä...".
Visti