Olinhan tietenkin ottanut vaikutteita Gümther Grassin
romaanista ”Taikalaatikko”. Siinähän näppäillään laatikkokameralla Berliinistä
muun muassa valokuvia kadonneesta menneisyydestä ja ennustavia kuvia
tulevaisuudesta.
Huomattavan usein valokuva on kokonaisen kirjan tai elokuvan
juonen osa. Kirjailija tajuaa, että kuvassa on salaperäisiä ominaisuuksia.
Oma versioni Paul Valèryn runosta ”Hautausmaa meren äärellä”
oli mielessäni parempi kuin esikuvansa, jonka kerran näin. Mutta se olikin
esikuva, joka oli kierrätetty runoilijan mielen läpi.
Valokuvat ovat epätodellisia. Ne kuvaavat epätodellisuutta.
En ole koskaan nähnyt mustavalkoisia ihmisiä enkä liioin kaksiulotteisia.
Ihmisen näkö on kovin erilainen kuin kameran. Linssi kerää nöyrästi valonsäteet
ja laitteisto tallettaa ne. Silmänpohjan näkösolut ovat vain vastaanottimia.
Kuvat muodostuvat aivoissa, tiettävästi suunnattoman monimutkaisten vaiheiden
jälkeen.
Myös Teeman elokuvan historiassa ja esimerkiksi Scorsesen ”Hugossa”
esiintyy se kuuluisa maailman ensimmäinen elokuvan pätkä – juna saapuu
asemalla. Ja katsojat siis pelästyivät, väistivät tai yrittivät alta pois.
Käsitys kuvasta ja sen kuvaavuudesta on osittain opittu ja
kulttuurista riippuvainen.
Tämä kirjoitus on pelkkää epätietoa. Päivän kuva on minun
jostain syystä ottamani. Vuosi on 1966 ja kuvauspaikka Alppikadun asunto. Lähes
viimeinen Kallion puutaloista on purkukunnossa. Pihalla on lähes kadonnut
ilmiö, roskisdyykkari.
Tiedän että roskalaatikoita pengotaan ja niistä löytyy
käyttökelpoista tavaraa. Mutta puliukoista ei puhuta enää. Kuinka suuri osa
heistä oli entisiä rintamamiehiä? Miten monen alkoholismin taakse piiloutui
sietämättömän kovia kokemuksia ja kyteviä sairauksia? En tiedä. Mahtaako kukaan
tietää.
Valokuvakokoelmat ovat aika lohduttomia. On kuvattu
merkkipäiviä ja tyydytty mahdollisimman kliseemäisiin otoksiin. Niin tehdään
edelleen. Ehkä teknisten laitteiden parantuminen ei edistä asiaa, vaan päinvastoin.
Yritän keksiä, mitä teen kolmen sukupolven mustavalkoisille
kuvilla, jotka minulla on käsissäni. Isoisäni harjoitti Kauhavalla kaikkea
luvallista liiketoimintaa eli myös valokuvausta. Jokin määrä kuvia
perheenjäsenistä on tallella. Nyt tulivat isäni kuvat kotoa, ne joista jo
kerroin. Jokainen yksityiskohta on
menneisyyttä, joka ei ole vielä ehtinyt monia kiinnostaa.
Arvaan että Suomen kaatopaikat pullistelevat kuolleiden
miesten ja naisten ottamia hyvin mielenkiintoisia ja joissakin tapauksissa
korkealaatuisia valokuvia.
Albumit ehkä säästetään. Negatiivit lentävät roskiin.
Valitettavasti ennen oli tapana tehdä albumikuvat pienikokoisina ja useimmiten
hutiloiden.
Tuskin on tarkoitus, että menneisyytemme, josta nykyaikamme
on kuitenkin rakentunut, on kävitetty, lahotettu, laskettu mätänemään.
Ei ole raha, ei ole työvoimaa, ei ole oikein kokoelmia eikä
arkistoja. Vain sota-ajan kuvista on ollut hiukan puhetta. Muu siis katoaa.
Kai minä olen pöllö, kun mielestäni siinä tapahtuu vahinko.
Lukija suhtautuu toivottavasti ymmärtäväisesti
jonkinasteiseen järkytystilaan, kun yhtäkkiä silmien edessä on paikkoja,
katseita, ihmisiä, esineitä, taloja, jotka muisti oli pettynyt. Kai minä tästä
rauhoitun.
Historianopettajani oli yli-innokas mies, joka ei opetuksessaan ehtinyt koskaan 1900-luvun puolelle. Niinpä olen pohdiskellut sitä, että millainen olisi maailmanhistoria yhdelle aaneloselle kirjoitettuna. Mitä sanoisin mailmasta, jos olisi käytettävissä vain yksi lause tai yksi sana. Nyt sanoisin yhdellä sanalla elämä, melkein yhtä hyvä vaihtoehto on ihme. Kumpikaan vaihtoehto ei ole kovin hyvä, elämää on varmaan muuallakin eikä elämä, joka on pallollamme ole siksi ainutlaatuinen ihme, mutta ihme kuitenkin. Elämä on ihme, kuolema ei ole mitään.
VastaaPoistaKuvien suhteen lienee sama ongelma kuin sukujenkin suhteen. Kun lähdemme tutkimaan taaksepäin, kuulumme kahteen, neljään, kahdeksaan jne. sukuun. Pojallani on varmaan nyt jo tuhansia kuvia perheestään. Ei lapsilleen pidä jättää sellaista taakkaa. Minä tyhjennän kaappini roskikseen, jos ehdin. Hyvä tarina on parempi kuin faktat. Meillä kaikilla on suuri suku, Eevaan ja Aatamiin asti, se lienee fakta.
"Niinpä olen pohdiskellut sitä, että millainen olisi maailmanhistoria yhdelle aaneloselle kirjoitettuna..."
PoistaVoit kokeilla Ylikankaan metodia jonka mukaan luokat käyvät ikuista nollasummapeliä ja hallitseva luokka voittaa aina. Mitä nyt suomalaistenkin aineellinen elintaso on 15-kertaistunut viimeisen 110 vuoden aikana.
Itse kirjoittaisin sivuun maininnat evoluutiobiologisiin ja DNA-tutkimuksin vahvistetuista tiedoista joiden mukaan kaikilla meillä 7 miljardilla ihmisellä on sama kantaäiti tod.näk itäisessä Afrikassa n. 150 000 vuoden takaa. 84 000 vuotta sitten ensimmäinen yritteliäs porukka lähti kokeilemaan onneaan ja näytti päässeen Jemeniin ja sieltä sitten Etelä-Aasian rantoja pitkin hyvin kauas. Myöhemmät muuttoaallot lähtivät Afrikasta Lähi-Itään ja sieltä Aasiaan ja Eurooppaan. Viimeisessä aallossa jatkoivat kiinalaisista irrottautunut remuryhmä Amerikan puolelle.
Neandertalilaiset voidaan unohtaa sillä uusin brittitutkimus kyseenalaistaa jopa nykyihmisen ja neandertalilaisten keskinäisen lisääntymisen. Joka tapauksessa Suomen asuttivat täysin varmasti afrikkalaisten jälkeläiset.
Loppu on lähinnä Euroopan integraatiota ja myöhempää globaalia kanssakäymistä. Sotien merkitystä ei pidä liiaksi korostaa. Ne ei oikeastaan kovinkaan paljon muuttaneet mitään. Naisen lanteet maailman on muuttanut.
"Pohjimmiltaan se, mitä minusta otetusta valokuvasta haen ("intentio" jonka mukaisesti sitä katson), on Kuolema: Kuolema on tuon valokuvan eidos."
VastaaPoistaRoland Barthes, Valoisa huone, s. 21
(Kansankulttuuri 1985, suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto)
Miksi nimesi jankuttaa, kysyi Holger Svensson Hääppöseltä, Jaska Hääppöseltä jotain sanoakseen vakka tosiasiassa hänen mielensä selaili muistin menneitä mustavalkoisia valokuva-albumeja kuten menneessä elävän mieli usein ajatusta vänkää jo tapahtuneeseen jolle ei enää mitään voi vaan olisi pitänyt, kun he istuivat ensin mainitun vartiotuvassa kahvilla.
VastaaPoistaHääppönen säpsähti kysymyksen kuultuaan ja vilkaisi Holgeria jääden sitten hetkeksi tuijottamaan kahvilusikkaansa jolla oli juuuri hämmentänyt kuppiaan.
Se on pitkä tarina, hän huokaisi, johon liittyy traagillisuutta vai mitä se nyt oli enkä mielelläni puhu siitä.
Se liittyy syntymääni, minä katsos synnyin Kekkosena, tavallaan.
Tarkoitat kai keskosena, Holger korjasi.
Ei, kyllä minä sanoin mitä tarkoitinkin, kuten minä aina sanon, mitä tarkoitankin.
Minä todellakin synnyin Kekkosena, tavallaan. Isäni katsos, mutta olkoon, kerron siitä, joskus toiste, jos haluat.
Hetkinen, havahtui Holger, jos Kekkonen on... silloinhan sinä olisit jo...ei mutta...mahdollista...paitsi jos...
Aivan, puutui Hääppönen Holgerin päättelyketjuun, aika vanha jo, paitsi jos olisin...jos olin keinossisisi...yritti Hääppönen mutta ei saanut sanotuksi...
...jatkuu....
(Blogivaeltaja)
Valokuvat ovat valtavan arvokas muistiaarre, eivätkä ne paljon tilaa vie. Sen vaivan kun jaksaisi nähdä, että päivää ne ja kirjaa paikat ja ihmiset niin kauan kuin on niitä jotka ne vielä muistavat. Olen myös huomannut, että ennen vanhaan pieninä albumikuvina tehdyistä kuvista löytyy ihmeitä, kun ne suurentaa. Jos negatiivit ovat kadonneet, suurentaminen kannattaa silti.
VastaaPoistaOlisi kiinnostavaa tietää, mistä ensimmäisen junaelokuvan legenda on alkanut, ehkä 10-20 vuotta myöhemmin, kun elokuvan läpimurtoa haluttiin kuvailla värikkäästi. Lumièren ensimmäisen elokuvanäytöksen sisältö tunnetaan (ks. en.wikipedia.org/wiki/Auguste_and_Louis_Lumi%C3%A8re), eikä siinä ollut junaelokuvaa.
Lumièren kinematografi oli taikalaatikko: kamera, projektori ja kehityslaite, ja se toimi ilman sähköä eli kaikkialla. Kone, kinematografi, oli näytöksen keskipiste, jota esiteltiin ylpeästi vuosisadan ihmeenä, samoin kuin Edisonin kinetoskooppia. Ensimmäisten näytösten tiedonhaluinen ja sivistynyt yleisö - liput olivat kalliita ja ensinäytökset järjestettiin parhaissa osoitteissa, myös Suomessa - oli innostunutta ja uteliasta mutta tuskin pelästyi mitään näkemäänsä ellei sitten leikillään.
Junaelokuvista tuli kyllä pian suosikkiaihe sekä Lumièrellä että monilla muillakin tuottajilla. Peter von Bagh on kirjoittanut hyvän kirjan junan ja elokuvan yhteydestä modernisuuden ilmauksina.
Vuoden leffavinkki tämän blogin lukijakunnalle, niillekin, jotka eivät juuri lainkaan käy elokuvissa: PALME, joka on tullut juuri teattereihin. Briljanttia nykyhistoriaa 1920-luvulta nykypäivään, aineistoa kotielokuvista tv-debatteihin (Palme ei pelännyt kohdata vastustajia), vaikeita, skandaalimaisiakaan asioita ei kaihdeta, samalla kun suuret linjat kohoavat esiin.
Jotkut ovat sekaisin marista, toiset fotoista.
VastaaPoistaLukija suhtautuu toivottavasti ymmärtäväisesti jonkinasteiseen järkytystilaan, kun yhtäkkiä silmien edessä on paikkoja, katseita, ihmisiä, esineitä, taloja, jotka muisti oli pettynyt. Kai minä tästä rauhoitun.
VastaaPoistaNiin, ymmärrän tuon tilanteen olen itsekin siinä ollut.
Minä skannasin kuvia ja tein muistikuvistani kerrontaa ympärille. Sukulaiset selaavat kirjaa ja innostuivat itsekin tekemään, -sis pari henkilöä.
Isäni sotakuvissa ei ollut tietoa tarpeeksi kun isäni ei niistä koskaan kertonut. Oli kuvaa Kivennavalta ja Petroskoista sekä Summastakin.
Lopputulema on tiivistelmä omalta kantilta katsottuna. Kertoo ehkä jotakin jollekin tulevalle sukupolvelle. Ehkä ihmisen pitää olla vanha ja joutilasta aikaa että innostuu vanhoista sukulaisten kuvista ja vanhoista esineistä sekä jutuista.
Hävittäminen tuntuu olevan aikamme ihmisluonnolle luontaisempaa kuin säilyttäminen. Koko talousjärjestelmämme pohjautuu nykyään kuluttamiselle ja haaskaamiselle ei varjelemiselle tai säästämiselle. Joku sanoi minulle kerran, että sivistyksen tunnistaa siitä, että perheenjäsen tuntee ainakin nimeltä myös isovanhempiensa vanhemmat. Nykyisen ajattelutavan tunnistaa siitä, että vaadimme ja käytämme kaiken tässä, nyt ja heti. Mitään ei kannata jättää jälkipolville. Mielummin poltamme vuokratontilla olevan kesämökkimme kuin annamme sen jälkeentuleville - ainakaan vastikkeetta. Minulle annettiin kerran kirjekuori, joka olisi muuten ollut menossa roskiin. Kaukaisen lapsettomaksi jääneen tätipuoleni pöytälaatikkorunot olivat päätyneet käsiini. Runoista avautui maailma, jota ei koskaan tullut vaikka joku oli kovasti odottanut. On ollut joskus aika miettiä elonpolkua. Nyt tapamme aikamme ostosparatiisissa ja formaattitelevision äärellä. On kummallista ajatella, että mammutinlihan ruuanvalmistusohjeet säilyivät suullisena perintönä Siperian alkuperäiskansoilla lähes meidän päiviimme asti. Sähkö ja televisio tappoivat lopulta muistijäljen. Elämme kuitenkin uuden ajan oraalla. Jotkut ihmiset tallentavat muistiansa verkkoon. Jälkipolvien ihmeteltäväksi. On blogspot, youtube, flickr, panoramio ja geni puhumattakaan facebookista. Ehkä edes tekijänoikeuksistaankaan välittämättä he tallentavat muistijälkeään muiden käyttöön silkasta kertomisen ja esittämisen riemusta - aikaansaamisen ilosta. Siinä on jotain samaa kuin Vienankarjalan runonkertojien elämänasenteessa.
VastaaPoistaOlen hyvin onnellinen siitä, että minun lähisuvussani on kuvat, kirjeet ja kortit säilytetty huolella. Niitä on tuhansia aina 1860-luvulta lähtien. Niiden pohjalta pystyin tekemään aika kattavan yli 300-sivuisen kuvaelämäkerran isoisästäni Walterista, sekä samanlaisen omasta perheestäni ja vanhemmistani vuoteen 1950 asti. Jopa äitini koulu- ja opiskeluaikaiset päiväkirjat ovat tallella. Mielestäni on välttämätöntä koota tällainen aarteisto yksiin kansiin. Itselle niillä on tietysti hurja merkitys, mutta ehkäpä tulevaisuudessa myös löytyy ihmisiä jotka saavat niiden avulla jonkinlaisen käsityksen siitä miten tähän on tultu.
VastaaPoistaSorry tämä pitkä kirjoitelma… tuli mieleen jotakin jota ajattelin mainostaa….
VastaaPoistaMuistan joskus humalapäissäni polttaneeni sellaisessa kaupunginosassa kuin mitä on Helsingin Malmi joskus 1980-luvun alussa noin 10 000 negatiivia matkalta, jonka joskus tein Euroopaan 1970-luvun loppupuolella… ei edelleenkäään ole niitä kuvia ikävä kuin väillä. Pariisi - Lyon - Biarritz - Madrid - Venetsia - Roma - Napoli - Wien - Calabria: erityisesti Massiccio del Pollino - Sisilia - Varsova… siitä on yli kolmekymmentä vuotta joten so what? Älä juo tms?
LOCPix löytyy iPadille… ja toki muutakin vastaavaa...
A real book is not one that we read, but one that reads us. - W.H. Auden
iPad on kiva masiina - olen kirjoittanut pääosin sillä kolme kirjaa - noin 700 sivua, ja nyt neljättä. Ja kun tuo iCloud toimii nyt jo melko hyvin, sen käyttö sujuu vieläkin paremmin.
Täällä on sattuneesta syystä pohdittu loppu syksyn aikana vanhenemista ja kuolemaa. Isäni kuoli noin neljä vuotta sitten keväällä - tukehtumalla luonnonriisiin. Kun lopetin tekohengityksen antamisen, syljeskelin niitä riisinjyviä pois suustani vielä kotimatkalla raitiovaunussa.
Let us go then, you and I,
When the evening is spread out against the sky
T. S. Eliot kirjoitti (The Love Song of J. Alfred Prufrock) ja sekin tuli silloin mieleen - uskokaa huviksenne, kypsyttelin silloin kirjaa, jossa The Waste Land keikkui maiseman edessä - ja jonka viime vuoden kesällä sain lopulta tehdyksi. Annoin sille nimeksi Intermissio. Ja siellä raitiovaunussa lueskelin Joseph Conradin Lord Jim'iä (minulla on tapana paeta k-a-i-k-k-e-a kirjojen taakse), ja kun pääsin kotiin, kirjoitin sieltä muistiin tämän - There is something haunting in the light of the moon; it has all the dispassionateness of a disembodied soul, and something of its inconceivable mystery.
Silloin oli myöhäinen ilta. Pilvetön ja kaunis. Kuu näkyi selvänä edessäni, kun kävelin raitsikapysäkiltä kotiini. Outoa kyllä, en huomannut ollenkaan että itkin - ehkä se johtui siitä että olin juonut isältä jäänyttä konjakkia vajaan pullollisen verran. Sitäpaitsi - tuollaisessakin tilanteessa ihminen huomaa kiusallisen selvästi omat riippuvuutensa. Se on jotenkin latteaa. Sikarini olivat loppumassa - ainoastaan kolme, muistan sen edelleen selvästi - ja mietin miten tulisin aamuun toimeen ilman niitä (vaikeaa se oli).
jatkuu...
jatko osa....
VastaaPoistaTarkemmin en enää muista, mutta niihin aikoihin kirjoitin tänne jotakin - mahdollisesti humalassa. Keskustelu kaiketi liittyi kirjallisuuteen - sehän täällä on tapana - ja siihen blogisti vastasi muistaakseni jotakin sellaista kuin: tämä ei ole suomalaista kirjallisuutta. Se minkä silloin tänne kirjoitin, oli osittain copy pastetella tuosta mitä isäni kuoleman aikoihin kirjoittelin.
Every inch a person's body travels on the road of separation seems like miles to the heart. - Naguib Mahfouz (Palace Walk)
Muuten jos kiinnostaa - kyseinen silloin kirjoittamani opus löytyy erään kustantamon julkaisemana verkosta haulla - Taivaanportilla hiljaisuus on niin oikeaa.
Siinä pohdiskellaan tuota kuolemista ja vanhenemista ja vähän muutakin - sanoisinko realismin käsitystä kuvataiteen avittamana. Tositarinoita - joista poistin sen kauheimman... sehän on aina niin henkilökohtaista…. (muutakin), ja lisäsin tilalle - korvasin sen - jotakin hiukan kauniimpaa.
When I pronounce the word Future,
the first syllable already belongs to the past.
When I pronounce the word Silence,
I destroy it.
When I pronounce the word Nothing,
I make something no nonbeing can hold.
Wislawa Szymborska (The Three Oddest Words)
Kyseinen kirjoittamani opus muuten löytyy iBook Storesta - muistaakseni hintaan 4,99€. Olin ajatellut hintaa 2.90€, joten kaikki ei siihen suuntaan edelleenkään toimi ihan niin kuin pitäisi. Siihen tulee jossakin vaiheessa tyttäreni tekemä sarjakuvaliite - se on valmis ja helvetin hieno… Laitan ehkä jouluksi muutakin sinne iBook Storeen - pitää ehkä vielä miettiä. Intermissio on aika hyvä, ja sitten luin kaiken Camus'in kirjoittaman tänä vuonna 2012 muutamaan kertaan ja siitä syntyi teos Suuren mestarin käsissä - jossa Conradin Pimeyden sydän näyttelee pääosaa.
ja vielä...
VastaaPoistaWikipediasta kun etsii pillunkuvia, niin haulla Maailman alkuperä sieltä pitäisi löytyä yksi joka liittyy Taivaaanportilla etc kirjan teemoihin. (Meneekö vaikeaksi?)
Laitanpa tähän loppuun pari juttua näistä kahdesta vielä kustantamattomasta - ja jotka laitan ehkä jouluksi iBook Storeen - katsotaan jos vielä silloin ollaan hengissä...
Minä näytän sinulle jotakin muuta
kuin sen rikkinäisen kuvan minkä muistit
herätessäsi,
sen joka nousi eteesi
kuiskiessasi kuolemattomuudesta
kiillotetun valtaistuimesi vieressä,
missä hymyillen
olit joskus antanut lupauksen
hengellä toimivasta autuudestasi
- pitihän sinun tehdä jotakin asialle.
Olemassaolon omituisuudelle
Mahdollisuuden vaihtelulle
Sielulle
- kuolemalle,
tulevaisuuden puutteelle.
Minä näytän sinulle yksinkertaisimman olotilan
missä kaikki ihanteet ovat helpoimmin tavoitettavissa.
Asian ytimen.
Nämä kasvot väkijoukossa:
harmaassa kaupungissa,
missä etsin hiljaisuutta,
ja missä se vangitsi minut
tähän.
Minä näytän sinulle
mihin kuolleiden kasvojen linjat piirtyvät,
ja sen etten hämmästy koskaan sen suunnattoman
ja harkitun yksitoikkoisuuden ja kaikinpuolisen
keskeneräisyyden edessä, mitä hämärän kohtalomme
varjo jatkuvasti koskettaa.
Minä näytän sinulle inhon.
Ja vielä Camus'n ja Heideggerin herättämistä ajatuksista seuraavaa:
VastaaPoistaUnessani olin kuoleman sisäpuolella ja kaivoin sitä kiihkeästi lapiolla. Askeleeni, eleeni, katseeni, tuntemukseni, ajatukseni, joka ainoa lapion isku, keskittyneenä ja niin tiiviinä, että niistä oli tullut yksi ja sama asia: pelkkä liike. Huumaannuin sen voimasta. Siitä oli samalla syntynyt eräänlaista hienouksien taidetta, vain lahjakkaille osaajille tarkoitettua: alati vahvistuvaa pyrkimystä yhä parempaan suoritukseen. Ja halusin sitä kammontunteestani huolimatta, sillä tunsin, että se oli tahtoni, ja oikeastaan koko olemukseni välittömin ilmaus. Olin nautiskeleva tutkija ja tuntija, erikoismies: mielipuoli. Ja kaivoin hullun lailla – sillä ymmärsin että se vaati koko ihmisiän kestäviä opintoja ja ponnistuksia, enkä halunnut hukata aikaa.
Painajaismaiseksi sen teki se, etten etsinyt sieltä poispääsyä – kyse oli puhtaasti biologisesta suorituksesta: se oli tarkoitukseni, ja ainoa mitä osasin ihailla, oli lapioni.
Mitä se semmoinen oikein on, kun ihminen pääsee "kokemaan pienen, ainutlaatuisen ja aivan tavallisen hetken"?
VastaaPoistaTämä on sitä Mikael Jungnerin kirjoituksen lainausta tuossa yllä lainausmerkeissä.
Ehkä ei kaikkea epäselvää pidä miettiä liikaa, ettei ala päätä särkemään.
Satuin juuri olemaan kulmilla muutama päivä sitten. Juuri noihin aikoihin juttelin Kalliossa Sturenkadun kalliolla olevien puuvuokrakasarmien asukkaiden kanssa. Siinä oli joukossa monilapsisia perheitä, jotka pelkäsivät että talo menee alta seuraavaksi.
VastaaPoistaTutulla taidemaalarilla ja valokuvaajalla oli ateljee siinä lähellä, pyysin että he yrittävät "tehdä jotakin". Silloin 60-luvun puolessa välissä ei ollut vielä ilmestynyt puurakennusten säilyttäjiä, varsinkin kun kaupungeissa pidettiin näitä vanhoja työläisten asuntoja "tehottomina". Niin varmaan lasketaan edelleen: mahdollisimman pieni pläntti maata keskellä Kalliota, niin ei siihen puutaloa kannata rakentaa.
Tottakai kannattaisi, ei varmaan olisi homeongelmia eikä muutakaan nykyrakentamisen sivuoireita. Vanhat talot olisi kannattanut säilyttää. Mutta mahdollisimman monikerroksellisen talon tuotto on se kannattavampi asia kuin että työläiskakarat saisivat varttua siinä kallioilla. Niin, ei niitä taloja enää korjattu.
Mutta olin erityisen ällistynyt siitä että ne läpirumat lasibetonikuutiot Länsiväylän molemmin puolin näyttivät illankähmässä olevan tyhjää täynnä. Kupla on menossa rikki. Nokiakin aikoo myydä oman kuutionsa. Mitäs sillä, kun ihmiset on jo potkittu pois.
Ad Omnia: - onpa mahdottoman hyviä kommentteja.
VastaaPoista"Valokuvakokoelmat ovat aika lohduttomia. On kuvattu merkkipäiviä ja tyydytty mahdollisimman kliseemäisiin otoksiin."
VastaaPoistaTuosta syystä olen päätynyt parhaaseen digi-kameraan: omaan mieleen. Sen hyvä puoli on, että muistikuvat paranevat vuosi vuodelta. Kaikken parasta on arkistointi: kun kuolee kenenkään ei tarvitse hävittää kuvatalenteita, joilla on merkitystä vain kuvaajalle itselleen.