Ehkä en ole lukenut kymmeneen vuoteen mitään niin hauskaa
kuin Ilkka Kuusiston muistelema, Jarmo Papinniemen kirjoittama ”Sävelten
siivilä. Musiikillisia kohtaamisia”.
Kirja kattaa koko elämänkaaren ja kuvailee isä Tanelia ja
poikia Jaakkoa ja Pekkaa sekä ainakin sataa muuta henkilöä. Sävy on Suomessa
melkein ainutlaatuinen, henkevä, sopimattoman humoristinen eli siis viihdyttävä
ja alla erittäin syvä ja monipuolinen asiantuntemus ja paljon viisautta.
Papinniemi menehtyi äskettäin sydänkohtaukseen, jonka syy
oli todettu mutta joka oli määrä leikata vasta lähiaikoina. Suuri murhe ja
menetys.
Ilkka Kuusistoa on ajoittain pidetty arveluttavana
muusikkona, jolta puuttuu etenkin säveltäjältä vaadittava pyhyyden sädekehä.
Tuota käsitystä ruokki hyvin ahkerasti Seppo Heikinheimo. Miehen tunteneet tai
häntä lukeneet tietävät, ettei Seppo syytä tarvinnut. Ehkä hän nautti, kun
sotki omat ja toisten asiat. Mutta hänenkin loppunsa oli traaginen – lahjakas hän
oli kuin mikä.
Oopperassa ja teatterissa kuuluu asiaan, että johtajat haukutaan
ja erotetaan lähes säännöllisesti. Viime aikoina on tosin ollut kumman
rauhallista. Tyypillinen riidan syy on se, että johtaja tai johtajat ottavat
ohjelmistoon epätaiteellisia, täysiä katsomoita vetäviä teoksia (kuten
Kuusiston Kaupunginteatterissa aikoinaan johtama Viulunsoittaja katolla).
Sitten kun he ottavat taiteellisia teoksia eikä yleisöä tule, ruvetaan
vaatimaan palkankorotusta. Kansallisooppera toimi eräässä vaiheessa Roger
Lindbergin ja Paavo Suokon henkilökohtaisilla vekseleillä, kun lainaa ei saanut
edes pankista.
Kuusiston, Jorma Hynnisen ja Paavo Suokon johtajakaudella
paheksuttiin kovasti sitä, että Suokko oli talousmies, teki budjetteja ja
valvoi rahan käyttöä.
Tällaisen kirjan useimmille ylivoimainen ongelma on
kirjoittajan suhtautuminen itseensä. Pienet kalikan heittelyt kavereitten ja
entisten kavereitten suuntaan sopivat, ellei kirjan ”minä” eli muistelija
ruikuta omaan koipeensa kolahtaneita eikä liioin uskottele itsestään
olemattomia.
Juuri nämä ankarat vaatimukset kirja täyttää. Koska melkein
kaikki muu musiikkia koskeva kirjallisuus on meillä (Heikinheimon muistelmia
lukuun ottamatta) tuikean totista, on aivan ihastuttavaa, että nykyaika tulee
kirjatuksi näin. Sangen monet kirjassa mainituista ovat vielä kehissä.
Musiikkialan kirjoissa puhutaan yleensä liikaa musiikista.
Ongelma on hiukan sama kuin Kuusiston mielestäni täsmälleen oikein hahmottama
oopperan tekstin haaste – tekstiä ei saa olla paljon. Se on tarkoitettu
laulettavaksi. Sitä hän ei sano mutta minä lisään sen omaan laskuuni, että
teksti saisi mielellään olla aika huonoa. Musiikki, oikeastaan sanan ja
musiikin yhteisvaikutus kärsii, jos teksti pysäyttää. Tästä on kyllä hyviäkin
esimerkkejä suomalakisessa nykyoopperassa – ja miksei myös musikaaleissa.
Ajatelkaa jotain My Fair Ladya, joka on mielestäni kaikkien mittapuiden mukaan
jokseenkin typerä juttu myös verrattuna lähteeseensä. Shaw’n Pygmalioniin.
Mutta kun se toimii!
Olitteko, lukijat, ihan varmasti tienneet, että Ilkka
Kuusisto oli ensimmäisiä, jotka kieltäytyivät tunnustamasta niin sanottujen
vakavan ja kevyen musiikin eroa? Hän aloitti muusikkona isältään salaa jazz-pianistina,
ja kirjasta näkee oitis, että jazz on edelleen hänen suuri rakkautensa. Kuin
ohimennen hän huomauttaa (itse kirkkomusiikkiin koulutettuna ja
ammattitaitoisena urkurina), että kummasti virret kiinnostavat Jukka Perkoa ja
kumppaneita. (Perkon ”Kaanaanmaa” on minun suuria rakkauksiani.)
Hui hai – vakavaa tai kevyttä. Kysymys on ammattitaidosta.
Sitä taas saa vain harjoittelemalla kuin pieni eläin, ja esiintymällä. Laulaja,
oopperassa tai muualla, menestyy parhaiten, jos on päällekäyvää lajia ja
korostetun itsetuntoinen. Kuoronjohtaja – Kuusisto lienee johtanut etevästi
useimpia huippukuorojamme ja ollut itse mukana kuorolaulun mullistuksessa,
jonka Harald Andersen sai aikaan kauan sitten – kuoronjohtaja joutuu etsimään
ja retkeilemään. Hänen on haettava paras sointi, joka porukasta on saatavissa.
Jos hän on taitava, hän voi tehdä ihmeitä. Ja niitä on kuultu. […]
Huomenna kerron kirjasta lukemaani eli miten tuleva
näyttelijä Elina Salo lakkasi tunnilla salaa uskonnonopettaja Lauri Pohjanpään
kynnet punaisiksi.
Sivuhuomautuksena hengellisen musiikin (tekstissä mainittu suomalaisittain suosituin alalaji: virret) suosioon muiden kuin etabloituneiden henkimaalman musiikin esittäjien esittäminä on kuivasti todettava jälleen lähestyvän joulun suuri syyllisyys asiaintilaan. Levytysstudion pyöröovi siinä tavan takaa vingahtelee, kun liuta has been- tai soon to be has been- tanssilavasuosikkia ja muuta kansan rakastamaa tuntojen tulkkia hätäpäin käy vetäisemässä kauneimmat jouluvirret pukinkontista cd:nä löydettäviksi.
VastaaPoistaTällä en nyt tarkoita tekstissä mainittua Jukka Perkoa, joka esim. teki Olavi Virran esittämistä tangoista pieteetillä ryhdikkään rykelmän. Mutta hän ei olekaan entinen tai nykyinen näyttelijä eikä Parnasson leikkaamatta jäänyt entinen päätoimittaja, josta nil nisi bonum.
Jarmo kuoli jonoon ..rauha jonoille ja miehille.
PoistaMutta siis kauheimmat joululaulut ja eritoten virret.
Jotakin kuolemanomaa niissä on, Tuomasmessuissa ne joskus pannaan svenggaamaan jonkun karitsanveri-orkesterin voimin - vielä hirveämpää.
Luin ensin, että Jarmo kuoli janoon...no, hyvä kun ei sentään sihen...
PoistaJukka Kemppinen, teit hyvän työn, kun otit aiheeksi tämän Jarmo Papinniemen kirjoittaman, Ilkka Kuusiston elämää ja sitä sivuavia henkilöitä kuvaavan kirjan.
VastaaPoistaEnsinnäkin se oli eräänlainen kunnianosoitus Jarmo Papinniemelle, ja tietysti myös kirjan päähenkilölle, Ilkka Kuusistolle.
Toiseksi se, että mainitset sen olevan hauskan, lukijaystävällisen ja hyvin kirjoitetun, lisää halukkuutta saada se luettavaksi. (En minä ainakaan muuten olisi muistanut sitä kaivata, vaikka tiesin sen olemassaolosta.)
Tuollaisia lukemishalua herättäviä hauskoja elämänkertakirjoja ei kyllä suomalaisista liikaa löydy. Kiinnostavia kyllä paljonkin. Yleensä kaikkein kiinnostavimmat ovat jonkun taiteenalan tekijöistä kirjoitetut, ehkä siksi, että taiteilijaelämä ajatellaan usein tapahtumarikkaammaksi kuin muiden, työssään ahkerasti elämänsä uurastaneiden elämä. Minusta se on kyllä käsitteenä virheellinen. Elämä on kaikkialla yhtä ihmeellistä. Kysymys on vain sen huomaamisesta ja ajattelutavasta (ja myös kirjoittamistavasta, tietysti). No tässä tapauksessa mielenkiintoa lisää myös se, että Ilkka Kuusisto on varmaan useimmille suomalaisille tuttu säveltäjänä. Ja hänen poikansa taitavia muusikkoina.
Yhtä lausetta jutussasi kyllä hiukan ihmettelen. Sanot: "Musiikkialan kirjoissa puhutaan yleensä liikaa musiikista." Minusta musiikista ei puhuta missään liikaa. Onhan se elämää rikastuttava ja sitä ylläpitävä voima, myös Kuusiston elämässä. Ehkä jopa sen tärkein tekijä. Muusikkoa, jolle musiikki on vain elinkeino, on vaikea kuvitella. Mutta tiedän, että sellaisiakin on. Heistä tuskin kirjoitetaan kovin usein elämänkertoja.
Siitäkin olen hiukan eri mieltä, että ns. vakava ja kevyt musiikki eivät eroaisi toisistaan. Mielestäni "vakavan" (eli klassisen, eli vuosisatoja elää saattavan musiikin) ero nopeasti kuluvaan "kevyeen" on huomattava. Kevyessä musiikissakin saattaa joskus olla jotain sellaista, että sekin muuttuu klassiseksi, kauan säilyväksi, mutta yleensä se on ohutta ja nopeasti haihtuvaa, joskus tosi ärsyttävää pelkkää räminää ja sähellystä (minun mielestä). Mutta onhan silläkin ystävänsä. Ehkä jopa suurin osa ihmisistä pitää sitä jopa parempana, sitä en kyllä ymmärrä. Hyvää se voi olla, mutta ei parempaa.
PoistaToimeksipanohingussaan kai ylittämätön Gösta Serlachius vaikutti välillä törkeästi itselleen ahmivalta. Venäläiskaatuneiden varastointi paperisäkkipusseihinsa ja lumppujen riisuminen seteli- ja savukepaperiksi ja muutta ällistyttävää. Mutta kun tästä puolen tuhannen sivun Paperisydämestä (kirj. Oula Silvennoinen 2012), puhkeaa myös taiteen/propagandan tajuaja ja praktikko -isoine rahoineen- niin kirja nousee ihmiselon suuruuden/potentiaalien korkeaveisuksi.
Vaikkapa Peter von Baghin Sininen laulu (olen nähnyt ainakin kolmasti eli vuorokauden verran ! ), selvittää Suomea Tulenkantajien edistysstandardien, ei suojeluskuntasotureiden pyhäaamuhartausten kautta, tai että runo on Turtiaista eikä Karimoa. Tosiolevaisesti savotoilta ja koskilta kantautui paperisydämen sykettä ja todellisuuttamme uudeksiluovaa veren ja rahan kohinaa. Näille laulettiin ylistystä kansan tasalta. Tämä on kulttuurin historiaa. Kirjan sivuilta puhuu kärsimyksistä ja köyhyydestä päästävä eetos, lasketaan kuuluville Suomi-ihmeen tekijöistä jotain rehellistä, eikä Pirkkalatieteen abstraktioita ja kirjapaalin (matalan) takaa singottuja hutimoralisointeja.
Taide ja sen kytkentä ihmistymisuskoon ja -toivoon ei olisi pahasta muistaa ja onkeenottaa nytkään, vaikka näkyvätkin väkeä vaivaamatta pelastustietä leventävän Kuopiossa taas uudella professuurilla potilaan ja terveyttäjänsä suhteesta. -Kun Marja Packalen ja Pirkko Kurikka jäävät "kritiikissä" tienoheen uusien tv-sarjojen alta, niin sanonpa että Pohjasuru eilen Komissa oli fokuksessaan piikinterävä, tahraavan likinäytelty ja asiansa nerokas paljastus. Että geenejäkin väkevämmin periytyy ilkeys ja pahantahtoisuus näissä lähisuhteisiin pannuissa perhe- tai päiväkoti- tai raihnaishoito- tai työsuhde- yhteenliitettymissä. Revi näistä joulua, no miksei pikkusellaista.
Jukka Sjöstedt
Tarkistan vain, pääsenkö vieläkään jättämään kommenttia. Tähän mennessä yksikään CAPTCHA-viestinvarmistusjärjestelmän tekstitulkintani ei ole toiminut.
VastaaPoistaTämäkin on tarkistus (toinen, ensimmäinen epäonnistui ja teksti katosi kokonaan editorista ennen Julkaise-vaihetta).
VastaaPoistaKolmas tarkistus (pahoittelen jos vika on mun päässäni lankaa). Tällä kertaa käyttämälläni vanhalla nimellä -- joka siis on oikea.
VastaaPoistaJee.
PoistaKuvan perusteella voisi luulla, että kyseessä on Männistö 1..
VastaaPoistaVai harittavatko vanhat silmäni..
Männistön muori...
PoistaJukka Perko ei liene huittislaisen sukunsa ainoa "virsien" tekijä. Uskonnonopettajani, rovasti Otto Perko veisuutti meillä keskikoululaisilla 60-luvulla tekemiään runoja, kuten "Kurkiaura mahtava lentää kohti pohjoista, suven tulon ilmoittaa jne".
VastaaPoistaNiin teki :)
PoistaMainitun rovastin lapset ovat muuten melkoisen hyvin menestyneitä aloillaan: tunnettu arkkitehti, teoreettisen fysiikan professori, matematiikan professori.
VastaaPoistaRovasti esitti meille uskontotunnilla usein matemaattisia päättelypähkinöitä, kuten montako kolikkoa pitää laittaa päällekkäin, että niistä muodostettu torni ulottuisi kilometrin korkeuteen...