Metsät

Näytän maanantaina vähän Lapin kuvia ja juttelen eräkirjallisuudesta ennen tai nyt. Se on näitä Kirkkonummen kirjaston satutuntejani, ja arvaatte kyllä kenen ottamista kuvista on kysymys.

Minuun iski ihmetys niistä kuvista. Erämaa on kulttuurituote. Ei se juurikaan ole saman näköinen kuin näissä kuvissa 50 vuotta sitten.

Tuo repun kanssa kulkeminen oli alemman, juuri nousevan keskiluokan harrastus, jota ylempi eli akateeminen keskiluokka vieroksui ja myös vastusti. Luullakseni se ei ole paljonkaan sukua metsästykselle, vaikka aikoinaan suunnattoman suosittu A.E. Järvinen oli metsästäjä ja K.M. Wallenius kalasti ja metsästi hänkin.

Salaperäisiä reittejä kulkien ajatus lienee lähtöisin Henry Thoreaulta, jonka mielenmaisema puolestaan muistuttaa melkein sata vuotta vanhemman Rousseaun ajatuksia – luonto ja ihminen ovat oikeastaan hyviä. Ponnistelu ja omaneuvoisuus ovat isompia asioita kuin pitkälle viety älyllisyys tai karkea utilitarismi. Thoreaun ajatusmaailmaa on sanottu transsendentalismiksi. Aika hyvä nimitys, ja vaikea kirjoittaa. Merkkiteos on tietenkin ”Walden” (1854).

Tässäkin asiassa Paulaharju on kaikkein mielenkiintoisin. Lönnrot ja hänen jälkeensä kansallisromantikot olivat jopa nähneet vaivaa kulkiessaan etsimässä ”oikeaa ja alkuperäistä” suomen kieltä ja kansaa. Paulaharju aloitti kansatieteen aineiston kerääjänä ja kuvasi nöyrästi ihmisiä, rakennuksia ja elämäntapoja. Mutta hän tosi tuntonsa tulevat näkyviin jo varhaisissa teoksissa. ”Sompiossa” ne hehkuvat esteettöminä. Päähenkilö on tuo jokin, suuri – luonto.

Ilmiön eli tuon retkeilyn tekee vaikeaselkoiseksi myös jaottelu pienryhmiin ja liikkeisiin. Mielestäni ryhmät ja liikkeet ovat asia erikseen. Tässä asiassa perusesimerkki on partio. Olen toki itsekin osallistunut yöretkille ja vetänyt niitä vaikka kuinka.

Isosompin ja Topparin ja parin muun kanssa istuimme vetelän suon reunassa hätistelemässä hyttysiä ja ainakin minä heijastin niin kuin parempikin projektori tuohon viheliäiseen maisemaan toisaalta kirjoista lukenaani, toisaalta mielikuvia suurenmoisista seuduista, kuten Jyväskylästä, Heinävedeltä, Hämeenlinnasta. Tiesin että siellä oli isoja järviä ja vyöryviä kunnaita. Meiltä joutui etsimään leirimaisemaa Viitasaarelta tai sitten Kuortaneelta, jossa on ihan oikea harjanne ja kohtalainen järvi. Maakuntaleirillä olin Virroilla, Visuvedellä.

Retkeilyporukoista monet ovat omia aikojaan syntyneitä. Toki on erilaisia järjestöjä, kuten Tunturilatu. Mutta retkeilyn eräs idea oli lähteä sivullisille kehumatta, jäädä tien varteen ja ottaa kompassisuunta korpeen. Tikkateitä ei paljon ollut ja kämpätkin olivat harvassa. Teltta oli välttämätön, välillä laavu tai loue.

Entinen poika (Simonides) taisi tarkoittaa jotain muuta kehaistessaan ”kaiken omani kanssani kannan”, omnia mea mecum porto.

Kun kirjoitin taannoin ”huiputtamisesta” halusin vihjata, ettei tuo arvostamani retkeily ollut urotekojen tavoittelua. Vierastan vieläkin ylipitkiä vaelluksia, tavattomia kantamuksia, kotona kehuttavia suorituksia. Kaipa lukeudun tässä itsekin transsendentalisteihin – paitsi että olen osannut retkeillä myös kaupungeissa.

Tarkoitus on kokea kaikilla aisteilla ja laittautua sellaiselle seudulle, joilla arjen asiat eivät kihise hiuksista.

Vanha vaelluskertomus oli vertauskuvallinen (Vergilius; Dante; Kristityn vaellus) tai vakiintuneiden luonto-kuvien toistamista. Uusi vaellus on sukua huimille kertomuksille tutkimusmatkoista (Nansen, Yön ja jään matka), mutta niitä voi muistella tulilla, vain kohtuullisesti väsähtäneenä.

Tarkoituksena ei ole oman itsensä ylittäminen. Tarkoituksena ei ole oman itsensä tai aidon ihmisyhteyden löytäminen. Tarkoitus on oman itsensä alittaminen. Unohtaminen.