Sivun näyttöjä yhteensä

14. marraskuuta 2012

Liikatunteellisuuden puolesta



Koska en ollut järin innostunut Jan Guilloun keskiaikaromaaneista,  roikutin uutta historiallista romaania, kolmiosaiseksi ilmoitetun sarjan alkua, kuin hiirtä hännästä.

Lupaan palata Arn-romaaneihin. Ehkä olin huonossa vireessä. Nimittäin tämä ”Sillanrakentajat. Suuri vuosisata I” (Like – ilmestynuyt muutama viikko sitten), jonka ostin ja luin på svenska, ja samalla suomennosta ja lukemistani odottava kakkososan ”Dandy” on mielestäni todella paljon parempi kuin luulin.

Olen eri vaiheissa tunnustanut, että pidin kovastikin eräistä Guilloun Hamilton-jutuista ja viimeistään luettuani hänen omaelämäkertansa (”Ordets makt och vanmakt”) arvelin myös ymmärtäneeni, miten tavattoman kokeneesta ja kovakouraisena ja hankalana tunnetusta lehtimiehestä kerrankin sukeutuu mainio romaanikirjailija.

Kuten kuvasta (pöllitty Wikipediasta – nähdäkseni mainontaan ja markkinointiin tarkoitettu otos) näkyy, tyyppi on omahyväisen oloinen ja saamani käsityksen mukaan henkilö, joka todellakaan ei vedä magneettina puoleensa, ei siis ainakaan minua.

Silti yllätyin. Tämä ”Sillanrakentajat” sattuu lisäksi käsittelemään aikakautta ja alaa, joista arvioin tietäväni jotain. Päähenkilöt ovat norjalaispoikia, jotka 1800-luvun lopulla pääsevät lukemaan itsensä diplomi-insinööreiksi oikein Dresdenissä Saksassa. Heistä tulee kirjaimellisesti siltojen ja rautateiden suunnittelijoita ja rakentajia.

Guillou on tehnyt tai teettänyt mahtavan taustatyön, koska tuo tekniikan ja yhteiskunnan murros valtavine kulttuurisine vaikutuksineen perustuu kirjassa johdonmukaisesti faktoihin. Jopa hiihtäminen Norjan suurtuntureilla eri työkohteissa luo vaikutelman, että kirjoittaja tietää erittäin hyvin mistä puhuu.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä niin ihmeellistä. Kyllähän sitä monikin kerää faktoja ja ripustaa ne enemmän tai vähemmän löyhästi romaaniksi.

Mutta kerronta! – Hetkittäin tuntuu, että nyt Guillou jatkaa siitä, mihin Topelius lopetti.

Mainitsen Topeliuksen kauhistuttaakseni joitakin lukijoitani. Toisaalta olen pohtinut, miksi tämä kerronta on niin paljon vetävämpää kuin juuri mikään viime aikojen historiallisen romaanin alalla. Jännitys on tietysti avainasemassa, vaikka tässä liikutaan kuitenkin suhteellisen uskottavien asioiden ja ilmiöiden parissa. Henkilöhahmot ovat – terveisiä Dickensille – tavattoman tärkeitä tällaisessa kirjallisuudessa. Edelleenkään Guillou ei ole siinä asiassa mestari. Vaikka henkilöt ovat kiinnostavia, ovat he kyllä myös hiukkasen pahvista leikattuja.

Mutta liikatunteellisuus eli sentimentaalisuus – terveisiä taas Dickensille ja lisäksi Hugolle ja Topeliukselle – on nyt palannut kunniaan. Erinäiset koettelemukset ja kohtaukset ovat oikeasti, vilpittömän oloisesti liikuttavia.

Lopputulos on sitten selvä. Lukija käyttäytyy kuin Meren ”Manillaköyden” junakertomusten kuuntelija, joka aina jakson päätyttyä kysyy: ”Niin oikke. Kuis sit?”

Se on todistus toimivasta kerronnasta.

Voi olla että kirjoitan tästä sarjasta tähän useamman kerran, kukaties aivan näinä päivinäkin. Olen ihmeissäni ja viihdyn suurenmoisesti tuon tekstin parissa. Lisäksi aihepiiri – yksi veljeksistä vetämässä ratatöitä jäätikköjen reunoilla, toinen Tanganjikassa vetämässä niin ikään rautatietä, mutta saksalaisille, ihmettelemässä neekereitä ja keksimässä aivan mainioita rikastumisen keinoja, ja kolmas veli homona Lontoossa, on mielestäni uusi, yllättävä ja raikas. Luotan siihen, että henkilöt ovat keksittyjä mutta asiat oikeita.  Ja minulle 1900-luvun alun Norja ja siellä sijaitseva Bergenin kauppalaivastoa kasvattava kaupunki on yhtä tuntematon ja eksoottinen paikka kuin Dar es Salam.

17 kommenttia:

  1. Guillou näytti tutulta kuvassa ja tosiaan, siinä on sama mies, jonka ohjelmasarjaa noitavainoista katsoin joskus tv:stä. Eivät ole ajat paljon muuttuneet, Talvivaaran rakentajaa huudetaan esille lynkattavaksi. Hänellä taitaa olla muutakin puuhaa nyt. Eikö olisi tärkeintä saada vuoto tukituksi ja kaivoksen toiminta jatkumaan, muutenhan firma menee konkurssiin ja kaikkia jää hoitamatta.
    Jan Guillou: Noitien asianajaja. Johnny Kniga 2004
    http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/kulttuuri-ja-media/1239/

    VastaaPoista
  2. "Kuten kuvasta (pöllitty Wikipediasta – nähdäkseni mainontaan ja markkinointiin tarkoitettu otos) näkyy, tyyppi on omahyväisen oloinen ja saamani käsityksen mukaan henkilö, joka todellakaan ei vedä magneettina puoleensa, ei siis ainakaan minua."

    Our beloved Charles Dickens might be the man of your description, I might be steered to believe, my dear Jukkis, mightn't I? How lovely!

    Frankly, I daresay, met this Dickens chap once in a Club meeting - can't even imagine how he ever got in - and he had such manners that even this one... yes... Veijo Meri's the name, a Northern bloke, a Norwegian or something of some sort - a writer, I am told - would have appeared, compared to him, as a decent jolly fellow of good repute!

    VastaaPoista
  3. Itse lopetin juuri samaiselta aikakaudelta (tosin vuosisadan alusta) toisen, mutta niinikään "tunteellisen" teoksen, William Goldingin To The Ends of The Earth. Mahtava lukukokemus. Melko kiehtova vuosisata kuitenkin, 1800-luku.

    VastaaPoista
  4. Jos olis talo, joka levittää kun pitäis niin, GRABBARNAS STORA PRESENTBOK olis semmoinen, mutta helposti käänny ei. Tämä lienee sitten kääntämätön probleemi.

    VastaaPoista
  5. Minusta hauskin norskiromaani on Myklen "Laulu punaisesta rubiinista". Aina ei lukija tiedä missä mennään, mutta ei sevväliä, ei tiedä kirjan kirjoittajakaan. Välillä yritetään panna/tai pannaan/tai vedetään kännyyn tai opiskellaan. (Tai jotain sinnepäin.) Ja koko ajan ollaan huolissaan että "miten kauan tätä oikein kestää?" Se on huonosti kirjoitettu hyvä kirja!

    Ps. Jäämeren rantaa on kiva ajaa autolla, siis niitä teitä mitä siellä on. Tunturit on matalia. Mutta voi jeesus että siellä joskus tuulee - Barentsinmereltä. Muistan, kun kerran minun ja tyttöystäväni - sanotaan häntä nyt vaikka Tarjaksi - piti pysähtyä kun pissatti. Tuuleensuojaa ei ollut missään, oli vain loiva tunturinreuna. No, itse pystyin suoriutumaan hommasta, juuri ja juuri, kun pidin eräästä pensaasta kiinni. Mutta tyttöystäväni lähti - kun kyykistyi - tuulenpuuskan vieämänä pyörimään rinnettä alas... kuin takiaispallo. Hitsi, kun mua rupes naurattaa. No, ei se kauas pyörinyt, jotain 20 metriä. (Mutta puhisi kamalasti kun kömpi takaisin autolle.)

    VastaaPoista
  6. Vuoden vanha haastattelu YLEn Areenassa: http://areena.yle.fi/tv/1344050

    Haastattelija voisi olla vähän parempi, mutta hauska kuunnella tekijää.

    VastaaPoista

  7. Televisiomme isoja on Arvo Tuominen. Hänestä kiitos. Stalinin kanava viimeksi. Sieltä hän löysi yhden Frenckellin lapionvarresta ja kottikärryn kahvoista. Kuinkahan moni olikaan ollut rakentamassa Venäjän rautateitä ja yhdistämässä Välimerta-Mustaamerta-Itämerta kanavilla ja jokiperkauksilla ? Sadoittain Haminan Kadettikoulun insinöörejä oli töitä paiskinut. Onneksi näitä riitti ja jäi/palasi Suomeakin nostamaan. Kymijokivarren ensmmäisen puuhiomon -ja malliksi toisille- perusti Standertsjöld (Carolasta tiedän). Jokisuusta käsin Ruth kapt.evp rakensi kirvesmiehenä uittorännejä Karhulasta Päijänteelle ja louhi muutaman kannaskanavan mennessään. Möi helahoidon Ahlströmille ja säätiöi rahat pientalonpoikain asialle. Inflaatio söi säätiön,vaan niin söi Ahlströmin velatkin. Kukaties Ruthin/pientalonpoikasäätiön saamiset olivatkin sijoitettu Walter A:n liikkellellepanemiin obligaatiolainoihin ?


    Haminan sotilasryhtitraditioista ei muuta liene jäljellä kuin Hovilan konditoria. Sieltä vielä voisi aavistaa millaista on isossa maailmassa käytöstavat ja miltä kahvipöydässä tuoksuu. Ei taida kuulua lukujärjestykseen ? Tuossa yllä kiepsahti näppärästi omaisuus kassakaapista seuraavaan. Se perinne elää. Haminan Ympyräkatu kyllä tänäänkin kasvattaa. Rahankiertoon ja poikkikadun läpi toiselle häntäänsä syövälle ikisyklille kehälle. Vaikkapa näin: Yliannos asuntolainoja ulos. Ne taseesta erilleen ja "arvopaperistettuna" Ilmariselle ostettaviksi samojen nuorperheiden eläkemaksuista. Siinä tuli hoidettua sekä asunto- että eläkepolitiikka.
    Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista

  8. Poden kai pakkokirjoitusneuroosia. Tuohon Välimereen pitäisi oikestaan lisätä että Ottomaanien valtakuntaahan siellä Balkanilla tarkk´ampujamme tähtäsivät. Eli että Turkin sultaanin ylivallan alaiset Lähi-idän mahdit kuten Egypti ja se Suez olivat myös otettavissa, ja niin Suomenlahdelta höyryäisi Kaukoitään saakka. Japanin sodassahan sinne mentiin kiertotietä. No, Hangon rata kytkettynä Nevan junasiltaan ja Port Arthuriin oli näitä samoja sotilasinsinöörien mahdollistamia meininkejä. Vaan kun korkeimmat kenraalit eivät olleet insinöörejä vaan perintö-osa-maa-aatelia, niin marsalkansauvoja nostetiinkin aikanaan sosialistimilitanttien repuista. Turkissa itsessään meni muuten toisin ja Nasserin Egyptissä. Näissä teknokraatit ja meritokraatit (=koulunkäyneet) nousivat huipulle saakka.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  9. Liikatunteellisuudesta.

    Toki patetia aina ironian voittaa.

    VastaaPoista
  10. " tyyppi on omahyväisen oloinen ja saamani käsityksen mukaan henkilö, joka todellakaan ei vedä magneettina puoleensa

    En mä nyt lähtis noin omaa peilikuvaani pelkäämään; ihan leppoisa, jopa ihmistä lähellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ihan ihmisen näköinen, verrattuna moneen muuhun, joka tulee kadulla vastaan. "Mänttimagneeteja" on paljon. Olen kaunis nuori nainen, ja todellinen mänttimagneetti.

      Poista
  11. Malliesimerkki onnistuneesta tiivistämisestä kirjallisessa teoksessa, ajatteli tuomari kotona illalla laskiessaan lukemansa teoksen"Työttömän päiväkirja - viisisataa päivää elämästäni" yöpöydälleen. Olisipa päivälukemiseni työpaikalla yhtä havainnollista ja turhista kuvailuista vapaata tekstiä, hän jatkoi pohdintaansa yövaloa sammuttaessaan. Taidanpa lopettaa muun kuin työssä välttämättömän tekstin lukemisen tähän oivalliseen dokumenttiin, hän päätti muistellessaan miten taitavasti kirjoittaja olikin saanut mahtumaan kaiken olennaisen elämästään viiteen sataan sanaan.
    Tämä jos mikä on todiste toimivasta kerronnasta, tuomari oivalsi.
    Vastedes, vastedes tuon kotilukemiseksi vain oikeudenkäyntipöytäkirjoja, sillä muu on turhaa ajan haaskuuta.
    Ja älköön elämääni kuuluko tästä lähtien, hän vakaasti päätti lukemastaan vaikuttuneena, muuta kuin työtä, työtä ja työtä...
    ...jatkuu....
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  12. Kiinnostus kyllä heräsi. Viroon on käännetty häneltä pari kirjaa. Kiinostus heräsi vielä siksi, että niiten kääntäjä Vladimir Beekman oli tähti meidän kääntäjien maailmassa. Pienessä kultuurissa on aina kaksi ehtoa jotka tulee olla kohdallaan samaaikaisesti: kirja itse ja käännös. Ensimmäinen on helppo tunnistaa, toinen vaatii kokemusta. Beekman käänsi kaikki Astrid Lindgrenin kirjat. Oli kommunisti, mutta sellainen jolle olen kiitollinen elämään loppuun asti.

    VastaaPoista
  13. Tunturien yli Norjan puolelle kiipeävät myös Kerstin Eklundin naiset ja niiden miehet Sudentalja-trilogiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi tarkoittanee Kerstin Ekmania.

      Poista
    2. Kiitos oikaisusta.

      Poista
  14. Kirjojen lukemista uutena on syytä lykätä niin pitkään että on unohtanut mitä niistä muut ovat sanoneet. Joten nyt vasta sanon että Guilloun Sillanrakentajat ykkönen on aitoa Dumasia -- kuin sanomalehteen kirjoitettua jatkokertomusta, jossa kerrotaan yleisölle tarinaa jonka se haluaa kuulla ja jonka jokainen käänne palkitsee. Ennen tätä Guillou on tehnyt vain eräänlaista sosiaalista reportaashia ja sitäkin vain puhaltamalla analyysin ilmaa koko jutun ilmapatjaan.

    Tämä toimii. Ja tyylilaji ei taatusti ole modernismia; hieno valinta jos tietoinen.

    Kadun kyllä että luin arvostelut jatko-osasta. Syntyi ennakkoluulo.

    VastaaPoista