Hämärää joukkoa

Tämän hetken käsityksen mukaan ”Häme” on peräisin saamen sanasta šämä. Se voi liittyä hämärään ja viitata himmeisiin ihmisiin, joita pesiytyi ainakin Kokemäenjoen suulle, luultavasti Kyrönjokivarteenkin. Porin seudulle paukahti joka tapauksessa sitten rautakaudella vaaleampaa väestöä.

Kummallisella tavalla kaiken yleissivistyksen tuolle puolen on jäänyt Porin Tuorsniemen verkko (Luho, 1954). Se on Kiukaiskulttuurin ajalta, jotain 2000 eKr. Ponteva journalisti vetäisi otsikon ”Maailman suurin muinaisverkko”.

Kaikki tietävät Antrean verkon, joka on maailman vanhin, tai ainakin melkein. Se on 10 400 vuotta vanha, Ancylus-järven ajalta. Löytöpaikka oli Antrean ja Vuoksenrannan välillä oleva Korpilahden kylä ja löytäjä Antti Virolainen. (Mainitsen sukunimen, koska tietääkseni tämänkin blogin yhteydessä esiintyvä sukunimen kantaja lienee samaa juurta.)

Antrean verkon jäännökset ovat jäljellä ja museossa. Tuorsniemen verkkoa ei ole, mutta kaarnasta veistettyjä kohoja on tähän mennessä saatu talteen yli 800. Kohot ovat yhdessä kasassa, joten verkko ei ole ollut pyynnissä.

On arvailtu, että siinä on mennyt meren pohjaan ison kalastusseurueen tokeet, ja ehkä seurue perässä. Unto Salo (Ajan ammoisista oloista. Satakunnan ja naapurikuntien esihistoriaa. SKS 2008) esittää jännittävän ajatuksen. Jospa kysymyksessä oli jata. Tuollainen verkkomäärä ei oikein sovellu hylkeenpyyntiin. Silakkaan ja loheen se olisi erinomainen.

Mutta verkkoa tulisi ainakin kilometri!

Samainen kiukaiskulttuuri merkitsi joka tapauksessa kudotun kankaan ilmestymistä nykyiseen Suomeen. Voi olla, että myös tulentekoneuvot paranivat. Tuluksista ei pidä puhua, koska ensimmäisiin rautaesineisiin oli vielä aikaa. Vakiintunut tulkinta on 1200 eKr. ja seutu oli nykyistä Turkkia. Suomessa rautakausi ajoitetaan tavallisesti 500 eKr. – 1300 jKr. (Siihen toimeen halukas voi mielessään muuttaa lyhenteet muotoon eaa ja jaa tai BCE ja CE.) Vaikka kalamiesten kaveri se oli Ristuskin.

Tuo yksi ainoa verkko, rannan nousemisen vuoksi kuivalta maalta savesta löydetty, panee ajattelemaan muinaista menoa toisenkin kerran. Noin suurisuuntainen hanke, jossa pelkkä kalastus ja saaliin käsittely sitoo kymmeniä ihmisiä, edellyttää myös ”markkinoita” eli kalan kysyntää. Sitä en lähde arvailemaan, paljonko sitä kalaa saatiin, mutta uskallan arvata, että paljon. Suomi maksoi jopa piispanveronsa keskiajalla kapahaukina. Maittavampi kala meni varmaan parempiin suihin.

Kunhan tästä päästään lähteille, selvitän kalan käsittelyn historian. Luulen että suolaaminen, kuivaaminen ja mädättäminen ovat hyvin vanhoja keinoja. Ainakin meren rannoille pyörittäessä jämäpalojen kokeileminen tulee äkkiä mieleen. Mädättäminen unohtuu äkkiä; prosessi on hyvin samanlainen kuin hapattaminen, joka liittyy leipään ja maitoon.

Keittäminen ja keramiikka ovat samaa kantaa. Tosin kuivatut tai poltetut ruukut olivat aluksi tarpeen esimerkiksi juuri kalojen säilyttämiseen. Japanilaiset Yomon-ruukut ovat huimasti maanviljelyä vanhempia (13 000 – 8 000 eKr.) Hyvä etteivät tiskanneet kunnolla. Astioiden pohjalle on kärventyneitä tähteitä, joiden ajoittaminen ei tee tiukkaa.

Tuon leipomalla (käärimällä) valmistetun ruukun seuraaja oli sitten yksi maailmanhistorian hienoimpia keksintöjä, dreija. Järki sanoisi, että se on sama keksintö kuin pyörä, mutta mene tiedä. Wikipedia ajoittaa molemmat noin vuoteen 4 500 eKr. Sama lähde huomauttaa viisaasti, että Amerikan mantereen tunnettu ongelma, pyörän puuttuminen, näyttäisi liittyvän asiaan, jota mm. Jared Diamond esittelee ansiokkaasti, kesyttämiskelpoisten eläinten puuttumiseen, eli kotieläimistä ja etenkin vetojuhdista oli tiukkaa. Hevosen tapainen oli kuollut sukupuuttoon ammoisina aikoina, ja kaikki inkkareille tunnusomaiset hevoset olivat espanjalaisten valloittajien perua.

Hevoset muuten oli tapana tuupata mereen ”hevosleveyspiirillä”, ellei matka edistynyt. Hevonen tarvitsee hengissä säilyäkseen uskomattoman määrän vettä, ja se siis oli melkoinen logistinen ongelma varhaisille valloittajille, jotka liikkuivat tuulien armoilla purjeilla.