Epämiellyttäviä kirjoja

Lukeilla on useita kirjoja, jotka ovat omiaan aiheuttamaan mielipahaa. Tiedättekö te, mitä järkeä on lukea kirjoja, jotka menevät hiusten alle? Jos käy oikein ikävästi, niitä lukiessa joutuu koko ajan raapimaan itseään, eikä se auta. Välillä ei ole sillä hyvä, että menee sanattomaksi. Lisäksi tulee kurkku kipeäksi, eikä pensilliinikään auta.

Sofi Oksasen ”Kun kyyhkyset katosivat” ilmestyy perjantaina. Julkisuus rummuttaa rajusti. Kerron teille pian käsitykseni, vaikka tiedän, että osalle teistä Sofin nimi tai hahmo vaikuttaa epäedullisesti mielen- ja terveydentilaan ja että hänen kirjojaan ei lueta, vaikka nenä menisi.

Sellaisia kirjailijoita on edelleen monessa maassa. Sellainen on kirjailijan ammatti.

Olen aina ihaillut näitä henkilöitä, joista DDR oli rikas. Uhkaamatta ja kiristämättä he pyysivät 1945 ajankohtaisemman jäsenmerkin rintapieleensä eli sirpin ja vasaran tai partaäijien kuvia komean hakaristin sijaan, ja jatkoivat tehtäviään kuten ennenkin. Oksanen kirjoittaa muun muassa päätoimisesta salaisen poliisin miehestä, jota ei paljon haittaa, onko hakattava vai hellittävä kommunisteja.

Aihe on muuten Suomessa tabu. Ei Kekkonen ollut millään muotoa ainoa vapaaehtoinen punaisten teloittaja, etsivän keskuspoliisin kovaotteinen kuulustelija tai ryssänvihassa varttunut valtiomies, joka äkisti näki valkeuden nimenomaan idästä. Ja yleensä suomalaisen saa luopumaan syvästäkin vakaumuksesta lupaamalla sille pullon viinaa. Olen itse nähnyt kiivaan körttiläisen käärivän virsikirjan lehdistä sätkiä ja vetelevän henkeviä savuja sielunsa autuuden näkymät unohtaen kohta kun oli käynyt ilmi, että ns. virvokkeita riitti kolmanteenkin kupilliseen.

Toinen syvästi kauhistuttava kirja on kuvasta ilmenevä. Pinker on näitä Dawkinsin kaltaisia huippukirjoittajia, jonka tutkijan taitoja eivät epäile muut kuin jotkut kateelliset kollegat. Hän on siis ns. tiedekirjoittajista menestyneimpiä. Tuolla nimityksellä tarkoitan tiedollisesti täysipätöisiä henkilöitä, jotka löytävät aiheen ja tyylin niin hyvin, että lukijakunta palkitsee heidät kassalla. Suomessa vastaavia ei ole monta usein mainitsemieni Valtaojan ja Enqvistin ohella, joista kummallekin kollegat ovat kuiskineen minulle luottamuksellisesti, etteivät he todellisuudessa ymmärrä opetusaineestaan yhtään mitään.

Itse olen samaa mieltä kuin Pinkerin vastustajat, esimerkiksi John Gray (Prospect). Myös tämä kirja on, kuten saman kirjoittajan aikaisemmatkin, pohjimmaltaan pöytä. Yritys yhdistellä kielitiedettä, kehityspsykologiaa ja eräitä genetiikan osia – tässä tapauksessa historiaan ja filosofiaan on tuomittu tuhoon.

Totta. Kaikki on pötyä – paitsi pöty. (Siis kaikki muu on harhaa paitsi käsitys, että kaikki on harhaa.)

Pinkerin aineisto on tavattoman kiinnostava ja innostava juuri siksi, että se herättää koko ajan kysymyksiä. Lisäksi tällainen teos yleissivistää ihmeesti. Kysykääpä kaljapaikassanne tai seuraavassa pakanalähetyksen ompeluseuran kokouksessa, että kun erilaisten luonnon- ja paimentolaiskansojen keskuudessa vieraan käden kautta kuolee ennenaikaisesti ainakin noin 15 % väestöstä ja eräillä nykyisillä ja historiallisilla kansoilla tuo osuus on kaksinkertainen tai jopa kolminkertainen – paljonko ihmiskuntaa verottivat sodat verisellä 1900-luvulla.

Vastaus on noin 3 %.

Karkea päässälasku antaa Suomelle saman luvun, noin 100 000 sankarivainajaa 1939 – 1944, ja väestö reippaasti alle 4 miljoonaa.

Mutta Neuvostoliiton virallinen sotakuolemien luku on hiukan yli 20 prosenttia, siviilit mukaan luettuna. Saksa jää selvästi alle tuon. Aiheutettujen ennenaikaisten kuolemantapausten lukua ei voine laskea, eikä Kiinan ”ylimääräisten” tai ennenaikaisten hengenmenetysten, jotka jatkuivat runsaina 1960- ja 1970-luvulla, kiitos mm. puhemies Maon.