Heräsin kuin lapsi. Aikani istuttuani putosi kuulkaa lehti
puusta ja ennen pitkää pisaroita. Join kahvia katsoen aamutelevisiota
juhlamielen vallassa. Siellä näytettiin kelikameran kuvaa. Tuolla minäkin olen
ollut! Lasipalatsi, entinen Hankkijan talo – niin, ja Mannerheimin patsas.
Kiskot kiilsivät. Raitiovaunun kuljettajia kiroiluttaa, kun kiskoille tippuu
märkiä lehtiä.
Kuvassa esiintyvä vauvasmies katsoo juuri sillä tavalla,
jonka lapsi osaa. Sama henkilö, nykyisin monituisten tieteiden maisteri, joutui
kerrassaan kiihdyksiin kopassa auton takapenkillä, kun sieltä näki puiden
latvoja ja pilviä, ihmeellisiä pilviä!
Menin itsekin katsomaan ja sanoin vauvalle, että juuri
pilvistä myös Baudelaire kirjoitti.
Samana kesänä lupasin kirjoittaa runokirjan, jonka nimeksi
tulisi ”Kiertävä kivi on kuollut”. Se on maailman suurin siirtolohkare, joka on
siirretty ihmisvoimin. Olin näet ajatellut ottaa Savosta loman päätyttyä mukaan
paljon pienemmän kiven. Se näyttäisi komealta tuossa ikkunan alla, eikä se
ollut metriä korkeampi eikä puoltatoista leveämpi.
Kyllä aikuisillakin miehillä pitäisi ollut itku- ja ilokivi,
jolle voisi istua purkamaan sellaisia tunteita, jotka eivät varsinaisesti kuulu
muulle perheelle. Harri Tapper kertoo romaanissaan noitumiskivestä, jota jonkun
isä käytti kiroilemiseen. Kunnon miehenä hän ei iljennyt lasten kuulleen
sellaisia. Ja sattuu sitä hyvillekin miehille tilanteita, joissa ärräpäätä
vähempi ei helpota.
Se maailman suurin kivi on Ukkoskivi, joka painaa 1250
tonnia. Lähdeteopsten mukaan se on siirretty äärimmäisin ponnistuksin Lahdesta
(Lahta, Lakta) nykyisen Pietarin alueelta loppusijoituspaikkaansa Pietari
Suuren patsaan, ”Pronssiratsastajan” jalustaksi.
Maineikkaana Pietarin ja Venäjän tuntijana rohkenisin hiukan
epäillä. Komea, ruskea kivi vaikuttaa ainekseltaan samanlaiselta kuin
Kivennavan Joutselän kallio tai sitten itse Siiranmäki, Karjalan kannaksen ehkä
korkein kohta, samassa pitäjässä.
Vaikka voihan se olla niinkin, että se on vierinyt omia
aikojaan kohti Pietaria, kuten sukulaisena 1800-luvulla.
Kuka niistä siirtolohkareista lopultakaan tietää…
Lapsena oltiin koko kylän kersat aina vahtimassa milloin jättiläinen taas tulisi.
VastaaPoistaLatovuoren laella oli nimittäin jättiläisen jalanjälki. Siitä se oli kulkenut. Se on niin lakia vuori, ettei toista ole lakeudella, melkein meidän takapihalla. Silti vuorta pääsi alas juoksemalla ja suoraan jokeen.
Päivä oli aina kuuma ja helteinen. Joki oli savinen ja kaikki saivat naarmuja rannan terävistä kivistä. Tiesihän sen kuka oli ollut asialla niitä meidän tielle viskomassa.
http://en.wikipedia.org/wiki/File:Thunder_Stone.jpg -- lohkare painoi 1500 tonnia ja on isoin ihmisvoimin liikuteltu kivenkappale maailmassa.
VastaaPoista"For the pedestal, an enormous boulder known as the Thunder Stone (Russian: Камень-Гром) was found at Lakhta, 6 km (3.7 mi) inland from the Gulf of Finland in 1768. The Thunder Stone gained its name from a local legend that thunder split a piece off the stone. Falconet wanted to work on shaping the stone in its original location, but Catherine ordered it be moved before being cut. As it was embedded to half its depth in the ground and the area was marshy terrain, the Russians had to develop new methods to dig up and transport the colossal stone. Marinos Carburis (Μαρίνος Χαρμπούρης), a Greek from the Island of Kefallonia and serving as lieutenant-colonel in the Russian Army, offered to undertake the project. Carburis had studied engineering in Vienna and is considered to be the first Greek to hold a diploma in engineering.
Carburis directed workmen to wait for winter, when the ground was frozen, and then had them drag the large stone over the frozen ground to the sea for shipment and transport to the city. He developed a metallic sledge that slid over bronze spheres about 13.5 cm (6 inches) in diameter, over a track. The process worked in a way similar to the later invention of ball bearings. Making the feat even more impressive was that the labour was done entirely by humans; no animals or machines were used in bringing the stone from the original site to the Senate Square. After Carburis devised the method, it took 400 men nine months to move the stone, during which time master stonecutters continuously shaped the enormous granite monolith. Catherine periodically visited the effort to oversee their progress. The larger capstans was turned by 32 men, this just barely moving the rock. A further complication was the availability of only 100 m of track, which had to be constantly disassembled and relaid. Nevertheless, the workers made over 150 m of progress a day while on level ground. Upon arrival at the sea an enormous barge was constructed exclusively for the Thunder Stone. The vessel had to be supported on either side by two full-size warships. After a short voyage, the stone reached its destination in 1770, after nearly two years of work. A commemorative medal was issued to commemorate its arrival, with the legend "Close to Daring"."
Kerronko vielä Pyterlahden louhoksista eli lompkista, joita isoisäni kanssa aikanaan kierreltiin, ja jolta yhdeltä sellaiselta Mars-kentän jättimäinen monoliitti irroitettiin ja lotjattiin Pietariin.
Alkuperäinen lehtiartikkeli La Naturessa asiasta (ranskaksi)
VastaaPoistahttp://cnum.cnam.fr/CGI/fpage.cgi?4KY28.19/351/100/432/0/0
Transport de piedestal de la statue de Pierre le grand; a Saint-Pétersbourg
Hienot piirroskuvat!
Markku Envall pohtii isänrakkautta Luukkaan evankeliumin Tuhlaajapoikaa analysoiden esseekokoelmassa Toinen jalka maassa ja muita esseitä (WSOY 2012). Avainkohta on jälleennäkeminen, jossa isän sydän heltyi. Hän selvittää sanan heltyi ja sen merkityksen mieltä liikauttavalla tavalla. - Kuva kertoo samaa.
VastaaPoistaKyllä se oli ihan Harrin oma isäukko, joka sille kivelle istui kuohahdettuaan. Puhuttiin Vihtorin katumakivestä. Löytyy veljesten lapsuudenkodin liepeiltä Saarijärveltä vieläkin.
VastaaPoista