Vahva laulu

Joku kysyi, miten kirjoittaja on yhtenä päivänä häähumussa ja toisena kuoleman tunnossa. No, sellaista sanotaan elämäksi.

”Cantus firmus”, vahva laulu on erikoinen tapa käyttää bassoäänenä toista melodiaa. Kuvassa Merikannon ”Oi, muistatko vielä sen virren?” Säestyksenä on vitrsi ”Sun haltuus, rakas isäni.” Se alkaa säestyksenä kohotahdin jälkeen puolessa tempossa. Se on helppo laulaa. Toinen laulaa Merikantoa, toinen virttä. Nuotin es-molli on miesäänelle hiukan korkea, mutta se ei ole minun vikani. Transponoikaa perkeleet.

Tätä voi sanoa elämän sointuisuudeksi. Sopusoinnusta on turha puhua.

Bachin kaksinkertainen kontrapunkti ”Die Kunst der Fugen” Duodecimassa on niin mutkikas, ettei sitä lainkaan huomaa. Ei huomaa liioin, että säveltäjä kääntää nuottikuvan ylösalaisin, peilikuvaksi ja alkaa edetä lopusta alkuun contrario motu.

Väitetään, että taitelijan talosta kuului öisin nyyhkytystä. Ne olivat enkeleitä, jotka iltalomallaan taivaasta kävivät kuulemassa toista, kuvautuvaa taivaallisuutta.

Musiikki voi tavoittaa sen, mikä on mahdotonta logiikassa, eli olla tosi samanaikaisesti kuin vastakohtansa. A ja miinus A toteutuvat rinnan.

Kenraalibassoa ei mikään estä. Se voi panna suuren joen virtaamaan merestä suistoon ja siitä mutkien, käänteiden ja särkkien läpi kohisten ylös vuorille kuljettaen kuvajaiset mukanaan.

Ja virta vie

katseet, ja tie

vedessä on

muuttumaton,

peilikuva

heijastuva,

sen nähden

käsität tähden

virtaavan veren

tullessa meren

takaisin juurilleen,

ylhäälle, muurilleen.

Ja virta on

Liikkumaton.