Tuomari linnaan?

Kuvasta ilmenevän 550-sivuisen kirjan kirjoittajat ovat dosentteja ja siis oikeustieteen tohtoreita. Pajuoja on eduskunnan apulaisoikeusasiamies ja Pölönen esittelijäneuvoksena oikeusasiamiehen kansliassa. Aikaisemmin hän on toiminut muun muassa EU:n ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tämä on lyhyt ja kehuva esittely kirjasta. Tiedossani ei ole muuta yleisesitystä laillisuusvalvonnasta. Kirja on myös toteutettu ovelasti. Siinä ei ole alaviitteitä. Muutenkin se on selvää ja ymmärrettävää kieltä myös jaksossa, jossa kerrotaan, miksi meillä on kaksi osittain päällekkäistä valvontainstanssia. Toinen oli aikoinaan kuninkaan, toinen valtiopäivien luottamusmies. Sitä kirjoittajat eivät sano suoraan, mutta työnjako on pysynyt hiukan sekavana.

Olin omista syistäni onnellinen luettuani nyt toimivien virkamiesten toteamuksen: pykälän numeroa tärkeämpi on sen sisältö.

Tuo voi vaikuttaa itsestään selvältä, ellei ole ollut itse tuossa sopassa. Omasta puolestani lisäisin – ja olen lisännyt – että järjellistä ja järkevää ratkaisua tärkeämpi on monia vuosikymmeniä ollut ”pykälä” eli lain säännös, oli se sitten ratkaisun kannalta riittävä tai ei.

Olen näillä luisevilla sormilla kirjoittanut satoja tuomioita, joissa lauseita ja numeroita on hiukan pyöritelty (esimerkiksi rangaistuksia yhdistettäessä) ja sitten lausuttu, ettei tuomion lopputulosta muuteta.

Kirjassa ei ole puhe tuomioiden perustelemisesta, johon on viime aikoina kirjoitettu aiheellisesti paljon huomiota. Kirjan aihe on ylin laillisuusvalvonta, ja teoksessa selvitetään ansiokkaasti myös maallikoille, miten monitahoinen käsite tämä laillisuusvalvonta on.

Suomessa oikeuskansleri ja oikeusasiamies eivät voi muuttaa virheellistä tuomiota. Tuomioistuimet ovat riippumattomia. Ne ratkaisevat lopullisesti, mikä jutuissa on oikea ratkaisu.

Sitä vastoin luullakseni hyvin monille lakimiehille, myös minulle, on uutta, että suomalainen järjestelmä, joissa tuomioistuimet kuuluvat oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen valvontavaltaan, on kansainvälisesti harvinainen. Kirjoittajien mielestä se on myös arveluttava. Parempaa keinoa, kuten tuomioistuinlaitoksen sisältä tulevaa kontrollia, on pohdittu ankarasti parikymmentä vuotta, tuloksetta.

Kirjan painavin anti ja syy ehdottaa vakavasti siihen perehtymistä on laillisuusvalvonnan ja siis mm. kantelumahdollisuuksien kokonaiskuvan selvittäminen. Onko paikallaan pistää kantelu sisään, jos humalainen sanoo toista hamppariksi? Ei ole. Voiko kannella, jos poliisi ei ryhdy tällaisen kauheuden takia tekemään tutkimuksia. Kyllä voi, mutta ainakin esimerkkitapauksessa tulosta ei ole luvassa, koska viranomaistoimintaan kuuluu harkintavalta, jonka sisään laillisuusvalvojat eivät mene. Lisäksi kysymys oikeudellisesti harkinnasta ja todisteiden harkinnasta ovat eri asioita. Jälkimmäinen ei kuulu laillisuusvalvojille.

Huolestuneelle lukijalle: tietysti tuomarin on voinut kautta aikojen erottaa pahan väärinkäytöksen takia. Tietääkseni 1900-luvulla tapauksia oli kolme ja lisäksi joukko tuomareita sai vakavan kehotuksen vaihtaa ammattia. Syy oli tyypillisesti mielenterveysongelmat ja alkoholismi.

Kirja on suuren huomion arvoinen ajankohtaisuutensa vuoksi. Paljon on muuttunut EU-tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoksi (joka siis ei ole EU:n vaan Euroopan neuvoston elin). Vielä enemmän muuttuu, kun valvonta juuri nyt laajenee selvästi juristien perinteisen alueen yli. Esimerkiksi kansalaisjärjestöillä tulee olemaan totuttua paljon suurempi rooli. Voinee toivoa, että samalla tuomioistuimille hyvin hankalat asiat, kuten rikokset ”syrjintä” tai ”ahdistelu” löytävät uusia ratkaisukanavia. EU:n oikeusasiamiehen ensisijainen menettely on hakea sovintoratkaisuja ja tarvittaessa vapaaehtoisia korvauksia. En tässä ehdota mitään maailmanvallankumousta, mutta mielestäni erinäiset lapsen huoltoa koskevat asiat sopisivat paljon paremmin hyvin valvottuun hallintomenettelyyn kuin tuomioistuimille.

Neuvoisin lukemaan kirjasta ainakin jaksot ”Perus- ja ihmisoikeuksien esiinamarssi” (s. 279-354 ja”Näkökohtia perustuslainmukaisuuden valvontaan (s. 518-526).