”Sivistyksen turha painolasti”

Ainakin yksi kärsivällinen ja kärsivä kommentoija tuskailee hyppelehtivää ja epäjohdonmukaista kirjoitustyyliäni.

Mieleeni tulee esittelijäkollega, joka tosin on kuollut. Ehkä hänestä on tullut rauhaton sielu. Ennen sellaista sanottiin kummittelevan autioissa rakennuksissa ja rikosten tapahtumapaikoilla. Kukaties meillä on nyt blogissa kotikummitus.

Tämä kollega kertoi ruvenneensa eläkkeelle siirtymisen jälkeen lukemaan, mutta oli harmistunut siitä, että hänen urakaksi ottamansa kirja oli tyylillisesti sekava ja sisällöllisesti omituisen hyppelehtivät. Asiasta siirryttiin toiseen ilman aihetta, ja joka tapauksessa hyväksi havaittujen resiitin eli kertoelman laatimismallien vastaisesti, joista katso esim. A. Käpy, Hovioikeuden tuomio- ja päätöslauselmia, pöytäkirjanotteita, kirjeitä ja äänestyspöytäkirjoja (1928).

Kollegani oli ryhtynyt lukemaan kirjasarjaa, josta hänellä oli käytettävissään nide ”Märssy – Öölanti”.

Hyvä ystäväni Minna Lindgren, jota en kai ole koskaan tavannut, on vailla syvällisempää juridillista perehtyneisyyttä, joten kirjassaan ”Sivistyksen turha painolasti” hän toteaa mutkattomasti lukevansa kannesta kanteen Karisto 1920-luvun tietosanakirjaa, jonka laati V. Hämeen-Anttila.

Tuolla merkillisellä miehellä, josta muistelen myös Erno Paasilinnan etäisenä  edeltäjänään kirjoittaneen ja Tuomas Anhavan kehuskelleen, on ”Fennicassa” 235 nimikettä, joista suuri osa on suomennoksia. Onni kirjastokorvausrahojen kannalta, ettei hän ole enää keskuudessamme.

Suomentajana hän oli kaikkien aikojen etevimpiä maassamme. Kariston tottumuksista ja liiketoimintaperiaatteista jotain tietävänä luulen, ettei kirjallisen johtajan työkään (1911-1942) ollut herkkua.

Hänen pojanpoikiaan on tämä islamin tutkija Jaakko Hämeen-Anttila. Poika oli tähtitieteen professori. Humanisti Hämeen-Anttilan työtä jatkoi mm. Partio-lehdessä ja WSOY:n kustannustoimittajana tekniikkaan kallistunut Ilmari Jäämaa, hänkin unohtuva suomalainen suurmies (”Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja”, 13 painosta).

Kustantaja (Teos) on onnistunut pinoamaan lyhyen esittelytekstin täyteen virheitä. En ole keksinyt kirjasta mitään sellaista, että sana ”parodia” olisi paikallaan.

Useatkin entiset herrasväen koulutytöt ovat julkaisseet muisteloita. Kirjat ovat varman muuten hyviä, mutta niitä ei tahdo jaksaa lukea. Luen Lindgrenin kirjaa roimahousuissani kuin hyväkin Osmin tai muu ottomaanikko, ja olen hyvin mielissäni nähdessäni, että meitä on muitakin katkoajattelijoita.

Ehkä kouluopetus ja Minna Lindgrenin syystä kauhistelema fysiikka uskottelivat meille, että kirjoitusten ja kirjojen täytyy olla keskenkasvuisille soveltuvia yhtälöitä, joista sievällä käsialalla suoritettu laskutoimitus hävittää tuntemattomat, sellaiset kammotukset kuin x:n ja y:n.

Kuuluisan mutta ilmeisesti Otavan toimesta kaupallisista ja kilpailullisista syistä pilkatun tietosanakirjan ottaminen malliksi on aivan loistava oivallus. Lindgren näet kirjoittaa erittäin taitavasti yhteen herrastytön (hänen isänsä oli germaanisen filologian professori ja suku väärällään vastaavaa väkeä) muistelmia, joiden mahtihenkilöksi kohoaa Puujalka-mummo, sekoittaa joukkoon nykyhetkeä ja tarinaa ”konttorista” (Yleisradiosta).

Tosi elämyksellisyys tulee kai siitä, että kirjoittaja kieltäytyy ottamasta itseään ja kuvattaviaan erikoisen juhlallisesti. Toden sanoen hänellä olisi siihen toimintansa vuoksi varaa. Artikkeli isän kuolemasta ja palvelutalojen puistattavuudesta sai suuren journalistipalkinnon.

Nyt näennäisen kevytmielisesti poimituista langanpätkistä syntyy sukuryijy, jonka lukeminen on suuri huvitus. Tämän kirjoituksen luokkakantainen sävy johtuu varmaan siitä, että itse en ole herrasväkeä, mutta lapseni ovat. Kuulemani mukaan tuohon luokkaan pääsee vasta kolmannessa alenevassa polvessa jostain joutavasta väitellyt tai muutoin vastaavat tiedot hankkinut.