Schmelzer

Monteverdin ja Bachin välissä on jotain musiikkia. Juuri nyt en himoitse kirjoittaa selkeästi vanhoista,kuten van Ockeghemista tai Josquinista. Heidän teoksensa kuulostavat selvästi toisenlaisilta ja varmaan vaativat totuttelemista.

Radion erinomaisista musiikkiohjelmista yksi on Risto Nordellin. Katsoaapa hakukoneella ”Riston valinta”. Sieltä lähtöisin oleva tärppi on jutun kuvassa oleva Johann Heinrick Schmelzer ( n.1620 – 1680).

Jos mikä musiikki on mietteliästä, tämä.

Isä Bach sävelsi koko valtavan tuotantonsa musiikkia, jota kuuntelemaan ryhtyessä täytyy panna päälle kauluspaita ja pikkutakki. Pukukaan ei olisi pahitteeksi.

Schmelzer on meditatiivinen. Se on mielestäni aivan eri asia kuin taustamusiikki. Ajattelemisen kannalta korvaamaton taito on kyky olla ajattelematta. Ikkunasta ulos katseleminen on hyvä harrastus ja omiaan nostattamaan tuon mielentilan. Juuri oikeanlainen musiikki on vielä parempi.

Silloin musiikki toimii kuin kodikas maisema, joka ei tyrkytä itseään esille. Se vain yksinkertaisesti on, mutta se kutsuu mukaansa ja vaikuttaa hengitykseen, sydämenlyöntiin ja varmaankin myös ihon sähkönjohtavuuteen.

Schmelzeriä löytyy sekä Spotifystä että iTunesista. Levyn Hélène Schmittin poikeuksellisen taidon voi todeta kuuntelemalla hänen Bachin sooloviulusonaattejaan. Sitten voi vaihtaa kotiasuun ja antaa Schmelzerin tulla.

Hänen musiikissaan on kummallisuuksia, jotka tuovat mieleen Schumbertin ja häntäkin uudemman musiikin. Jotkut pätkät soivat hetken kuin pohjalainen kansanlaulu. Se johtuu varmaan vierialuista kirkkosävellajeissa. En ole ajatellut ryhtyä tutkimaan nuoteista, mutta harmoniset kulut ovat erikoisia ja erikoisen miellyttäviä. Musiikki tuntuu liikahtelevan kahden maailman välillä. Se sopiikin, koska erään teoksennimi on maalis-taivaallinen musiikin kohtaaminen concentus musicus).

Kunnioittavan kummastelun aihe on myös tanssillisuus. Siellä täällä on selviä polkan rytmejä, vaikka eihän mitään sellaista keksitty pitkiin aikoihin, vuosisatoihin. Mutta mies oli tiettävästi kotoisin Böömistä, kuten polkka. (”Polska” puolestaan viittaa Puolaan.) Sieltä hän harhaili Wieniin Hapsburgien hoviin ja saavutti siinä määrin suosiota, että keisari otti ja aateloi hänet.

Hänen oppilaiteen oli Biber, jonka eräitä teoksia on hauska käyttää viulunsoittotaitoisten ystävien ällistyttämiseen. Biberin ruusuristi-sonaateissa (Rosenkrantz – tunnetaan myös nimellä 16 mysteerisonaattia) käytössä on scordatura eli viulu viritetään väärin. Se ei ole ainutlaatuista – Telemann teki sitä, samoin Mozart (Sinfornia concertante) ja Mahler.

Jotkut kuoronjohtajat uskaltavat tehdä saman – otetaan kappale puoli sävelaskelta ylempää, niin panee komeammin.

Voi olla että Bachin tunnettu innostus ristin kuviin nuoteissa ja suuri mielenkiinto numeromagiaan olisi samaa juurta kuin Schmelzerin, joka lienee ollut peräti innoissaan sellaisesta.

Kirjojen kanssa puuhaillessani sijoitin johonkin parin sukupolven kulttikirjan, Hofstaedterin teoksen ”Gödel, Escher, Bach” – Pulizer-palkinto 1980). Tietojenkäsittelytieteen kehitys teki tuosta kirjasta erittäin kiinnostavan. Edelleen noin kymmenellä alalla toimiva professori sanoo halunneensa vain kuvata, miten musiikki ja matematiikka ilmenevän pahasti piilossa olevia neurologisia prosesseja, ja sinetiksi päälle hän liittää Escherin ”mahdottomat” piirrokset.

Olen jokseenkin varma, että jos ikätoverini ottaa paneutuakseen Schmelzerin musiikkiin, seurauksena on muutakin kuin alaviitteitä syvään neurologiaan. Jääkäämme odottamaan tätä kiinnostuksen tuntein.