Haaste

Uskonnollinen tekopyhyys iljettää.

Presidenttiehdokas Soini on kertonut tunnustavansa katolista uskoa ja siten kunnioittavansa elämän pyhyyttä. Tuossa yhteydessä on käsitelty lyhyesti Vatikaanin esillä pitämiä asioita, jotka johtuvat uusista lääketieteellisistä mahdollisuuksista, kuten ehkäisystä, raskauden keskeyttämisestä ja eutanasiasta.

Soinin muu esiintyminen on ristiriidassa elämän kunnioittamisen kanssa. Joistakin hänen lausumistaan tulee mieleen muutaman vuosisadan takainen reformoitu eli kalvinilainen ajattelu, mutta vielä useimmin muhamettilaisuus. Tosin Koraani on suvaitsevaisempi kuin Soini.

Elämän kunnioittaminen liittyy pitkän yksimielisen tulkinnan mukaan rakkauden kaksoiskäskyyn. On rakastettava Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Evankeliumeissa on kaikissa neljässä kymmeniä lausumia ja kertomuksia köyhien ravitsemisesta, asunnottomien majoittamisesta, surevien lohduttamisesta, haavojen lääkitsemisestä.  Useasti toistuu korostus: minkä te teette kärsivälle lähimmäiselle, sen te teette Jeesukselle.

Soini voisi nyt jatkossa jättää tämän elämän pyhyyden esittelemättä. Se on hiukan hankala näky, kun iso mies mylvähtelee eduskunnassa, että kumoon ne, joilla ei ole rahaa. Puhe oli kolmesta katolisesta maasta, joissa luuloni mukaan esiintyy sekä roistoja että näiden teoista kärsiviä.

Jonkun muunkin mieleen voi tulla autuuden ostaminen rahalla. Vanhan tarinan mukaan uskonpuhdistus lähti liikkeelle, kun kirkko alkoi myydä vapaalippuja taivaaseen eli salli niin sanotun anekaupan. Raha ja armo ovat vastakkain.

Korostettu, korskea kovuus köyhiä ja muukalaisia kohtaan ei ole sovitettavissa kristilliseen maailmankatsomukseen. Näin on siitä huolimatta, että amerikkalainen rahaevankelisuus yrittää juuri sitä. Näin on siitä huolimatta, että kirkkojen synnit ovat tässä asiassa suuret ja raskaat. Toisaalta – juuri kirkko, etenkin kerjäläismunkisto, yritti monia pitkiä vuosisatoja huolehtia köyhistä ja raskautetuista ja ylläpitää orpokoteja, Pyhän hengen huoneita eli sairaalan tapaisia, ja korostaa almujen antamista köyhille.

Edellä mainittu Jeesus puolestaan tuntui olleen vallan kiukkuinen rikkaille, jotka huokailivat rahoistaan, ja ottaneen kantaa maallisen esivallan asioihin osoittamalla kolikossa olevaa kuvaa. Antakaa keisarille, mikä keisarin on. Puhe oli yhteisvastuusta.

Meillä on äänessä kristillinen puolue, joka on kiinnostunut siitä, miten ihmisiä voi käskyttää ja mitä heiltä keksisi kieltää. Vastuu toisista ihmisistä ja heikkojen veljien ja sisarten ymmärtäminen kuuluu kumman harvoin.

Ja sitten – sivuutan oikeiston, joka enimmäkseen ei edes viitsi vääristellä aitoja asenteitaan – on eurooppalainen sosiaalidemokratia, joka oli yhteen aikaan vahva liike. Sen lamautumisen ja rapautumisen syitä on mietitty. Outoa ettei niitä ole osattu osoittaa, vaikka meillä on Suomessakin ollut vahva perinne. Työväenliikkeen demokraattinen osa on sata vuotta halunnut rakentaa toimintaansa solidaarisuuden eli yhteisvastuun ja lojaaliuden eli uskollisuuden käsitteille. Esimerkiksi sotavuosien ja sodan jälkeisen ajan pappismiehissä oli monia, joille tämä ajatustapa ei eronnut lähimmäisenrakkauden käskystä. Nykyisin vitsiksi muutettu ”kaveria ei jätetä” ymmärrettiin vakavasti: jos sinulla ei ole hyvä olla, ei minullakaan voi olla.

Jossain vaiheessa käytännön sosiaalidemokratia alkoi toimia yhä useammin juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ilkeimmät ihmiset. Edut meille heti paikalla ja köyhät kumoon, varsinkin maanteillä ja satamissa.

Kun ajatus vastavuoroisuudesta on hylätty näkyvästi, kuuluvasti ja korostetusti, onko todella aihetta enää ihmetellä, miksi äänestäjät alkoivat kaikota. Osa heistä oli oppinut ajattelemaan, että heillä on äänioikeuskin siksi, että he ovat ihmisiä, eikä siksi, että he maksavat jäsenmaksuja puolueille ja liitoille. Kädellä voi opastaa, antaa, ottaa ja lyödä.