Jäkälää

Erehdyin. Kristina Carlsonin ”William N:n päiväkirja on hyvin kirjoitettu ja aihe odottamaton, niin kummallinen ettei mieleen tule vertauskohtaa.

Mielestäni teos vaikutti ranskalaiselta palkintoromaanilta, jonka muotoilemisessa on käytetty enemmän partaveistä kuin sydäntä.

Todella eläneen suomalaisen kasvitieteilijän (William Nylander 1822-1899 – jutun kuvassa) Pariisissa kirjoittama kuvitteellinen päiväkirja näyttää tarinalta tutkijan keskittymisestä toisarvoiseen eli tieteeseen ja elämisen unohtamisen kolkoista seurauksista.

Kirjoittaja kärsii puutetta ja kiukuttelee, kun häntä ei arvosteta tarpeeksi, mutta sen sijaan jotkut huijarit, kuten Charles Darwin ja Louis Pasteur ovat saaneet nimeä tiedemiehinä vailla vähäisintäkään ansiota.

Tässä olin väärässä. Pidän kyllä kiinni siitä käsityksestä, johon päädyin viiden minuutin selailun ja lueskelun perusteella, nimittäin että Laila Hirvisaaren romaani Katariina Suuresta on vähintään yhtä huono kuin hänen aikaisempikin tuotantonsa, ja se on todella pahasti sanottu.

Tämä pohjaltaan laiskuuteen perustuva menetelmä toimii usein, mutta ei aina. Hyvä menetelmä on hermeneutiikan sääntöihin kuuluva auktoriteetin kunnioittaminen. Jos kohtalainen joukko osaavina pidettyjä ihmisiä on jollain kannalla, heidän mielipiteensä sivuuttaminen olankohautuksella ei ole viisasta. Finlandia-raati sai minut hämmästymään, vaikka olen selvillä palkinnon taustasta ja tavoitteista.

Kirja jäi kytemään mielessä. Nyt sanoisin, että sen niukka kirjoittamistapa johtuu aiheesta. Päähenkilö on ei ole narsisti, vaikka hänen käsityksensä itsestään ja merkityksestään on outo. Narsisti ei nimittäin pidä päiväkirjaa. Narsisti ei ole raivoissaan ”virheellisiä” teorioita esittäville kilpailijoilleen eikä pohdi, mitä hänestä nyt ajatellaan ja muistaako häntä kukaan hänen kuoltuaan.

Hakuteoksissa sanan ”lichen” (jäkälä) kohdalla esitetään kuvan kanssa tämän romaanin kirjoittajan syvästi vihaama Schwendener, joka arveli, että jäkälä on sienen ja levän symbioosi. Tämän päähenkilö torjui kauhistuen. Kaikkihan tietävät, että jokainen eliö maailmassa on itsenäinen. Sveitsiläinen oli oikeassa.

Mutta myös W. Nylander mainitaan perusartikkeleissakin. Hän kehitti kemiallisen menetelmän jäkälien tunnistamiseen, tunnisti ehkä 3000 jäkälälajia  ja oli siis merkittävimpiä suomalaisia luonnontutkijoita kautta aikojen.

Kirja on kirjoitettu takaperin tai käänteisesti. Kun päiväkirjan pitäjä ”minä” sanoo jotain, lukijan tulee käsittää, että asia on päinvastoin.  Sankarilla on aavistus, ettei hän ole helppo ihminen, ja hän selittää sen sujuvasti tiedemiehen pyrkimyksellä totuuteen. Lukija ymmärtää, että hän on sietämätön kiusankappale ja akateeminen hirviö sitä lajia, joka ei ole edelleenkään millään muotoa vieras. Ehkä nuo menneisyyden miehet saivat riehua nykyisiä holtittomammin. Varma en tästä asiasta ole.

Vain romaanilla avattavissa oleva kysymys on tavallaan tieto-opillinen  ja sisältää vahvan eettisen näkökohdan.  Ensinnäkin hermeneuttinen ympyrä on myös jäkälälajien tunnistajalle välttämätön. Osat selittävät kokonaisuutta ja kokonaisuus osia. Yksittäisten näytteiden tunnistaminen on vain käsityötä. Kirjan sankarilta puuttuu sielullinen dynamiikka. Hän on sitkeä, mutta sitkeä kuin arabikumi (purukumi), ei sitkeä kuin ihminen.

Eristäytyvä tutkija päätyy harhojen maailmaan. Ihminen ei voi tietää, mitä hän ei tiedä. Tutkimustyö ei ole peli. On täysin mahdollista kehitellä nerokkaita shakkitehtäviä eristyneenä maailmasta. Säännöt ovat näet selvät. Ei ole mahdollista kirjoittaa hienoja runoja pysyvässä yksinäisyydessä. Kieli on ihmisten väline, ei ihmisen.

On hiukan odottamatonta, että Tieto-Finlandian voittaa kirja jäkälistä, ja sen toisen Finlandian ehdokkaana on romaani henkilöstä, joka on vaikuttanut tuon tietokirjan syntymiseen – Nylanderin näytteet ja analyysit ovat tallessa ja käytössä. Lisäksi Carlsonin kirjan rakenne tuo mieleeni palleroporonjäkälän. Tiheähaaraisuus harhauttaa silmän näkemästä päärankoja. Oivaltavaa!