Itsenäisyyspäivän mentyä

Televisiossa näytettiin taas kerran eteläpohjalaisten heinäkuuta 1941. Aihe liene useimmille tuntematon. Aika monille pohjalaisille se on liiankin tuttu.

Televisio-ohjelmassa oli uutta kuva-aineistoa. Tietääkseni silloisen ja nykyisen rajan pinnasta ei ole mainittavasti uusia kuvia, koska sinne ei ole päässyt.

Näistä taisteluista, joihin liittyvät etenkin paikannimet Kumuri ja Särkisyrjä, ei kertynyt kunniaa, mutta ruumiita tuli.

Jos hyökkäysten tarina olisi julkaistu Orvokki Aution tai Antti Tuurin nimissä, sitä pidettäisiin liioitteluna. Nyt 70 vuoden kuluttua tilanne on suunnilleen ennallaan. Sitä pidetään edelleen liioitteluna, mitä se ei ole. Tapahtumasarja oli lähes ainutlaatuinen.

Vakuuttavaa tietoa ei ole juuri muusta kuin korkeiden upseerien kärhämistä. Maakunta oli yksimielisesti eversti Matti Laurilan takana. ”Vastapuoli” oli myös Pohjanmaalla syntynyt Hannu Hannuksela, joka kuoli ihan omia aikojaan sodan aikana. Tapahtumissa oli mukana myös ilkeä ruotsinkielinen upseeri Vaasan seudulta, majuri Lilius.

Taustakuva oli Talvisota ja Taipaleenjoki, josta muistetaan Laurilan johtamat pohjalaiset mutta ei keskisuomalaisia köyhien pitäjien hiljaisia miehiä eikä liioin aivan kokemattomina taisteluihin heitettyjä asevelvollisia.

Sotamuistoja vainoavat vuosituhantiset myytit. Yksi sellainen on Thermopylai, jossa sankarit pelastavat maan kaatumalla viimeiseen mieheen. Tunnettu versio tästä tarinasta on Runebergin Sven Dufva, sotamies joka pelasti käytännössä yksin taistellen vaarallisen tilanteen Koljonvirran sillalla. Todellisuuspohjaa ei ole. Tarina on Rooman historiasta (Publius Horatius Cocles).

En keksi keinoa enkä syytä vapautua myytin puristuksesta. Meillä on sankarivainajia, mikä tarkoittaa sankareina kuolleita. Tiedämme kaikki, että joku on kuollut hyökätessään, joku pakoon juostessaan, joku voimansa äärimmilleen rasittaneena, joku hukkumalla humalapäissään rauhanomaisissa olosuhteissa. Erottelu on mahdotonta, turhaa ja väärin.

Tiedän hienon upseerin, joka taisteli verrattomalla tavalla talvi- ja jatkosodan, hyvin usein pahimmissa paikoissa, ja kuoli 1945 liukastuttuaan Töölössä asuintalonsa porraskäytävässä.

Pohjalaisten tapauksessa puhutaan muutaman tuhannen miehen joukosta. Siitä ei puhuta paljon, että työn alla oli Sortavalan valtaus, joka onnistui niin hyvin, ettei moni ehtinyt miettiä maakunnallisia ansioita.

Tapaus antaa silti aiheen huomautukseen, jollaisia on kaihdettu johdonmukaisesti kaikki nämä vuosikymmenet.

Sodan markkinat ovat ikävän epäsymmetriset. Esikunta hakee strategisia etuja, sotatoimiyhtymä tavoittelee voittoja ja upseeri usein mainetta ja kunniaa. Sotilas – heitä on nykykielessä alettu nimittää ”taistelijoiksi”, jottei tarvitsisi miettiä entisiä kansainvälisiä sopimuksia ja tapaa teloittaa ”järjestymättömät” kiväärimiehet - on surullisessa asemassa. Hänellä on vain henkensä, ja sen hän haluaisi säilyttää.

Jotkut komppanian päälliköt ja isommat herrat olivat ehkä saksalaisen perinteen ja omien viehtymystensä vuoksi hyviä kestämään muiden murheita. Sotiemme historiassa on valitettavasti runsaasti esimerkkejä operaatioista, joiden käskijä syyllistyi siviilikielellä joukkomurhaan ja sotilaskielellä pahaan taitamattomuuteen, jollainen ei kuitenkaan omaksutun perinteen mukaan haitannut etenemistä uralla. Väitetään että pohjalaisten hyökkäyttäminen ilman uskottavia tiedustelutietoja aukean yli osittain jopa kantalinnoitettuja asemia (betonibunkkereita jne.) ja niiden konetuliaseita vastaan saattoi olla juuri sellainen.

Laurilasta sanottiin, että hän teki parhaansa pitääkseen miehet hengissä. Hannukselasta ja Liliuksesta on sellainen käsitys, ettei tämä näkökohta liikuttanut heitä eikä sopinut sotilaalle.