Epätieto

Osaisiko joku suoraan sanoa tai arvata, miksi hauskat kirjoitukset  ovat loppumassa lehdistä ja mitä varten ne eivät ole siirtyneet verkkoon.

Menneinä vuosina jokseenkin kaikissa sanomalehdissä oli pakinoita. Eräät pakinoitsijat nousivat kansallisiksi nimiksi, ennen kaikkea uuden Suomen Olli eli Väinö Nuorteva.

Onko enää jäljellä muita kuin Bisquit, joka on menneisyyden miehiä, kuten minäkin – samana vuonna syntynyt. Ennen häntä oli Jouni Lompolo eli Origo. En ollut pannut merkille, että hänkin on kuollut viime vuonna.

Hyvien pakinankirjoittajien teksteistä on koottu kirjoja, paksujakin. Luulisin että alan lukeneisuuteni on liiankin hyvä. Tietyssä iässä ne viehättivät vimmatusti. Muistan heti esimerkiksi Heikki Marttilan (Arijoutsi) sodan aikana ilmestyneen esikoisteoksen, jonka nimi oli ”Korsupokeria” ja huumori sitä rataa. Kun saadaan ryssä kiinni, pannaan puukko kurkulle ja kysytään niin kuin kenttäpuhelinkeskus: puhutaanko, puhutaanko – katkaisen.

Jotkut kirjoittivat suomen kielellä poliittisia katsauksia ja murteella huumorijuttuja, kuten Vaasan-Jaakkoo, päätoimittaja J.O. Ikola. Toiset osasivat muuten uppoutua maakunnallisuuteen, kuten Aapeli (Simo Puupponen), jonka kirjoista ”Pikku Pietari pihasta” taisi tulla pieni klassikko.

Vastaukseksi riittää, että nuo jutut olivat tyhmiä ja kerralla kulutettuja. Sekin voisi olla vastaus, että tuli televisio ja tappoi. Parhaat vanhoista pakinoitsijoista ansaitsivat pitkän pennin kirjoittamalla näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, kuten Agapetus (Yrjö Soini) ja Valentin. ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin” ja ”Ruma Elsa” eivät ole alkuunkaan huonoja huvinäytelmiä, ja myös Ilmari Turjan näytelmät ovat menestyneet.

Siis tarkennettu kysymys: eikö sellainen huumori, jossa ei nälvitä ketään eikä vihjailla ajankohtaisista aiheista, kiinnosta enää ketään? – Ilmeisesti ei.

Tästä on ollut ennenkin puhetta. Pilajutut ja pakinaperinne tulivat meille luultavasti Venäjältä, vaikka perinne oli Ruotsissakin hyvin vahva. Venäjällä Anto Tshehov harjaannutti itsensä kirjailijaksi suoltamalla tekstiä viihdejulkaisuihin, jotka kai maksoivat kohtuullisesti. Hän elätti näillä palkkioilla perhettään ja kustansi lääkärin opintonsa. Hän ei oppinut kirjoittamaan huonosti vaikka lienee yrittänyt.

Entisestä mielentäytteestä myös jatkokertomukset eli följetongit ovat kadonneet maailmasta. Topelius oli kaikkien aikojen hirmuisimpia senttareita. Hän oli samanlainen ilmiö kuin Dickens ja Dumas – kirjoitti mistä tahansa milloin vain ja hallitsi kerronnan. Hänen kootuista teoksistaan voi ottaa minkä tahansa niteen ja alkaa lukea mistä vain. Teksti etenee kuin hirvi metsässä.

Onko itse kertomus henkitoreissaan? – Mielestäni ei. Se on etsiytynyt mm. dekkarin muotoon. Ja sävyisä, kodikas huumori, jota suuresti ihailen, menestyy Juoppohullun päiväkirjoissa liitännäistuotteineen tavoittaen samalla ihmisiä, ”jotka eivät lue kirjoja”, etenkin nuoria miehiä.

Näin avoimia kysymyksiä joutuu latelemaan käväistyään puhumassa jotain sarjakuvafestivaaleilla. Sieltä sai vaikutelman, että suomalainen sarjakuva voi varsin hyvin, ja kirkkaasti kansainvälisellä tasolla on muutakin kuin Viivi ja Wagner. Puheista päätellen vakavaa ja osallistuvaa arvostetaan enemmän kuin hauskuutta.

Onko sitten hauskuus mennyt muodista? Sitä sopii hiukan epäillä. Voi olla, että esimerkiksi Tervo ja Hotakainen miellyttivät minua eniten uransa alkuvaiheessa kirjoittaessaan aivan päättömiä. Sosiaalinen vastuu ja syvä mieli ei välttämättä vaateta.

Ottaneeko joku Arto Paasilinnan paikan? Yrittäjiä riittää. En osaa vastata tähänkään kysymykseen, koska en koskaan päässyt maulle tästä Paasilinnasta.

Isoisäni luki lehdestä aina ensimmäiseksi Mikki Hiiren. Hänen erityissuosikkinsa oli Jopi Jalkapuoli, myöh. Musta Pekka. Mummu luki Kissalan pojat. Muuta he eivät sitten juuri lukeneetkaan, mutta elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.