Pää-Kalle I

Otsikon nimitys on väärä. Kalle Päätalo oli ”Kallio-Kalle”. Päätalosta perhe joutui muuttamaan hyvin ikävissä merkeissä Kallen (1919-2000) ollessa pikkulapsi.

Jos tuntee tarvitsevansa veruketta pyhiinvaellusmatkaan Taivalkoskelle, se kelpaa, että lähes ainutlaatuisesti Päätalo käytti melkein kaikista kirjojensa sadoista henkilöistä oikeita nimiä ja paikoista samoin.

Halusin ymmärtää hiukan lisää siitä, miksi Päätalo väheksyttiin melkein hengiltä. Nähdäkseni perinne säilyy Tampereella ikään kuin siellä ei olisi huomattu, että Iijoki sarjan 26 kirjasta Iijoen tuntumassa tapahtuu noin puolet. ”Tammerkosken sillalla” ja ”Pyynikin rinteessä ovat” koko sarjan ehkä tasapainoisimpia ja täyteläisimpiä teoksia.

Sitäkään kirjallisuuden makutuomarit eivät tunnut huomanneen, että nu0 kaikki 26 nidettä ovat itsenäisiä romaaneja. Ihmiset vain villiintyvät lukemaan sarjaa mahdollisimman laajasti, paitsi Taivalkoskella, jossa kuulemani mukaan toinen puoli väkeä ei ole lukenut eikä lue Päätalon kirjoja, koska niissä puhutaan kaikenlaisia ikäviä asioita paiikkakunnasta ja paikkakuntalaisista.

Päätalon viestiä jatkaa nyt Sofi Oksanen, joka tuskin on lukenut yhtään Päätalon kirjaa. Heillä on nimittäin sama teema, häpeä. Teemaan kuuluvat häpäisy ja ongelmallinen itsetunto.

Omasta mielestään Päätalo ehkä kirjoitti oman elämänsä aineksista mahdollisimman tarkan kuvauksen. Se ei tietenkään edes voi olla totta. Kirjoittaminen on sama sana kuin valikoiminen. ”Todenmukaisesta” kuvauksesta ei synny lukukelpoista tekstiä. Suurinkin realisti on valikoinut ne kohtaukset, joilla hän ilmentää asiansa.

Päätaloa pilkataan edelleen verkkaisuudesta ja joutavanpäiväisten asioiden kuvaamisesta.  Tuo tuollainen kertoo kaiken tarvittavan pilkkaajasta. Realistit ovat usein ottaneet kuvatakseen tapahtumasarjan, kuten Tolstoi ja Linna ja monessa mielessä Hemingway. Toinen vanha perinne on kehitysromaani, jossa päähenkilö tai joku toinen muuttuu. Ehkäpä Seitsemän veljestä olisi esimerkki, koska kylään asettuvat veljekset ovat koko lailla toisenlaisia ihmisiä kuin Impivaarassa temmeltäneet luonnonlapset.

Romaanihenkilö ”Kalle Päätalo” ei kehity, luojan kiitos. Iijoki-sarjan viimeisissä romaaneissa esiintyvä henkilö on hämmästyttävässä, pelottavassa määrin sama henkilö kuin sarjan alussa kaikkea maailmaa ihmettelevä paitaressu. Häpeän ja huonommuuden tunteet eivät väisty silloinkaan, kun mies saa kansakoulupohjalta ja totisesti ansiosta professorin arvonimen ja nauttii valtavan lukijakunnan suosiosta. Sielullinen epävarmuus saattoi purskahdella vielä vanhoilla päivillä.

Mielisairauden tai vastaavan tuhon pelko eli isän kohtalon toistuminen ei hellittänyt puristustaan koskaan.

Puhdistautuminen ei onnistu. Jos elämä osoittaa tasaantumisen merkkejä, ”Kalle” tekee ratkaisevia, anteeksiantamattomia virheitä ja on jälleen suossa. Näyttämisen halusta kertovat harharetki Taivalkosken kunnan rakennusmestariksi 50-luvun alussa osoittautuu täydelliseksi erehdykseksi. Mikään näyttö ei riitä entisille rippikoulukavereille, jotka ovat nyt pitäjän pomomiehiä.

Tämän kirjoituksen kuvana on Kallioniemen pirtti. Vasemmalla on Hiltu-Jakin nikkaroima keinutuoli – se ”susi”. Hyvä siinä oli istua, mutta toisaalta ei se kyllä kunnolla keinunut.  Siinä istuessaan näkee esille pantuna kaikkea mahdollista isä-Herkon pussihousuista Kallen nahkatakkiin ja sotareppuun. Silloin viimeistään ymmärtää, ettei Päätalo ollut se konkreettiseen takertunut tyhmä ihminen, jonka kirjoja ei viitsitty pääkaupungin lehdissä aina edes arvostella, vaan konkreettisen kuvaaja.

Hullua tai ei, mieleeni tulee Mark Twain. ”Huckleberry Finnin” ohella Twain julkaisi ainakin kymmenen sellaista kirjaa, joissa havainnot viiltävät kuin partaveitsi, koska ne ovat niin teräviä ja koskettavia. Kirjoittaja on koko ajan iholla. Kuten Päätalo. Vertaus voi hyvinkin ontua, koska Twain oli ruoskija, kun taas Päätalo jakaa lukijalle sitä, mitä hän itse jäi vaille, lempeyttä, hyvänahkaista huumoria, kykyä kuunnella, kovaa halua ymmärtää myös niitä, joilla kukaan toinen ei kallistanut korvaansa.