Tieteellinen kaunokirjallisuus

Samaistuminen on kovin huokea selitys joidenkin filmien ja kirjojen suosioon. Pää- tai sivuhenkilöön on helppo samaistua…

Jörö-Jukka (Struwwelpeter) teki minuun järkyttävän vaikutuksen tässä takavuosina. Tuskin samaistuin Julmaan Jussiin tai Velli-Vilhoon, saati Keikkuja-Leikkuja Vilppuun. (Tiedän: yleisesti käytettyjä suomennoksia on kaksi, 302:nnesta painoksesta vuonna 1922 suom. A.Kohonen; samana vuonna suom. Lauri Pohjanpää. Alkuteos on mm. Wikisourcessa.)

Tuhansille nuorille miehille ”Tuntemattoman sotilaan” Hietasen kuolemaakin järkyttävämpi tapaus on se nuori sotilas, Hauhia, jonka tarkka-ampuja tappaa ensimmäisellä vartiovuorolla.

Yksi kohtauksen tehoa lisäävä seikka voi olla myötähäpeä. Tämä sama asia voi vaikuttaa joidenkin – ainakin minun – Kalle Päätalo –innostukseen. Entä jos siinä on jotain hyvin primitiivistä eli siis aitoa, että katsoja haluaa huutaa elokuvateatterissa ”varo, siellä kiven takana tuo tähtää sinua”. Olen kuullut lapsuuteni elokuvateatterissa paljonkin näitä parahduksia valkokankaan varjoille.

Tällainen henkinen resonanssi eli virittyneisyys samalla ominaistaajuudelle voisi selittää senkin, miksi jokin tarina tehoaa julmasti yhteen mutta jättää toisen välinpitämättömäksi.

Joku joutilas tutkija voisi todistaa vääräksi taannoin kuulemani väitteen, että yleinen kirjallisuustiede on muka turhanaikainen ala, ja selvittää, kuinka suuri osa Päätalon ihailijoista on miehiä. Arvaisin että kun romaanin lukijoista ainakin kolme neljästä on naisia, tässä tapauksessa suhde olisi päinvastainen. Resonoiko järkevä ja kokenut nainen Kallen viina- ja naisjuttuihin, joita mies lukee pieni hiki pinnassa ja ihmetellen, että minkä takia sitä ylimalkaan kiusaa itseään lukemalla tällaisia.

En osaa sanoa, näytteleekö sääli eli inhimillinen myötätunto suurtakaan osaa. Ainakin sentimentaalinen kirjallisuus on ryöstöviljellyt nuo lukijan tunteet aikojen alusta – jo 1800-luvun tätien ja mummojen suuri suosikki ”Genoveva, tahi kertomus yhden jumalisen rouwan wiattomasta kärsimisestä” (suom. 1852) tyhjensi tämän kaivon.

Tämä on viihteen ja kirjallisuuden yksi ero, vaikka skaala on liukuva. Jokin tällä viikolla kuolleen piirtäjän sarjakuvasankari Tex Willer on samaistumiskohde, sankari joka voittaa aina. Sentimentaalisen kertomuksen sankari, joka kärsii aina ja häviää melkein joka kerta (kunnes saa palkan taivaassa), on juuri viihdettä. Hienon kertomussarjan poliisi (kuten Maigret tai Wallander) on kertojan eli kirjoittajan oma ääni, taitavasti sovitettuna, ja kertojahan ei voi esimerkiksi kuolla.

Samaistumisajatuksen särkee sekin, että lukijan mielenkiinnon ja kiintymyksen kohde voi olla nimenomaan erilainen kuin lukija itse. Minua ei ole paneteltu vähäpuheiseksi eikä väitetty juroksi; Seitsemästä veljeksestä Lauri on ylivoimaisesti läheisin, kun taas ”Eerojen” kanssa olen viettänyt suuren osan elämääni ja myös juhaneita on ollut riittämiin kehissä.

Tämä pieni kirjoitus on harjoitelma Kirkkonummen kirjastoa  varten. On ollut puhe, että rupeaisin pitämään satutunteja aikuisille ja edistyneille noin kerran kuukaudessa. Pelkään että joku muuttaa nimikkeen lukupiiriksi, joka kuulostaa korvissani Anni Swanin tai Mary Marckin tyttökirjan kielenkäytöltä.

Todellisuudessa hyväntekeväinen tarkoitukseni on nostattaa kuulijoiden kanssa keskustelua teemasta ”How to Read and Why”. Ajattelin kertoa että esimerkiksi Dickensin ”Pickwick-kerhon jälkeen jääneet paperit” on aivan yhdentekevää jorinaa, kunnes päähenkilön rengiksi tulee Sam Weller tai vastaavasti, miten uskomattomasti ”David Copperfieldiä” ryhdistävät omalaatuiset sivuhenkilöt, ylimpänä luonnollisesti Mr. Micawber.

Tämä oli ennen tavallista ja nykyisin kustantajien ilkeyden ja kustannustoimittajien sydämettömyyden vuoksi harvinaista. Kirjailija saattaa löytää oman äänensä ja asiansa vasta kesken kirjan ja juonikas kirjailija harhauttaa lukijan joskus harhapolulle. Elokuvahistorian paras käsikirjoitus (veljekset Epstein) on ”Sunsert Boulevard” eli auringonlaskujn katu. Uima-altaassa kelluva kuollut on elokuvan ”minä”, kaikki on takautumaa ja mikään ei muutenkaan ole hetkeäkään sitä mitä luulisi.