Purkaminen – defusing

Palomies huomautti radiossa, että elokuvissa ei juurikaan näytetä 37 kg painavia savusukellusvarusteita, eikä niistä käsitä, ettei palopaikalla ole näkyvyyttä. Siellä liikutaan konttaamalla.

Joukkotiedotusvälineessä selostettiin raivaussukeltajien koulutusta. En ole varma, mutta kunnes toisin huomautetaan, pidän pintasukeltajan ammattia Suomen kaameimpana. Tässä nyt puhutaan kuvilta, mutta vaikkei minulla ole tietääkseni korkean eikä ahtaan paikan kammoa, ajatus esimerkiksi ruumiin etsiskelystä sukeltamalla jään alta näkyvyyden ollessa nolla, on todella pelottava.

Tunsin kerran erään Öbiksen taistelusukeltajien kouluttajan, joka vahvisti oikeaksi käsitykseni sukeltajilta vaaditusta eläimellisestä ruumiinkunnosta. Hän myönsi todeksi senkin, että joskus marraskuussa voidaan järjestää aamulenkin sijasta hyppy mereen ja 15 minuutin pulikointi. Ylös noustua nuoren sankarinkin on oltava hyvin varovainen ja tunnettava vaaralliset asennot, koska sydän voi pysähtyä, lopullisesti.

Arvelen että Estonian onnettomuus muutti asenteita suuronnettomuuksien jälkihoitoon. Tätä nykyä sekä kirkolla että Punaisella Ristillä on hyvät valmiudet suuniltaan joutuneiden auttamiseen.

Tietävästi myös sukeltajat, palomiehet ja poliisit ovat lakanneet röyhistelemästä ja ottavat nöyrästi vastaan avun, jota todella pahan paikan kokeminen edellyttää.

Heti annetusta henkisestä ensiavusta käytetään joskus nimitystä ”defusing”, pomminpurkaminen tai sytyttimen irrottaminen. Pidempään kestävä ”debriefing” tulee jo lähemmäs psykoterapiaa. Siinä pahalle saadaan sanat.

Näin olemme palanneet ”kyläilyyn” eli ihmisten kohtaamiseen, ja keskusteluun. Kumpikaan kriisiapu ei toimi lainkaan teknisen laitteen avulla. Ihmisen läsnäolo on välttämätöntä. Auttajan on oltava koulutettu. Hän ei esimerkiksi saa tuputtaa pahoja kokeneelle sanoja. Huono auttaja istuttaa autettavan mieleen vääriä ”muistoja” ja virheellisiä tulkintoja.

Yhteisö eli seura eli ystävät kykenevät joskus laukaisemaan vaikeita tilanteita. Sotien jälkeen siviiliin tuli ainakin 350 000 miestä ja kymmenisen tuhatta naista, joista ei ole tehty edes arvioita – kuinka moni sai pysyviä psyykkisiä vammoja. Oma vastausehdotukseni on: useimmat.

Kuulun niihin, joiden mielestä 1960-luvun lopun osittain väkivaltaiset ja osittain mielettömät, osittain tervetulleet nuorisolevottomuudet johtuvat suoraan ja keskeisesti vanhempien sotakokemuksista. Suomessa kukaties tavallisinta oli väistelevien ja tekokarskien asenteiden tehostuminen perheissä.

Onko kukaan pannut merkille, että nyt ongelmallisiksi väitetyt nuoret, siis nämä maahanmuuttajat jotka mellakoivat ja inhottavat kunnon ihmisiä – ovat sodan lapsia? Suomi (Amerikka, Kanada, Australia, Pietari, Ruotsi) on itse kokenut ”taloudellisen pakolaisuuden”, joka on mielellään naamioitu ”leveämmän leivän” etsiskelyksi. Todellisuudessa kapeaakin leipää joutui etsimään.

Näissä Skandinaviaan muuttajissa on myös poliittisia pakolaisia. Ne jotka on karkottanut sisällissota Afrikassa (Etiopia, Somalia) ja entisessä Jugoslaviassa (Kosovo) saivat lapsia, jotka ovat nyt kaksissakymmenissä.

Esitän ajatuksen, joka on minulle hyvin vastenmielinen. En ilkeä lukea lehdistä kuvauksia henkirikoksista ja kadonneista tytöistä. Olen ollut liikaa tekemisissä todellisten rikosten ja onnettomuuksien kanssa. Mutta vastoin tahtoani kysyn: olisiko median sinänsä hiukan järjenvastainen hehkuttelu kauheuksilla spontaania panosten purkamista ja tehtävän peruuttamista eli debriefingiä lukijoille?

Vanhan ajan pirttikeskustelu oli sitä. Kaikkein suosituimpia aiheita olivat toisille sattuneet onnettomuudet, jotka tietenkin ruokkivat myös vahingoniloa. Mutta sotien vaurioita korjattiin rituaaleilla, jotka nostivat sankarivainajat ja heidän omaisensa sosiaalisesti korkeuksiin. Tiedän varmasti – olen tarkistellut, tiedustellut ja vakoillut – maalaispitäjän tasolla, että ylenkatsottuja räkänyrkkejä alettiin arvostaa ja heidän äitejään ja sisaruksiaan pitää yllä, jos asianomainen oli päätynyt graniittipaaden alle.