Tänään asiani on tärkeä, kyläily.
Tietoverkkoa ja teknologiaa pelkäävät voivat olla osittain oikeassa. Ainakin kasvavien ihmisten on nykyisin helppo hautautua koneiden ääreen.
Itse en näe siinä erityistä vastaan – ellei se tapahdu ihmissuhteiden kustannuksella.
Jos jätämme sivuun pakolliset, rituaaliset merkkipäivät ja perhejuhlat, milloin kävitte viimeksi kylässä? Milloin teillä oli viimeksi ihmisiä vierailulla?
En pysty esittämään omalta kohdaltani mitään järkevää tietoa, koska laillisia, kenen tahansa todeksi tunnustamia esteitä on ollut liian paljon ja liian monta vuotta.
Tämä kesä oli hiukan erilainen. Tiettyä kyläilyä on esiintynyt. Mennessä olen jupissut, että en pidä visiiteistä, en pidä vieraista enkä varsinkaan ystävistä. Kotiin tullessa olen ollut joka kerta hyvilläni, että tuli mennyksi.
Voi olla, että isännöinti ja emännöinti vaatii kokemusta ja osaamista. Esimerkiksi talvella kuollut anoppini oli alan suvereeni mestari. Huushollipuoli on luonnollisesti työläs, jos on tulossa enemmänkin väkeä. Meillä on pidetty kotona parit merkkipäivät, joilla on ollut samanaikaisesti enemmän kuin 50 vierasta.
Sanon erinomaiseksi emännäksi ihmistä, joka osaa lisäksi kulkea vieraittensa keskellä vilpittömän kiinnostuneena tietämään, mitä kullekin kuuluu ja yhtä alttiini muistelemisiin ja tulevaisuuden toiveisiin. Parhaat kutsujen emännät ja isännät osaavat myös suhtautua lapsiin kuin ihmisiin. Heillä on myös kyky raaputtaa aina joukkoon kuuluvat ujostelijat tulemaan esiin kuorestaan. Kaikkein etevimmät osaavat harhauttaa myös minun kaltaisiani ihmisiä, joilla on syntinä olla suuna ja päänä seurassa. Meitä tällaisia viallisia sanotaan joskus hyviksi seuramiehiksi, vaikka totuus on päinvastainen. Olemme huonoja seuramiehiä.
Hyvä vierailu ja hyvä isäntäväki toimivat kuin loistava peruskoulun opettaja tai valmentaja. He saavat toisista ihmisistä esiin sellaista puhetta, että nämä yllättyvät itsekin.
Muistan täällä meillä pidetyt kestit, joiden aikana viisas kummitätini lohdutti surevaa, leskeksi jäänyttä pappia, lopulta käsiä kaulalla. Itse hän kauhisteli minulle, että miten hän, tavallinen akka, meni nyt sillä lailla puhumaan viisaalle papille, joka oli professorikin. Lohdutettu pappisystäväni soitti minulle seuraavana päivänä kysyäkseen tarkemmin, mikä oli tämän ihmeellisen viisaan naisen nimi, joka virvoitti häntä niin kuin ei kukaan.
Ellen nyt petä itseäni, mielestäni lapsuuteni kirkonkylässä riehuivat erilaiset seurat ja järjestöt, ja lapset saivat aina olla mukana ruinaamassa jotain makeaa suuhunsa. Lisäksi ihmiset tulivat ja menivät muuten vain, ilman aikojaan, tuttavapaikkoihin vaihtamaan tietoja ja ennen kaikkea juoruja. Raitilta tai kaupasta saatettiin kaapata mieluisa tuttava mukaan ja mentiin keittämään kahvit ja tarjoamaan, mitä sattui olemaan.
Tämä ei ole lupaus kutsua ketään käymään eikä uhkaus tulla. Jäin vain miettimään ja odotan kommentteja ja vastauksia. Tietääkseni ja luullakseni jopa monikymmenvuotiset työtoverit – miehet varsinkin – eivät aina edes tiedä, onko toinen naimisissa, onko lapsia ja missä päin kaupunkia asuu.
Liioin en tiedä, kuinka paljon perää on eräidenkin tuntemieni naisihmisten perusverukkeissa – ei ole siivottu, ei ole kuppeja, ei ole soivia vaatteita, eihän meille nyt ketään voi kutsua jne.
Sen tiedän, asiaa mietittyäni, että omat verukkeeni ovat pötyä – vieraat olisivat muka kranttuja, ronkkuisivat viinaa, jota ei ole tai eivät ymmärtäisi lähteä yllyttämättä kotiinsa.
Jutun kuvituksena koti (ei omani).
Kyllä, kyläily on maastamme kitkeytynyt lähestulkoon kokonaan pois, mikä on sääli. Vanhoissa sivistysmaissa tämä perinne kuitenkin on yhä elossa, minkä perheeni kanssa huomasimme oleskellessamme Acadiessa joitakin vuosia: kanssamme samassa kerrostalossa asui ihmisiä monista maista ja kulttuurisista ja maailmankatsomuksellisista taustoista, oli zarathustralaisia, taistolaisia, koptilaisia, kekkoslaisia, jainalaisia ja saatanapalvojia. Kaikki tervehdimme porraskäytävässä toisiamme kohteliaasti ja kunnioitimme toistemme tapoja ja kulttuuriperimää, usein myös lainailimme toisiltamme suodatinpusseja tai kolikoita kadunvarren parkkimittareihin. Näin yhteiselämä sujui sutjakkaasti ja toinen toistaan kunnioittaen.
VastaaPoistaSuuri olikin sitten hämmästyksemme, kun kotimaahan palattuamme, kuvitellessamme, että vapautuneisuuden raikkaat ilmavirrat pitkän nöyristelyn kauden jälkeen olisivat pyyhkineet ihmisten sydämiä, huomasimme, että kyläily- ja kardemummanlainaamisperinne oli maastamme kadonnut, korvautuen ynseillä ja karkeilla tavoilla ihmisten ovikelloa soitellessa. Mutta ajattelen, että se on vain ohimenevä kausi, joka uuden, vapauden ilmapiirissä syntyneen sukupolven noustessa huoneistojenhaltijoiksi väistyy perinteisen suomalaisen avoimuuden ja keskiystävällisyyden tieltä.
Maailmankylä piipahtaa meilläkin. Netissä.
VastaaPoistaMitä Ladgarde sanoikaan,ketä tarkoitti ?
Mitenköhän Madoffin lusiminen edistyy,käykö
vieraita ?
New York Times pitää ajantasalla näistä tutuista. Seiska puolestaan seuraa Ile Kanervan liikkumiset ja Taavitsaisen laululuritukset.
Cristine Ladgarde IMF sanoi Jackson Holessa
Kansasissa että Euroopan pankkeja pitää
"pääomittaa". Mitä hel… No se tarkoittaa että
pankkien omistajien on kaivettava kuvetttaan
ja lyötävä omistamiinsa pankkeihin lisää rahaa. Entä sitten ? No kun on tämä kriisi.
Voi tulla luottotappioita Kreikasta. Ja ehkä pitää pyyhkiä osia Italiankin saamisista. Kun raha on pankkikirjanpitoa, niin reijät paikataan
lisällä osakepääomaa,sitä riskirahaa.
Sitten Ladgarde sanoi että jenkeissä pitää
leikata ihmisten ylisuuria talovelkoja, antaa
anteeksi.
Mitä IMF:n pomo oikein tarkoitti ? Lyhyesti
hän meinasi,että kriisi näkyy vain jatkuvan.
Veronalainen rahvas joko rahattomuuttaan
tahi pahasisuisuuttaan ei tunnu hommasta suoriutuvan. Tulee kaikenlaisia Soineja ja
katuhuligaaneja. Että pitäisikö rikkaitten koettaa ?
Pankkitappioiden kuittaaminen omistajarahalla
ja asuntoluottojen leikkaaminen antajien saamisista,olisi veks rikkailta.
Tähän suuntaa anglo-amerikassa jo 2008 mentiinkin Gordon Brownin ehtiessä hätiin.
Ja tepsi.
Entä Madoff ? Hän kehii yhdessä Harvard
Business Schoolin kanssa tapaustaan
opetukseksi (ehkä ei malliksi!) eli noiksi kuuluisiksi case study stooreiksi,joista maailmaa voi oppiakin. Mutta ovatkohan nämä
nyt sentään ajattelevalle lukijalle ? Ja vielä
Pisamaa.
Jukka Sjöstedt
Niin.
VastaaPoistaSäännöllisiä iltaharrastuksia, -jos niihin ei lasketa aina kesken olevia kotiaskareita, oli entisaikaan vähemmän.
Ehtookylään lähdettiin ja otettiin kahvipaketti mukaan. Vieraspaikassa oli sitten tarjolla itse leivottuja pipareita ja pullapitkon siivuja.
Kahdeksan vuotta sitten kuollut pohjalainen kummitätini oli kultainen seuraihminen, mutta hän ehti huomata, miten ihmisiä kiinnosti enemmän katsoa Kauniita ja rohkeita kuin tavata toisiaan.
VastaaPoistaHelsingissä ihmiset tapaavat toisiaan nykyään enemmän kahviloissa ja baareissa. Se kulttuuri on muuttunut suuresti yhdessä sukupolvessa. Keskustassa ihmiset asuvat niin ahtaasti, ettei kodeissa aina ole tilaa järjestää kutsuja. Keskustaa tai lähiseutua kauemmaksi kynnys vierailuun on korkea.
Olin kerran tilaisuudessa toimia maaseutuhallinnon yliarkkitehdin autonkuljettajana. Hän lausui tuollaisen näyn kohdalla: "Kuinka hyvin ne sopivatkaan yhteen maalaamaton galvanoitu pelti ja harmaantunut lauta".
VastaaPoistaLapsuudessani kyläilyt tuntuivat hirvittäviltä. Piti pukea valkoinen paita päälle ja kissimirri kaulaan.
VastaaPoistaKerran vanhempani toivat minulle tuliaisiksi Saksasta nahkahousut henkseleineen. Jumlauta että kyläillessä hävetti ja kiristi kikkeleitä. Oli pakko seistä koko kyläilyn ajan.
Toista oli maalaisserkkujen kyläillessä markkinapäivänä. Sai olla vapaasti.
Lapsuuteni muistot koostuvat suurelta osin kyläilyistä. Isän sotakavereita, Karjalan evakoita ja iso suku. Nyt se on uniaikaa.
Miten ihmeessä tuolloin jaksettiin kyläillä paljon, vaikka lauantait olivat työpäiviä, eikä kaupasta saanut puolivalmisteita.
Koska rakkain harrastukseni on ruuanlaitto, on sillä verukkeella kiva kutsua kyläilijöitä jos aikani muutoin käy nyhjäämiseksi.
Vakivieraat yleensä saan lapsista. Ovat aivan äimänä ja menevät kierroksille antaessani heille sapiskaa. "Hiljaa kakarat, tai leikkaan teiltä korvat irti ja naulaan ne seinälle". Tuon kun sanoo, ovat lapset myytyjä.
Mökillä on aina ollut tapana pitää kesän päättäjäiset. Iso kasa rakkaita ystäviä paikalla jorisemassa. Tulee syksy ja miettii samalla, ketkä jäävät ensi vuonna tulematta edesmenneisyyden vuoksi.
Onkohan maalais- ja 1960-luvun maalta tulleiden elämäntapaan kuuluvan kyläilykultuurin loppumisen syy yksinkertaisesti työelämän muuttuminen hektiseksi ja vaativaksi: kun tulee pitkän ja vaativan työpäivän jälkeen kotiin, haluu vain uuvahtaa television ja lehden ääreen eikä halua vierasta ihmistä nähdäkkään. Viikonloput toivutaan työviikosta. Lapsiperheissä on vielä ohjelmassa lasten kuskaaminen erilaisiin "kehittäviin" harrastuksiin. Toinen syy voi olla kodin kodin kokeminen entistä yksityisempänä ja intiiminä samaantapaan kuin ennen vanhaan vieraita ei viety makuuhuoneeseen. Olen kuullut, että nuoremman ikäluokan kaupunkilaisperheissa asia hoituu siten, että ystäviä tavataan yleisillä paikoilla: mennään kahvilaan tai ravintolaan syömään - jos kalentereista löytyy yhteinen aika. Vanhasta kyläilykultuurista jää kaipamaan kansakäymisen luonnollisuutta ja spontaanisuutta, mutta minkäs teet.
VastaaPoistaTämä teksti kolahti mukavasti. Kun olen luullut, että ilmiö johtuu minun henkilökohtaisesta saamattomuudestani. Sitä onkin siis liikeellä. - Itse asiassa rakastan yllätysvierailuita, ranskalaisia visiittejä.
VastaaPoistaMitenkas tuo Sjostedtin kommentti liittyy kylailyyn, vai kayttaako han Kemppisen blogia
VastaaPoistamessujensa toisena tai kolmantena julkaisualustana?
Kylailyn vaihtoehdot:
VastaaPoistaKulttuurimaissa kuten Kiinassa ja Italiassa esimerkiksi, ei kylaily oikein onnistu kun
yopymispaikat ovat niin ahtaita. -- Siksipa seurustelua harrastetaan paikallisissa ravintoloissa, cafeterioissa jne. Vaatiihan sekin naita 'yhteistyokykyja'.
Mummivainaallani oli tapana kutsua lähes ketä tahansa "rakkaaksi". Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat tietysti rakkaita, lähikaupan myyjää saattoi puhutella rakkaaksi ja naapurin koirallekin huudahdettiin, että "voi rakas!". Tyhmääkö? Ei. Vähän outoa ehkä, mutta ainakin se teki hänen elämänsä onnelliseksi, tämä lapsenomainen ilo, joka hänestä pulppusi ympäristöön. Ja tietysti hän oli myös mainio emäntä. Harmittavan usein kyynisyys ja pidättyväisyys nähdään älykkyyden merkkinä, ja puheliaat, saatikka toisia koskettelevat ihmiset ovat hulluja, maalaisia tai muuten vaan tuomittavia. Eipä se auta muu kuin jatkaa mummivainaan perinnettä ja hämmentää ihmisiä lempeydellä.
VastaaPoistaKyläily ja kutsut. Siinäpä olisi aihetta graduihin ja väitöskirjaankin. Ne ovat kaksi eri asiaa. Yleensä.
VastaaPoistaKasvoin pikkukaupungissa jossa kyläiltiin. Herrasväki piti kutsujakin. Seurasin lapsena molempia.
Meillä oli tyypillinen suomalainen koti, jossa isä kuuntelee illalla kamarissa radiota ja äiti juttelee ystäviensä kanssa keittiössä töitä tehdessään. Meillä pistäytyi jatkuvasti vieraita. Nämä olivat entisiä ja nykyisiä naapureita, sukulaisia ja äidin tuttavia vuosienkin takaa. Äidillä oli laaja ystäväpiiri. Siinä mielessä hän oli tyypillinen hyvin vanhaksi elänyt nainen (97v).
Äiti oli niin kuin terapeutti, jonka luo tultiin puhumaan huolista. Tein sisarteni kanssa koululäksyt ja luin ylioppilaaksi isossa keittiössä taustamusiikkina naisten elämäntarinat. Kiinnostavaa on, että äiti kävi itse harvoin kylässä.
Kyläily ja kutsut ovat monessa mielessä täysin eri asia. Muistan lapsuudesta tapauksia, jolloin samassa korttelissa asuva akateemisen perheen nuori rouva tuli hädissään äidin luo: Emil (ei oikea nimi) on kutsunut meille kuusi vierasta illalliselle. Voisiko rouva N. tulla laittamaan meille aterian?
Istuin perheen tyttären, leikkitoverini, kanssa keittiössä, kun äiti laittoi ruokaa ja perheen apulainen tarjoili. Tuollaista sanotaan nykyään catering-palveluksi, ja se on kovin muodikasta. Taitamatonkin voi pitää kutsut, jos on tilaa ja rahaa.
Entä TV? Kun äiti oli hyvin vanha, TV:sarjojen henkilöt olivat hänen naapureitaan, joiden edesottamuksia hän seurasi kommentoiden katsomaansa tyyliin : Ihan mahoton tuo - . Hänen ikätoverinsa olivat kaikki kuolleet, jättäneet hänet virtuaali-ihmisten pariin.
Olen järjestänyt isojakin kutsuja ja pitänyt siitä, mutta voin rehellisesti myöntää, että Poirot, kapteeni Hastings ja Miss Marple ovat nykyään kuin lähinaapureitamme. He pistäytyvät meillä DVD:n välityksellä useammin kuin hyvät ystävämme.
Mieheni kasvoi kodissa, joka oli lähes julkinen tila vanhempien ammatin vuoksi. Se ei ollut hänestä hauskaa. Seurallisuudessa ja yksityisyyden säilyttämisessä on löydettävä tasapaino. Eri ihmisillä on siinä erilaiset tarpeet ja mahdollisuudet.
Kemppinen ei maininnut Ahtisaaren kehotusta kutsua maahanmuuttajia kahville, millä keinoin kuulemma estäisimme tulevat eriytymis- ja syrjäytymisongelmat, mutta ehkä se kummitteli taustalla?
VastaaPoistaOngelmahan on, kuten epistolasta käy ansiokkaasti selville, että koska meillä kyläilyperinne on jostakin syystä hiipunut, emme myöskään jätä maahanmuuttajia kutsumatta kahville ilkeyttämme.
Lakiala taitaa olla hieman erilainen kuin moni muu ala tai sitten Kemppinen on vetäytyvää sorttia? Niitä jotka eivät koskaan osallistu yhteisiin pippaloihin?
Ainakin kaikissa omissa työyhteisöissäni on maan tapana viettää vapaa-aikaakin yhdessä, yleensä urheilun, juhlimisen tai joutavanpäiväisen porinoinnin merkeissä, ja takuulla opimme tietämään kaikkien yksityisasiat, liiankin tarkasti.
Usein tiedämme sellaisetkin asiat, joita aviopuolisot eivät tiedä.
No kun pitää olla täydellistä ja täydellinen. Sellaista ja sellainen kuin näkyy telkkarista ja aikakauslehdistä.
VastaaPoistaSamaistumme täydellisyyteen, joka lopultakin on epätäydellisyyttä. Eli harhaa.
Katsokaa juoppoja puistossa, niitten "kyläily" ei- kenenkään- maalla on mutkatonta. Yhteiset eväät ja penkki - joku muu on siivonnut valmiiksi- ja homogeeninen seurapiiri ympärillä. Aurinkokin saattaa paistaa. Ja tunteet virtaa.
Pirkko A
Kuvassa mitä ilmeisimmin hirsitalo lautavuorauksella ja rimoituksella.
VastaaPoistaKaipaisi punamultaa pintaansa.
Osaisitko sanoa jotain järkevää Paalijärven tapauksesta?
VastaaPoistaKemissä "käskettiin" kylään kun tarkoitettiin kutsumista.
VastaaPoistaOtan osaa suruusi, JarMom.
VastaaPoistaOnpa ollut kova lapsuus!
"Hyvä seuramies puhuu yhdestä aiheesta kevyesti puoli tunti. Loistava tekee saman silloinkin kun aihe ei ole hän itse." Lempisitaattejani.
VastaaPoistaMummini oli kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, sodan jälkeen asui pitkään Savossa. Hän aina "käski" ihmisiä kylään, ymmärsin sanavalinnan kehtuuttelun torjunnaksi.
Vanhemmat kutsuivat lapsuuden kotiin vieraita, olkoon että usein sukua, melko usein, täysillä tarjoiluilla. Äiti oli silloin kotirouva. Luulen, että 1960/70-syntyneillä on lapsuudesta liian vaativa kodin ja kutsuisi malli, johon ei töitä alati tekisi ja lapsia siinä välissä kuskaten mitenkään ehdi yltämään. Ehkä kun lapset muuttavat pois?
Asian vierestä: http://bit.ly/nA1UeP
VastaaPoistaOn kovin surullista ettei tuomari yksinkertaisesti käsitä asiaa mutta täyden tietämättömyyden antamalla varmuudella mätkii tuomion.
Suosittelen tietotekniikkaa tuomariopintojen sivuaineeksi.
Frank
Kyläily on vähentynyt, se on fakta. Eräs syy lienee isäntämme juttunsa lopussa ohimennen mainitsema viina. Kun viisi- kuusi vierasta istuu pitkän illan ja tinttaa koko ajan vaikkapa viiniä naamariinsa, isäntäväen lasku Alkoon on yllättävän iso. Juovuttuaan vieraat eivät osaa lähteä ajoissa ja joku saattaa sammua kylppäriinkin.
VastaaPoistaEi tällaisia iltoja viitsi usein tarjota.
"Sotakamreeri"
Pirkko A, on ihmisarvoa alentavaa kutsua puistossa elämästä naatiskelevia juopoiksi tai puliukoiksi.
VastaaPoistaKyllä he ovat niitä kunnioitettavia työkyvyttömiä kansalaisia.
Ennen kyläily, nyt kyyläily. Aste-ero.
VastaaPoista"Sotakamreeri", talossa talon tavoilla. Juomia ja kakkuja tarjotaan just sen verran kuin isäntäväki tahtoo ja sitä sorttia kuin talossa tapana on.
VastaaPoistaKynnys on siinä, että pitäisi itsensä valjastaa kyläilytuulelle. Omassa kodissaankin.
Pirkko A
Maailma on muuttunut tässä kyläily-asiassa jo kauan sitten. Tämä tapahtui Helsingissä -80-luvun loppupuolella: olin siirtynyt yksinhuoltajakastiin ja minulla oli isompien lasten lisäksi pieni vaunuissa pötköttäjä. Sain päähäni eräänä iltana iltakävelyllä pistäytyä lähellä asuvan kollegan luona vauvani kanssa, kun vanhemmat lapset olivat isänsä luona. Niinpä soitin ilmoittamatta ovikelloa ja kysyin sopiiko pistäytyä. Hänen rouvansa ei ole toipunut vieläkään vierailustani, vaikka miehensä,ystäväni ja kollegani on ollut kuolleena jo useita vuosia. Tavatessamme asia nousee esiin, olen käyttäytynyt täysin tapojen vastaisesti ja saanut siitä "erikoisen ihmisen" maineen.Ilta oli rattoisa ja kahvitkin sain,kun hämminki oli ohitettu, sen muistan.Olin ylpeä tahallisesta "tolloudestani"ja olen tehnyt niin muulloinkin, mutta tämä kerta on jäänyt mieleeni.
VastaaPoistaSuuna päänä oleminen voi olla ihan yhtä hyvin hyvää kuin huonoa seuranpitoa. Joku voi olla ihan kiitollinen siitä, ettei hänen tarvitse pitää yllä keskustelua, joku saattaa jopa Hermiitin esimerkin tavoin rohkaistua itse ottamaan osaa ja pitää siitä, joku tietysti voi harmitella että toinen varastaa shown. Voi vallan mainiosti olla suuna ja päänä, jos ei unohda olla myös korvana. Itse vaihtelen tapaa mielialan ja seuran mukaan, mutta muistan exän ihmetelleen sitä kuinka osaan virittää ventovieraiden kanssa keskusteluja aiheista joista en itse tiedä mitään — vaikkapa vain kyselemällä mikä heitä kiinnostaa puuhata lomallaan.
VastaaPoista