Pärstäkerroin

Oikeusvaltion kannattajana luulen, että Alpo Rusin jokseenkin kaamea, mutta onneksi viimein suurlähettilään virkaan johtanut kohtalo, johtui viranomaisten vihaisuudesta ja sen lisäksi huonosta pärstäkertoimesta.

Poliisi ja suojelupoliisi varmaan ajattelivat, että tuon näköinen tyyppi on varmasti rikkonut lakia. Hänhän muistuttaa olemukseltaan ja eleiltään 1940-luvun elokuvien ja sarjakuvien luihuliineja. Hän muistuttaa myös sarjakuvataiteilija Robert Crumbia, jonka omakuva on ylhäällä.

Sain aiheen mainita tästä luettuani Jyrki Virolaisen kirjoittaman, joka koski Johannes Koskisen lausumia ja syyttömyysolettamaa.

Edelle kirjoitettu on ivamukaelma maailmasta, jossa syyttömyysolettama ei toimi. ”Se on sen näköinen, että varmasti se on tehnyt jotain, joten annetaan varmuuden vuoksi piiskaa.”

Kafkan ”Oikeusjutun” alusta ilmenee Itävallan ja Saksan rikoslakien ero 1910-luvulla. Päähenkilö vangitaan, ”vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa”.

Saksa oli Franz Kafkan väitellessä oikeustieteen tohtoriksi jo siirtynyt niin sanottuun tekosyyllisyyteen. Ketään ei voinut vangita eikä edes pidättää, ellei häntä epäilty todennäköisin syin nimetystä rikoksesta. (Siitä ei ole tänään puhe, missä määrin tämä sitten vaikutti todellisuuteen Saksan eri vaiheissa, mutta natseilla oli harmeja eräistä tuomareista.) Itävallassa oli vielä voimassa vanhanaikainen rikoslaki, kuten muuten meillä Suomessa vielä taannoin. Poliisi ei ollut selkeästi tilivelvollinen toimenpiteistään, ei edes kiinni ottamisesta, pidättämisestä tai vangitsemisesta. Joskus puhutaan tekijänsyyllisyydestä.

Siksi esimerkiksi Valtiollinen poliisi, myöhempi suojelupoliisi, piti asekätkennästä epäiltyjä vuosikausia vapautensa menettäneinä. Monia vapautettiin sitten aikanaan syytteitä nostamatta.

Tämä on Guantamo-ilmiö.

Tämä ei ole juristien saivartelua, vaan laillisen menon kulmakivi.

En kajoa Rusin asiaan, josta on kirjoitettu paljon. En tunne asiaa riittävästi.

Kajoan otsikon kertomaan asiaan, joka on ihmeellinen. Tunnen ihmisiä, joille tipahtaa turpaan kerran kuukaudessa Helsingin rautatieasemalla, ja taas toisia saman ikäisiä ja näköisiä, joilla ei ole koskaan eikä mihinkään vuorokauden aikaan vastaavia ongelmia.

Puhe ei ole ärsyttävästä käyttäytymisestä eikä katsekontaktista. Lisäksi huono tuuri eli joutuminen väärällä hetkellä väärään paikkaan on voimallinen luonnonlaki, jolle ei mahda mitään.

Simputus, koulukiusaaminen ja työpaikkakiusaaminen ovat hylättäviä asioita. Kun olemme juuri käsitelleeet yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia, haluaisin ilmoittaa tässä uteliaisuuteni. Olisiko mahdollista tutkia, miten paljon huono pärstäkerroin vaikuttaa rikoksen uhriksi valikoituiseen?

Tämä ilmiö selvisi minulle vuonna 1970. Istuin käräjiä. Myös muut poliisit ja apulaisnimismiehet vahvistivat, että virkamiehen (poliisin) väkivaltaista vastustamista koskevissa jutuissa neljässä jutussa viidestä oli aina kysymys samasta konstaapelista.

Muistan kotiseudulta yhden ylikonstaapelin, jolla oli taipumus saada turpaansa, ja toisen, joka oli lihava ja vanha mutta rauhoitti tappelut tansseissa kävelemällä sekaan ja sanomalla että no no, pojat.

Monella miehellä on muistoja ”rykmentin murheenkryyneistä”. Enimmäkseen he olivat aivan tavallisia alokkaita tai sotamiehiä, joilla oli outo taito kiinnittää itseensä huonojen esimiesten huomio. Ilkeissä tapauksissa asianomainen jännitti, ja huono kouluttaja luuli että nyt hänelle irvistellään.

Olisiko tässä jopa biologiaa? Pelkoreaktio näyttäytyy eläinkunnassa hyvin usein hyökkääväksi tulkittuna pöyhistelynä. Tunnetuin on kai kiisan sähinä ja selän köyristäminen.

Jos tälllainen vaistomaista torjuntaa aiheuttama ”pärstäkerroin” on olemassa, kai siihen olisi lääkkeetkin. Tiedän ainakin tapauksia...