Ämpärillinen kirjoja

Isoisäni oli hyvin kiintynyt ämpäriviinaan (enbärsbrännvin, siis katajanmarjaviina eli Rajamäen kilpaileva gini). Ämpärimyymälöiksi sanottiin ennen epämääräisiä halleja, joissa myytiin epämääräisiä kirjoja hyvin halvalla.

Koska Akateeminen kirjakauppa / Keskuskatu tulee minulle aina kovin kalliiksi, nykyinen mielikirjakauppani on New Yorkin Strandin ja Lontoon Foyle’sin ohella Halikon ABC-huoltoaseman kirjapiste. Tosin sekin tulee kalliiksi.

Nyt lähti mukaan kolme kuvitettua Kallo Päätalo –valikoimaa. Niissä on jaksoja hyvin monista romaaneista ja Matti Louhen kuvitus. Kuvitus on minun makuuni hiukan liian humoristinen.

Tällä kertaa otin käteeni erään niteen, jonka hintalapussa luki 6,90, ja avasin sen summanmutikassa. Näin oman nimeni ja ajattelin, että tässäpä oivallinen kirja.

Professorina käytin tietysti ns. k-testiä. Väitöskirjasta tai sen käsikirjoituksesta katsotaan ensin lähdeluettelo. Jos siellä on omia kirjoituksiani, tutkimuksen tieteellinen taso on siis korkea. Jos ne puuttuvat sieltä, on aihetta epäillä, että teos on muutenkin ala-arvoinen.

Tämän tieteellisen menetelmän opetti minulle muistaakseni ystäväni Martti Mäntylä, jolla se siis oli m-testi.

Siltä varalta, että joku ei ymmärtäisi yskää, emme ole kumpikaan julkaisseet erikoisen paljon. Professorille opinnäytteisiin keskittyminen merkitsee melkein välttämättömyyden pakosta oman tuotannon jäämistä sivuun. Tekee mieli mainita samassa yhteydessä Shosta Sulonen, joka on ilmiömäinen väitöstöiden ohjaaja.

Bensa-asemalta ostamani kirja oli ”Kirjallisuus antiikin maaiolmassa” (Kivistö, Riikonen, Salmenkivi, Sarasti-Wilenius), nähdäkseni suurella huolella opiskelijoiden tarpeisiin laadittu yli 500-sivuinen teos, jonka ilmestyttyä voimme lopultakin unohtaa Koskenniemen ja P. Oksalan hulluttelut.

Mutta kirja on ilmestynyt 2007, ja jo nyt sen löytää vain bensa-aseman alennusmyynnistä.

Jälleen kerran haluan ilmaista syvän epäluuloni suomalaisen printtimedian ammattitaitoa kohtaan. Kun digitaaliset versiot itsestään selvästi nakertavat markkinoita, nämä ovat päästäneet kirjakauppaketjut villiintymään. Saadun tiedon mukaan molemmat, kustantajat ja kirjakaupat, ovat onnistuneet lähinnä ampumaan itseään jalkaan eli kuorimaan katteensa.

Myös kansainvälinen kilpailu on murhaavaa. Selailin kirjakaupassa sarjaa oikeita taidekirjoja, joissa sekä kuvien laatu että teksti olivat moitteettomia. Neljätoista euroa surrelalismist! Teksti neljällä pohjoismaisella kielellä ja arvattavasti yhteispainatus vieläkin suuremmalle kielialueelle.

Ostaja voi olla tyytyväinen, mutta suomalaisia taidekirjoja ei kannata enää tehdä. Ne harvat, joita kaupassa ovat, ovat sitä yhtä samaa – kultakautta tai taistelevia mehtoja.

Jos jokin taho saisi päähänsä tehdä asiallisen kuvateoksen Suomen nykytaiteesta, se maksaisi kaupassa 150 euroa, myynti olisi kirjastojen rahatilanteen tietäen noin 100 kappaletta ja valmistuskulut siis pelkkää tappiota, joka jonkun olisi maksettava omasta pussistaan. Ei käy kateeksi.

Luultavasti tekijänoikeussyistä Kiasman verkkosivut ovat mitättömiä ja Ateneumin mitäänsanomattomia. Tekijänoikeudesta huolimatta New Yorkin modernin taiteen museon sivuilta löytyvät aikalaistaiteen suuret nimet kymmenien hyvätasoisten, kohtuullisesti suurennettavien kuvien kera ja selittävien tekstien täydentäminä.

Miksi ei meillä?