Kilta, pitsi

Esitystäni kuunneltiin harvinaisella mielenkiinnolla, väsymättömästi.

Sitä kumminkin toivon. Näin näkyy merkityn Rauman Killan pöytäkirjaan vuonna 1934.

Paikka oli poikaseminaarin sali. Kokouksen jälkeen nautittiin ateria, joka oli maittava.

Saapuvilla oli yksi sukulainen ja yksi vanha kaveri sekä kolmattakymmentä uutta tuttavaa.

Kun pitää luentoja ja esitelmiä, niistä saattaa koitua arvaamaton hyöty. Parhaimmillaan ja pahimmillaan julkinen puhuminen – luonnollisesti ilman käsikirjoituksia ja kunnon muistiinpanoja – on kuin vaeltamista jäälakealla. Ammattitaitoa tarvitaan, kun jää alkaa notkua alla. Joskus tulee kylmä kylpy; sama koskee tietysti kirjoittamista.

Nyt olin menossa pitämään yliopistoluentoa, joten olin valmistautunut erinäisiin puheisiin yhteisöllisyyudestä. Puhuessani aloin miettiä, että entäpä jos kahden Suomen asemesta onkin kolme Suomea.

Jos mennään tästä eteenpäin, tullaan maakuntiin ja suuralueisiin ja pienalueisiin. Mielen pohjalla oli kuitenkin paljon puhuttu jako 80 – 20, joka on totta, tai potenssilain ”pitkä häntä”, joka on vielä hurjempi.

Nyt käsitin, että kun en pidä yhdistyksistä enkä seuroista ja jos on pakko mennä juhlapäivällisille, karkaan heti kun silmä välttää, tähän näkyy olevan syitä.

Tässä nyt vain sattui olemaan koolla väkeä, joka osoittautui minulle kaikkein tutuimmaksi. Olen kieltämättä eksynyt porukkaan Cambridgen takahuoneissa, kuuluisien kustantajien ja kirjailijoiden seuraan, osallistunut Washingtonissa kuunteloppilaana kokouksiin, joiden osanottajien vaikutusvalta hirvittää, ja istunut pitkissä mustissa autoissa. Sattuuhan sellaista, mutta siitä ei pidä ymmärtää.

Valitettavasti en tiedä, vieläkö kirkonkylien herrasväkeä on olemassa; pelkään että ei ole. Mutta tässä oli käsillä pienen kaupungin väkeä. En tietenkään tehnyt kyselyjä, mutta kaikilla näytti riittäneen puhdasta vaatetta päälle.

Ilmiön syy on varmaan Rauma, erikoinen perinne. Todellinen syy on kukaties mittakaava. Kun paikkakunta on sopivan pieni, ihmiset tututustuvat ja tuntevat.

Koska ihmiset olivat tavallisia, vapaan ammatin harjoittajia, opettajia ja sen sellaisia, kukaan ei ottanut itseään erikoisen vakavasti eikä juhlallisesti. Kilta oli säilyttänyt perinteitä, jotka viittasivat menneisiin aikoihin ja juhlallisiin salaseuroihin, mutta ellen erehdy, kaikki pitivät menoja vitsikkäinä.

En osaa sanoa vapaamuurareista, kun en tunne tuota järjestöä, mutta nuoruudessani istuin pari kertaa joukoissa, joissa terotettiin, että on suuri kunnia päästä näin hienoon seuraan. Häivyin vähin äänin.

Jätän kysymyksen riippumaan ilmaan: yhdistys- ja järjestötoiminta hiipui 1970-luvun poliittisuuden jälkeen ja vuosituhannen vaihteen kahden puolen levisi käsitys, että ihminen tulee toimeen omin nokkinsa, kunhan vetää toisia raskaasti retkuun eikä koskaan tunnusta mitään.

Olisiko tuuli kääntymässä? Olisko sosiaalinen media vain sosiaalisen itseorganisoitumisen ilmenemä, jonka rinnalla tekniikka olisi toisarvoista?

Ajatus on reipastuttava. Sellaiset maat kuin Italia, Saksa, Ruotsi ja Suomi sekä tietyisti Neuvostoliitto ovat syntyneet seurojen ja salaseurojen ympärille ja kasvaneet niistä. Naurakaa vain, mutta eläinsuojeluaate ja raittiusliike olivat kerran valtavia yhdistäviä tekijöitä muualla ja meillä.