Kaksi kuvitelmaa

Sanomalehdessä tietämättömyydestään ylpeilevät henkilöt Lasse Lehtisen johdolla ovat keskustelevinaan Koskenniemestä ja kirjallisuudesta. Aiheena on elämäkertateos.

Näkökulma on surkean suppea, koska se käsittää korkeintaan sotavuodet ja 1950-luvun.

Kun Koskenniemi tuli kirjallisuuteen 1906, runouden suurin nimi oli Eino Leino, joka eli ja julkaisi vielä 20 vuotta.

Poliittinen taistelu Suomen kulttuurista kävi silloinkin kuumana. Leino herätti ihastusta mutta hänestä ei ollut kansalliseksi keulakuvaksi. Siihen toimeen ryhtyi Koskenniemi.

Meillä oli kaksi vahvaa suuntausta, joita voisi luonnehtia väljästi liberaaliksi ja konservatiiviseksi. Vanhasuomalainen, paasikiveläinen linja voitti 1918, pehmeämpi hymyilevä Apollo sai odottaa 1950-luvulle asti.

Liberaali, osin selkeästi nuorsuomalainen linja oli tuottanut Sibeliuksen, Gallén-Kallelan ja monia muita – viimeisenä kuoli Joel Lehtonen. Konservatiivinen linja asetti Koskenniemen Turkuun professoriksi väitöskirjaa vailla olleena maisterina 1920-luvun alussa, ja koskenniemi vaikutti professorina, rehtorina ja akateemikkona normeilla ohjaamiseen.

Hän haki normit Saksasta ja Ranskasta sekä antiikista. Suuri ihanne oli Goethe ja normien kanssa askarteleminen näkyi etenkin vieraisiin kieliin syntyneiden runomittojen taivuttelussa ja samalla runojen ja aforismien sisällössä.

Koskenniemen tuotannosta on vaikea löytää rakkautta, lämpöä, toveruutta tai edes huumoria. Hyvin keskeistä on antiikin malleihin tukeutuva itsesääli.

Akateemisesti ja hierarkisesti johdettu kulttuurielämä oli keskeinen osa Suomen politiikkaa hyvin kauan. Koskenniemi ja hänen aisaparinsa Maila Talvio kykenivät suorastaa sanelemaan suurimman kustantajan, WSOY:n julkaisupolitiikan.

Siitä ei ole tietoa, missä määrin he vaikuttivat kahdenmerkittävän lyyrikon, nimittäin P. Mustapään ja Aaro Hellaakosken pitkään vaikenemiseen, joka päättyi vasta sotien jälkeen.

Mielenkiintoista kyllä nämä kaksi olivat myös tohtoreita, toinen kansanrunouden, toinen maantieteen. ”Jäähyväiset Arkadialle” ja ”Huojuvat keulat” leimattiin merkkitapauksiksi, vaikka kumpaakaan ei ole totuttu liittämään runouden modernismii.

Toisin kuin lehtikeskustelijat me emme ole velvollisia ottamaan kantaa Koskenniemen teksteihin ja niiden elävyyteen. Tiedämme jokseenkin selkeästi, että ne oli muotoiltu vallinneitten eurooppalaisten esikuvien mukaan, ja Koskenniemen itse kirjoittamat kritiikit osoittavat, että hän edellytti muiltakin näiden normien huomioon ottamista.

Suosittu kysymys Koskenniemen suhteesta sotaa käyvään Saksaan ei ole erikoisen kiinnostava. Sotaa käyvät saksalaiset osoittivat monia kertoja, minkä verran he antoivat arvoa ihailijoilleen. Jopa P.E. Svinhufvud pyöri jatkosodan aikana Saksanmaalla etsimässä tukea mutta ei päässyt edes johtavien natsien puheille.

Paasikivi nimitti vanhat oikeistomiehet akateemikoiksi, Koskenniemen yhtenä heistä – toinen sangen oikeistolainen oli Yrjö Kilpinen ja kolmas A.I. Virtanen. Itse asiassa luettelo on pitkä.

En osaa sanoa, miksi Paasikivi menetteli näin. Joko hän oli taitamaton tai sitten hyvin ovela. Ehdottaisin edellistä. Paasikiven ura on erehdysten kirjavoima, ja osa niistä erehdyksistä oli todella suuria.

Poikkeuksia oli, mutta Kekkonen valloitti kulttuurielämän pala palalta ja osa osalta kannalleen. Seuraavat presidentit arvioivat, ettei ihailijoita taiteilijoita tarvita hovimiehinä. Siinä he olivat epäilemättä oikeassa.

Koskenniemen vaikutus oli hyvin vahva yli 50 vuotta – hän kuoli 1962. Hänen saksa- ja antiikkiharrastuksensa ei osoittautunut kestäväksil

En ihmettele. Kirjallisuudessa ja taiteessa vaikuttavat yhtaikaa, rinnan tai päällekkäin muoto ja sisältö. Koskenniemi palvoi muotoa. Viimeksi kuluneet vuosikymmenet on useimmiten ajateltu, että muoto ja sisältö ovat vaihdannaisia eli sisältö määrää muodon ja päinvastoin.

Meillä on – modernismin piirissä – suuri määrä tässä mielessä ”koskenniemeläisiä” kirjailijoita. Heidän runonsa tai proosansa muistuttaa muute koristetaidetta, esimerkiksi Fabergé-munia – pinta voi olla hyvin taidokas, mutta sisällä on tyhjää.

Tämä oli muistiinpano tämän maanantain Turun kulttuurihistorian luentooni.