Copyright korkein oikeus

Korkeimmalle oikeudelle tulee asettaneeksi korkeimmat vaatimukset lain tuntemisesta.

Korkeimman oikeuden omalla verkkosivulla, josta tämän kirjoituksen kuva on, on alareunassa merkillinen maininta - © Korkein oikeus.

Tekijänoikeuslain 9 §:n 1 momentin 4-kohdan mukaan viranomaisen tai muun julkisen elimen lausumiin ei ole tekijänoikeutta.

Copyright-merkintä on siten lainvastainen ja vaikutukseton, mutta on se noloa. Tämän asian ymmärtämiseen ei tarvita edes lain tuntemista. Tuomioistuimen ratkaisut ja lait on tarkoitettu tulemaan esteettömästi ja ongelmattomasti kenen tahansa tietoon.

Suomen laki ei liioin tunne copyright-merkkiä, eikä sen käyttäminen ole tarpeellista. Tulkitsen suopeasti, että sillä halutaan viitata tekijänoikeuteen. Merkki menetti suurimman osan merkitystään 1970-luvulla, kun Yhdysvallat muutti tekijänoikeuslakinsa. Laajaan käyttöön se tuli Geneven sopimuksen johdosta 1950-luvun alussa. Tuo sopimus on nykyisin melkein historiaa – ainakin TRIPS-sopimusten jälkeen.

Jos merkintä tarkoittaa verkkosivun asettelua, se on silti virheellinen, koska tuossa asettelussa ei ole mitään omaperäistä – teoskynnys ei ylity.

Asia on perinteisesti järjestetty eri maissa eri tavoin. Englannissa on tunnustettu hyvin kauan toisaalta kruunun, toisaalta parlamentin tekijänoikeus. EU on varustanut verkkosivunsa copyright-merkinnällä ja ilmoituksilla.

Normaalista tämä ei estä aineiston käyttämistä – halukas saa verkossa suhteellisen ongelmattomasti ilmaislisenssin.

Näyttäisi siltä, että myös viranomaiset pyrkivät valvomaan tekstiensä käyttöä tekijänoikeusmerkinnöin. Autenttisuuden valvominen on paikallaan. Tekijänoikeus, joka käsitetään yksityisoikeudelliseksi säännöstöksi teosten hyväksikäyttämisen ehdoista, on pohjoismaisessa perinteessä outo ja asiaton keino.

Olen tässä blogissa ja opetuksessani kiinnittänyt huomiota lakien keskinäiseen ristiriitaisuuteen. Nimitän noita tilanteita paremman termin puutteessa kollisioksi. Tuota sanaa käytetään perinteisesti eräissä tilanteissa, joissa oikeus törmää oikeuteen.

Viranomaisten toimintaa määrää hyvin vahvasti julkisuusperiaate. Julkisuusperiaate taipuu monin kohdin yksityisyyden ja myös yksityisen edun vuoksi. Omaisuus nauttii perustuslain suojaa mutta varallisuus ei. Tekijänoikeus ei ole perustuslakiin tukeutuva oikeus, toisin kuin esimerkiksi sananvapaus.

”Jokaisen omaisuus on turvattu”, sanoo perustuslaki. Säännös on erittäin epämääräinen. Jos se tarkottaisi kaikkia varallisuusarvoisia etuja, jokaisen työpaikka olisi turvattu. Kun ei ole.

Tämä vaikuttaa pikkumaiselta nalkutukselta ja voi ollakin sitä. Ajattelin nyt kuitenkin urputtaa siksi, että museot, kokoelmat, kirjastot ja arkistot luulevat erittäin usein, että niillä olisi tekijänoikeus kokoelmiinsa. Kun ei ole.

Esimerkiksi taidemuseot perivät tätä nykyä maksun teosten valokuvaamisesta. Se on OK. Maksu on käsittelykustannus – vahtimestari raahaa tavaroita, valaistaan, aiheutetaan häiriötä. Tekijänoikeuden kanssa sillä ei ole tekemistä. Voi olla että poikkeuksia esiintyy, mutta suuri osa esimerkiksi Ateneumin kokoelmista on tekijänoikeudesta vapaita.

Kysymys on sama kuin päivän oikeustapauksessa yksityisen perimästä pysäköintimaksusta. On se mahdollinen, ja nyt korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen asia on selvä. Olisi nuo perustelut kyllä voinut samalla vaivalla kirjoittaa selkeämminkin. Kai isännöitsijät nyt ymmärtävät, että maksun periminen edellyttää selviä kylttejä ja uhkauksia.