Sisälmyssyltty

Tämä liittyy edelleen ruoka-aineisiin eli kirjoihin, joita tutkin välipäinä hämmentyneenä. Kysyin rouvaltani, miksi meillä ei ole koskaan merikrottia, mutta olisi tietysti oikeampi muistella menneisyyden uunilahnaa ja täytettyä haukea.

Olin aika merkittävästi nuorempi, kun laskin joskus verkon rantaveteen ja käytin kevyet kaksitoista tuntia sinttien irrottelemiseen. Niistä valmistettiin sitten siilattua kalakeittoa käyttäen apuvälineenä taloudesta silloin helposti löytynyttä kankaista vauvan vaippaa.

Särki ja etenkin kiiski ovat herkullisia kaloja. Ei siitä mihinkään pääse. Ja ravintolassa joskus tarjotut paistetut ahvenet ovat suurenmoisen hyviä, jos taitava kokki on kirurgisin työkaluin poistanut myös pikkuruodot.

Vuonna 1992 olimme Ranskan poikien kanssa helmikuussa pistelemässä ostereita. Niitä saa syödä kuukausina, joiden nimessä on ranskan kielessä kirjain ”r”. Oli helmikuu, fevrier.

Sukulaisista ja tuttavista muistaakseni kukaan ei ole suostunut kokeilemaan elävänä syötävää osteria, joka minusta oli herkullista.

Oma rajani on Suomessa sian sorkat ja pässin kivekset. Ei ole tullut maistettua ja jää maistamatta. Sen sijaan aladobi eli sianpääsyltty eli syltty eli tytinä maistuu; monelle ei maistu. Jostain kumman syystä tämä ruokalaji on englanniksi nimeltään ”headcheese”, vaikka ei juustoa olekaan.

Havaintojeni mukaan kieltä ei syödä itse keitettynä eikä leikkeleenä; meillä sitä on ollut yleensä joulupöydässä. Ihmisiä taitaa inhottaa.

Kun viimeksi olin Pariisissa kuukausitolkulla eli 1979, lihakaupan vieressä oli vielä hevosenlihakauppa ja sen vieressä sisälmyskauppa, triperie. Asuin huokeassa hotellissa, jossa lounas oli peräti edullinen. Suurherkku ”andouillette” eli porsaansisälmyssyltty ja valitettavasti syömättä. Muutaman kerran yritin, mutta selvästi tunnistettavat keuhkorakkulat ja ruokatorven osat veivät rohkeuden ja halun.

Englannista ja Skotlannista olen antanut kertoa itselleni, että syltyt luetaan sielläkin herkkuihin, ja samoin skotlantilainen ”haggis”, eläimen mahalaukussa paistettuja suurustettuja sisälmyksiä.

Tiedän pari uskalikkoa, jotka ovat syöneet sitä. Tosin toinen tunnusti olleensa raivokkaassa humalatilassa päivän kuluessa nautitun, suosta esiin potkitun värittömän mutta viskiksi väitetyn pontikan vuoksi.

Noista Ranskan syltyistä, joista suurin osa on nykyisin elintarvikelainsäädännön kieltämiä, voin vahvistaa todeksi Simenonin Maigret-kirjojen maininnan, että Troyes’n sylttyjä mainostettiin ikkunaan kiinnitetyllä taululla, ja kansa juoksi hulluna nauttimaan tätä suurherkkua, jota itse en siis pystynyt kammottavan maun takia nielemään.

Edellä mainitsemani ostereiden syönti muuten on oikeasta hengenvaarallista, samoin kuin suosittujen sinisimpukoiden. Kuulemma niiden pitäisi olla elävinä keitettyjä, mutta eivät ne läheskään aina ole. Syömisen seurauksena on sitten vähintään varpusparvi-ilmiö tai ruokamyrkytys.

Ranskassa on laki, jolle en tunne kotimaista vastinetta, laki leikkeleistä. Se näyttää sisältävän yksityiskohtaiset määräykset juuri sisälmysten käsittelystä, säilyttämisestä ynnä muusta.

Tämäkin kirjoitus on ylösrakentava. Lienee viisasta olla suvaitsevainen. Olen tarjonnut paistettua silakkaa ulkomaalaisille, joista useimmat ovat valehdelleet nauttineensa ruuasta. Mielestäni paistettua silakkaa ei voita herkullisuudessa mikään muu kuin paistettu muikku. Siihenkin ulkomaalaiset suhtautuvat laimeasti.

Kalakukkoa olen lakannut tarjoamasta asiantuntemattomille, vaikka vielä muutamia vuosia sitten tiesin aivan varmasti, mistä Savonlinnassa saa kunnon kukot (Erosen kala).

Luultavasti näky – lämmin, kukaties uunissa vielä hautunut kalakukko tuppipuukolla tai fileerausveitsellä taiteen sääntöjen mukaan aloitettuna ja vielä uunissa haudutettuna, on äkkinäisestä todella hirvittävä. Selitys pikkukaloista ja läskistä ruisleipäkuoressa ei paranna asiaa lainkaan.

Kirjailijamestari John Updike –vainaja esitti jossain romaanissaan hyvän arvauksen hampurilaisten suosiota. Asiat ovat hyvin, kun ihminen ei tiedä, mitä syö, eikä joudu näkemään todisteita ravintonsa eläimellisestä alkuperästä.

(Käynti vanhan kansan makkaratehtaalta teki monesta ainakin joksikin aikaa kasvissyöjän. Tuli kerran käytyä, mutta vaikutus kyllä laimeni aikanaan. Tosin taisin joutua työpaikkakiusaamisen kohteeksi, kun minulle tarjottiin kimpale ”vielä lämmintä” lauantaimakkaraa.)

Jäljet johtavat sylttytehtaalle…

(Sanonta on peräisin ennen sotia otsikoissa olleen Tattarisuon murhajutun yhteydestä. Ei se mikään murha ollut eivätkä jäljet todellisuudessa johtaneet sylttytehtaalle. Jotkut mieleltään järkkyneet olivat penkoneet hautoja ja levitelleet löytämäänsä.)

Valmistujaislahja

Ostin nuo kuvan kirjat valmistujaislahjaksi henkilölle, joka valmistui 60-vuotiaaksi. Suomalainen Kirjakauppa, toinen 10 euroa ja toinen 30. Kampin galleria. Teollisuusvartijat eivät käyneet kimppuun, vaikka vähän pelkäsin.

Vihreäkantinen kirja käsittelee siis myös ”ingredients” eli ruoka-aineita. Isokokoisemman kirjan suomentaja on tehnyt suuren työn ja häntä kärsii onnitella.

Viimeinkin myös minulle raottui Suomestakin saatavien noin sadan spagetti- eli siis pastalajin salaisuus ja osaan ottaa selvän siitä, mitä on se hyvä, jota sanon linnunpesäksi ja jota Kaliforniassa sanottiin enkelin hiuksiksi (taglioni).

Vihreäkantiselle kirjalle antoi potkua laajassa juustoja käsittelevässä jaksossa esiintyvä, aivan oikein kirjoitettu ”leipäjuusto”. Satun olemaan pahasti perso tälle tuotteelle, jota on kaikissa kaupoissa ja joka on melkein aina hyvää. Kiitos kysymästä, olen kyllä saanut taloista maakunnankuulujen mestareiden juustoja, joten tunnen kyllä eron.

En ollut käsittänyt, että soija ei olekaan rehua, josta tehdään myös mm. tofua. Kirjassa kiivaillaan, että papujen, linssien ja herneiden valtakunnassa soija on epätavallisen oivallinen keksintö sekä ravintoarvonsa että hivenaineitten puolesta.

Ihailen suuresti papuja. Pythagoras harrasti matematiikkaa ja kasvissyöntiä, mutta papuja ei saanut syödä. Erään selityksen mukaan hänen aikanaan ihmisiä kiusasi anemian tyyppinen tauti, jolla pavut eivät tehneet hyvää. Mainostamani kirjat tietävät, että soijapapujen popsiminen sellaisinaan ei ole paikallaan, koska niissä on trtypsiininestäjiä, jotka estävät proteiinien imeytymistä.

Kun emme tiedä, millaisia papuja Pythagoraan porukka harrasti, tiedä vaikka olisi kysymys jostain samanlaisesta.

Ei ole olemassa ilmaista papua. Kuvakirjat ovat vain osa ongelmaa.

Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan (verkkosivu) myynti kirjakaupoille on pudonnut vuodessa 2008-2009 14,5 prosenttia.

Tämä on tyrmistyttävä luku.

Kaikki sen tietävät täällä ja täältä poissa, että korkeatasoinen kirjallisuus, etenkin tietokirjallisuus, on katoamassa kaupoista. Lippu pitelevät viimeisillä voimillaan hyvin pienet yritykset.

Ilmoitan olevani pitkissä ajatuksissa etenkin ”oman alani” tieteen yleisteosten kohdalla. Tarkoitan siis kadun filosofiantohtorille tarkoitettu kirjoja, sellaisia kuin C.A. Bailyn The Birth of Modern World tai Matt Ridleyn kirjoja biologian mullistuksista.

Valitettavasti käsitykseni suomalaisten sisusta lukea suhteellisen vaativaa, muuta kuin oman alan tekstiä englanniksi, ei ole mairitteleva. Kyllä pitäisi kääntää.

Juttelin yhden Hannan kanssa, joka sanoi kipakasti, että suomentajien saamat palkat on tilastoitu heidän järjestönsä kotisivulle. Niinpä näkyvät olevan.

Vertailu 70- ja 80-lukuun, jolloin ajoittain elätin perhettä kääntämällä tiukkaakin tekstiä, ei taida olla mielekäs. Silloin tapasin sanoa ilmoittautuneille kateellisille, että kovasti rehkimällä voi päästä lukion opettajan tuloille, kirjastokorvausapurahat huomioon otettuina.

Nyt tilanne on se, että erittäin vaativan tekstin suomentaja ei pääse lukion siivoojan palkoille. Normaaliliuskasta (2000 merkkiä) saa keskimäärin 20 euroa. Varon sanomasta, montako liuskaa päivässä ammattilainen suomentaa, mutta huomautan, että teksti on ensin luettava alusta loppuun kerran tai kahdesti ja kirjoituksen jälkeen tarkastettava hyvin huolellisesti.

Muistelen laskeskelleeni silloin ennen, että varsinaiseen kirjoittamiseen meni puolet aikaa ja toinen puoli kaikkeen muuhun. Riipustelin usein vaikeaselkoiset, sanakirjasta haettavat sanat marginaaleihin tekstin lukuvaiheessa, koska oma työskentelytapani oli ”musiikillinen”, halusin suomentaa samalla tavalla kuin joskus voi onnistua kirjoittamaan, näennäisen spontaanista, kukaties helpon näköisesti, mutta hirveä ponnistus ja peloton etunoja. Joka aamu.

Rauhallinen ja realistinen ja lineaarinen arvio on, että kirjankustantamiselle on käymässä pahasti. Lehdenkustantamista nykyisen mallisena ei pelasta mikään.

Kustantajat panostavat luultavasti lasten- ja nuortenkirjoihin ja suoramyyntiin erikoisyleisölle. Kirja ja lapsi on ehkä taikauskoa, mutta itse lukeudun kyllä sen lahkon kannattajiin.

Diplomaattisesti

Lasipalatsin kirjamyymälästä ”Kirja kerrallaan” tiedonanturoidaan toimestani seuraava vuodelta 1942 oleva ohje kuvasta ilmenevästä, faksimilenä nyt myytävästä teoksesta, tekijänoikeutta markkinointitarkoituksessa loukaten, sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia antaa nykyisessä itäisessä valtakunnassa kenties aihetta.

”Toivehikas tapaus.”

Sattui Busakov lääkärin luokse Moskovaan.

”Näin ovat asiat, toveri lääkäri”, hän sanoi, ”hyvä on asemani, ylempiin kommunistisiin valiopiireihin kuulun, loistava olisi siis tulevaisuus pojallani, tällä Kusminilla, joka on mukanani tässä. Mutta Pojassa on vähän vikaa. Järjen laita on hieman niin ja näin. Liekö parannettavissa? Toivotonta taitaa olla?

”Kuulustellaanpa poikaa hiekan, katsotaan”, sanoi lääkäri. ”Kusmin siis on nimesi?”

”Eikä ole. Minun nimeni on Hupkin Pupkin Pamilovitsh”, sanoi poika.

”Kusmin hän on!” sanoi isä.

”Vanhako olet?” kysyi lääkäri.

”Sataviisi vuotta”, sanoi poika.

”Voi”, huusi isä, ”kaksikymmentävuotias on!”

”Kuinka monta sormea on tässä?” kysyi lääkäri nostan 3 sormeaan pystyyn.

”Neljä tusinaa varvasta”, vastasi poika.

”Hm. No, sanopas, minkä värinen on tämä valkoinen paperi?”

”Musta.”

”Mikä seteli tämä on?” kysyi lääkäri näyttäen taskustaan ottamaansa 2 ruplan setelin.

”Se on minun”, sanoi poika ja otti setelin.

”Jahah”, sanoi lääkäri, ”tämä on sitä laatua, että pojallanne on älynjuoksussa eräänlainen mutka, joka estää häntä puhumasta totta. Hän ei osaa muuta kuin valehdella. Ja kysytte vielä, onko tapaus toivoton! Tapaushan on kerrassaan loistava! Pojallahan on aivan verrattomat mahdollisuudet, suurenmoiset edellytykset! Kuuluttajaksi Moskovan radioon otetaan oikopäätä! Tai Tassiin. Ellei kerrassaan vaadita ulkoasiainkomissariaattiin rupeamaan.”

Harmi että kuva on tuollainen roiskaisu, mutta halusin vain näyttää, että Kindle on yllättävän pieni ja kevyt ja että toisin kuin luulin tuo digitaalinen muste taitaakin olla hyvä keksintö. Teksti nimittäin näkyy suorassa valossa yhtä hyvin tai paremmin kuin varjossa.

Menen näet huomenna silmäklinikalle. Luvassa on ainakin kaksi operaatiota. Pieniä, meinasivat.

Jos nyt kuitenkaan blogia ei muutamaan päivään näkyisi, syy on tuo. Mutta päivällä tiedän enemmän.

Kindle on liian kallis ja selvästi keskeneräinen. Tämä on kakkosversio. DX-niminen on tulossa kesällä, mutta tiettävästi ilman ihmeellisiä muutoksia.

En ole vielä ehtinyt konffata itseäni sisään Amazonin myymälään. He eivät tulli- ja verosyistä myy Pohjois-Amerikan ulkopuolelle. Asia on kuulemma hoidettavissa ilmoittamalla esimerkiksi jonkin hotellin osoite omakseen.

Tämä on kuitenkin selvästi mainio kapine samaan käyttöön, jossa minulla oli vuosia sitten Ipaq – olen syöttänyt koneeseen keskeiset lakitekstit tekijänoikeuslaista ja perustuslaista alkaen.

Amazonin sivuilla selitetään ummet lammet doc- ja pdf-formaattien konvertoinnista lähettämällä ne valtamerten taakse. Minun käyttööni riittää tässä vaiheessa mainiosti se että koje menee tietokoneeseen kiinni suoraan USB:illa ja txt-failit voi siirtää suoraan heittämällä tietokoneen levyasemaksi luulemaan Kindleen.

Toisin sanoen sen kuin muuttaa tiedoston ascii-muotoon. Hyvin kelpaa.

Laitoin kokeeksi mukaan myös junalukemista, tyyppiä Conrad, Lord Jim. Hyvin toimii.

Raportoin jatkossa kokemuksista, mutta ensi tuntuman perusteella kirjan tai pitkän teksti lukeminen tuolla vehkeellä tuntuu miellyttävämmältä kuin tietokoneen näytöltä lukeminen. Lisäksi laitetta voi käyttää selällään sängyssä, kulkuneuvoissa, vessassa jne.

Laitteen heikoin puoli – minulle – on haun hitaus. Tiedän: pdf-faileissa kuulemma linkit toimivat. Nyt täytyy hakea oikea kohta – esimerkiksi lain pykälä – sanahaulla tai vierittämällä näyttöä. Se ei ole ihan hidasta. Asiaa auttaa hiukan se, että ruutu kertoo prosentteina ja hiukan salaperäisenä lukuna, missä kohdin tiedostoa ollaan. Panin laitteeseen tietysti sellaisenkin tekstin, jossa on toistakymmentä tuhatta Kindlen sivua. Ei kone kakistele mutta tosiaan halutun kohdan löytäminen on hakemista. Kun se on löytynyt, kannattaa tietenkin tehdä kirjanmerkki.

Hiukan nyt tuijottelen tätä kapinetta. Toistaiseksi varauksetonta innostusta olen tuntenut iPodista, jonka vanha malli kelpaa suurenmoisen hyvin. En kiinnostunut iPhonesta sen enempää kuin että minustakin näytön nipistäminen sormilla on lystikästä. Toivon ettei puhelinta (ent. Commari eli E 90) tarvitsisi vaihtaa, koska valitettavasti suhtaudun näihin välineisiin samalla tavalla kuin sukkiin ja alushousuihin. Jos tuntuvat hyviltä ja täyttävät tehtävänsä, en jaksa välittää muodikkuudesta enkä hohdokkuudesta.

Se kysymys on mielestäni typerä, syrjäyttävätkö lukulaitteet (kuten Kindleä kuulemma paljon parempi Sony) kirjan. Eivät tietenkään syrjäytä. Molempia tarvitaan. Mutta lehdille tulee nykyistäkin kovemmat ajat.

Kun Kindleä ei saa Suomeen laillisesti, tämä on ystävällisen ystävän tuoma tuliainen jenkeistä. Hänellä näytti olevan omassa kojeessaan mm. N.Y. Times ja joukko aikakauslehtiä.

Tuliaisen tuoja oli Välimäki M., ainoa tohtoreistani, joka on sijoittunut pisteille New Yorkin maratonilla.

IT-raportointi jatkuu pian. HIITin kaverit laittavat korvaavaan koneeseen, joka tulee jälleen olemaan PC, ei Mac, joka minulla on omana läppärinä, Windows 7:ää. Kun se on edelleen keskeneräiseksi tunnustettu käyttöjärjestelmä, se tulee koneeseen XP:n rinnalla, vaihtoehdoksi.

Pojat ovat sitä käyttäneet ja arvelevat, että Vistan väliin jättäminen oli hyvä ajatus.

Siitä enemmän tuonnempana.

Hyvin paljon

Koska minulla on kantani ja tulkintani yliopistolaista, etenkin säätiömallista, olen ollut puuhissa samanmielisten kanssa, ja näissä on elinkeinoelämän edustajia. Siksi en ole, vakiintuneen etiketin mukaan, sanonut julkisesti esimerkiksi että elinkeinoelämän ilmaisema mielipide Lex Nokian tulkinnasta ja tietosuojavaltuutetun toimivallasta on sekä virheellinen että pelottava.

Ei kaikkiin asioihin kuulu ottaa kantaa, ei isä Mitroonkaan, vaikka tapaus olisi hyvä esimerkki perusoikeuksien ongelmista.

On tullut tavaksi sanoa, että oikeussäännöistä pyritään löytämään parhaiten tilanteeseen sopiva, monissa tilanteissa se sääntö, joka nimenomaan koskee käsillä olevaa asiaa, kun taas oikeusperiaatteita punnitaan toisiaan vastaan. Niitä ei voi ”soveltaa”.

Tämä salaperäinen ja korkea oppi, joka on osattava tentissä, tarkoittaa että esimerkiksi sananvapaudelle tai yksityisyydelle pannaan painoa ratkaisua tehtäessä. Kukaan ei kuitenkaan osaa sanoa, miten paljon painoa. Emme liiku sellaisella alueella, jolla painomitat tai muutkaan mitat olisivat järjellisiä.

Siitä ei siis ole mitään erimielisyyttä, että lain tulkinnan on painotuttava perusoikeuksiin. Siitä voi olla suurtakin erimielisyyttä, kuinka paljon painottuu.

Lehdessä haastateltiin opetusministeriön Anita Lehikoista, joka on herättänyt aikaisemmin huomiota poikkeuksellisen fiksuilla lausumillaan.

Lehti kysyi yliopistolaista ja Lehikoinen vastasi:

- Opittiinko tässä jotain lainvalmistelusta?
- "Kovin paljon on tullut kritiikkiä lainvalmistelua kohtaan, mutta on mietittävä tarkasti sitä, missä määrin on kyse erilaisista mielipiteistä ja näkemyksistä, ja kuinka paljon ne ovat vaikuttaneet kritiikkiin."
- No kuinka paljon ne ovat vaikuttaneet?
- "Hyvin paljon."

Olen samaa mieltä. Yliopiston autonomia eli itsehallinto on välttämättömästi ajatus ja käsite, jonka sisältö riippuu sekä asiayhteydestä että kunkin puhujan tärkeimpinä pitämistä tavoitteista.

Juuri tämän takia Yhdysvalloissa toiset juoksevat pakoon, kun paikalle saapuu perustuslakijuristi, constitutional lawyer. Kaikkien on hallittava asia hyvin, mutta spesialistit ovat kouliintuneet kieputuksiin, joissa vähä-älyisempiä alkaa pyörryttää.

Meillä ei ole monta valtiosääntöoikeuden asiantuntijaa, ja se on hyvä se. Perustuslain perusoikeuksista puhuttaessa sellaisia asiantuntijoita ei oikeastaan ole olemassa, jotka osaisivat ratkaista nämä punnintakysymykset. Ajatus on oikeastaan absurdi, käsitteenvastainen.

Oppiaineeni, informaatio- ja teknologiaoikeus, sisältää vähintään riittävän määrän elämässä ja elinkeinotoiminnassa huomioon otettavia sääntöjä, joista jotkut ovat hämmentävän yksityiskohtaisia tai sitten sekavia.

Tieteellistä – vain oikeustieteellistä – mielenkiintoa tuovat ristiriidat eli kollisiot. Kaksi tai useampia sääntöjä tai periaatteita törmää toisiinsa, ja on yritettävä luoda tulkinnan avuksi erilaisia mekanismeja. Amerikkalaiset puhuvat tässä yhteydessä ”testeistä”.

Itse olen alkanut painottaa sananvapautta yhä enemmän.

Jos joku vuotaa lehdistölle tiedon, että nimeltä mainittu poliitikko hakkaa akkaansa, tieto on mielestäni julkaistava, ja perustelen tätä siteeraamalla korkeinta oikeutta. Järjestelmässämme ihmisillä eli äänestäjillä on oikeus saada siivilöimätöntä tietoa poliittisten edustajiensa ryhtymyksistä, jotta heillä olisi mahdollisuus harkita myös tosiasioiden pohjalla, kenelle antavat äänensä. Poliitikon oikeus salata häpeänsä eli yksityisyyden suoja väistyy tässä tilanteessa.

Tulkitsen edellä lainaamani opetusministeriön virkamiehen tätä taustaa vasten. Perusasioissa erilaiset periaatteet ja tavoitteet vaikuttavat pinnan alla, vaikka ne eivät sattuisi joka hetki silmään.

Tulkitsijan, siis virkamiehen tai tutkijan tehtävä on selvittää itselleen mahdollisten ja järjellisten yhdistelmien kirjo. Mukaan on etenkin otettava sellaiset seikat, jotka sotivat omia henkilökohtaisia pitämyksiä vastaan. Jos tulkitsija pitää esimerkiksi uskontoa historiallisena taakkana, hänen ei kuitenkaan ole lupa lakaista uskonnon harjoittamisen vapautta maton alle eikä liioin unohtaa, että sellainen asia voi olla toisille ihmisille tärkeä.

Eikä saa eksyä. Tekijän asiaa on puolustettava, mutta on aika typerää väittää, että sopimusta on tulkittava ahtaasti, tekijän hyväksi. Tekijänoikeussopimuksen osapuolia voivat olla Microsoft ja IBM. Kyllä siinä on käytettävä ihan toisia tulkintasääntöjä.

Väliajatus

Luultavasti juuri nyt ovat käsillä kevään, kesän ja maailman kauneimmat päivät. Yöllä, jos sitä voi enää yöksi sanoa, auringon ryhtyessä tehtäviinsä ainakin täällä laulavat kilpaa laulurastas, mustarastas ja satakieli.

Aamun lehteä hakiessa onnittelee vielä itseään, ettei ole ilmennyt lahjoja niin että olisi yrittänyt maalaamista. Vihreä olisi joka tapauksessa ylivoimaisen vaikea, ja juuri nyt pelkästään puiden värejä on ainakin yksitoista keskenään aivan erilaista. Vaahtera ja haapa ovat melkein punaisia, pajut harmaita.

Olenko tullut useinkin toistaneeksi, että tälläkään hetkellä ei kuulu mitään. Voi olla vaikea keksiä suurempaa ylellisyyttä kuin äänettömyys ja tietty puhtaus.

Olisi saatava viimeisetkin tenttivastaukset arvostelluiksi ja pois käsistä; silti ilmeni muuta. Ehkä aavistin jotain elämyksen ja iän suhteesta, kun isäni raportoi lähinnä lintujen puuhista Kaunialan ympärillä. Ehkä siis vaelluksia ei kaipaa enää valveilla, kun niihin ei ole voimia.

Itse tietenkin ihmettelen, mikä on, kun työ ei oikein maistu. Vastaus löytyy kenties nyt almanakasta, ei kellosta.

Itse katselin pikkulapsia ja äkisti tiesin, että tuossa on henkilöitä, jotka neljännesvuosisadan, puolen vuosisadan kuluttua ovat vastuullisissa tehtävissä. Heillä on tavattoman hyvät mahdollisuudet selviytyä, koska heille kertyvät juuri nyt ne kokemukset välittämisestä, joiden puuttuminen on Hannu Lauerman mukaan niin tavallista hänen asiakkaissaan eli vankilamielisairaalassa.

Nämä hyväosaisista hyväosaisimmat ovat nuoria tutkijoita perheineen. Myönnän milloin vain, että sellainen on mielestäni tavattoman paljon miellyttävämpää kuin rahan ansaitsemiseen keskittyminen. Lisäksi ”tutkija” – nuori tohtori – on yleensä oppinut suhtautumaan keräämiinsä tietoihin arvostellen ja arvellen.

Tiedän historiasta, että se ei ole totta, mutta en lakkaa pettämästä itseäni ajatuksella, että asiallinen tausta ja hyvä koulutus antavat jonkinlaisen suojan ääri-ilmiöiltä.

Kun eilen kiittelin Lauerman tapaa syrjähdellä asiasta ja kertoa hurjia tarinoita, yksi näistä koskee satakuntalaista uskonnollista ryhmää, joka tiesi senkin, että talvisota oli Jumalan rangaistus Suomelle uuden raamatunkäännöksen käyttämisestä.

Kun siis tapaa ihan pieniä ja aika nuoria ja lisäksi laatii nimilistoja kesäkuun alussa täällä pidettävään juhlaan, jossa vanhimmat osallistujat ovat 95 ja 92-vuotiaita, vältän katsomasta peiliin ja palaan yllättävästi tematiikkaan – minkä ikäisenä mihinkin tehtävään.

Siitä ei ole kahta kysymystä, että nuoret miehet ovat väkivaltaisin väestöryhmä. Punakapina oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike, kauan ennen rock’n rollia. Valtiorikosoikeuksissa tuomittujen keski-ikä oli 18 vuotta ja 10 kuukautta.

Naiset tekevät väkivaltarikoksia, mutta verrattomasti vähemmän kuin miehet.

Mitä saadaan nähdä nyt, kun naisia tulee yhä lisää näkyviin tehtäviin, kuten esimerkiksi tuomareiksi? En tiedä enkä osaa arvuutella. Mutta haluaisin kokeeksi kyseenalaistaa sen opin, jonka mukaan eräissä tehtävissä tarvitaan iän mukanaan tuomaa viisautta.

Juristi pääsee virkauransa huipulle noin 50-vuotiaana.

Olisiko se 10 vuotta liian myöhään?

Mitä tapahtuisi, jos oikeuskanslereiksi ja oikeusneuvoksiksi ruvettaisiin nimittämään 35-vuotiaita? He tympääntyisivät tehtäviinsä mutta jaksaisivat ehkä silti.

Nyt virkamieskunnassa ja yliopistomaailmassa esiintyy sitä ongelmaa, että ihminen pääsee asemaan, jossa voi todella saada aikaan jotain, vasta niin vanhana, että varovaisuus voittaa viisauden.

Olisiko keskustelu eläkeiästä ja suurista ikäluokista sittenkin pohjaltaan kusetusta? Kai me elämme kissanruualla, jos ei ole vaihtoehtoja, ja ovelimmat ovat jo hiomassa Black & Deckerillä itselleen purtiloa, jos joutuvat syömään lattialla, kuten Topeliuksen sadussa. Tasohiomakone on kova juttu, ettei tule tikkuja kieleen, kun pitäisi saada einettä, suurusta tai murkinaa, eikä huonoilla käsillään osu enää lusikalla suuhun.

Joka tapauksessa: kauppamatkustajan ammateissa (pörssiyhtiön toimitusjohtaja, pankkiiri, piispa) tarvitaan vielä menemisen meininkiä.

Ei kai se ollut pelkkää maastokelpoisuutta, että konepistoolimiehet olivat jotain 25-vuotiaita ja parhaat liikkeenjohtajat (majurit) 35?

Lauerma ja pahuus

Hannu Lauerman ”Pahuuden anatomian” lukemista ehdotan kaikille omille lukijoilleni. Tosin hän kirjoittaa melkein yhtä huonosti kuin minä, mutta asiat ovat kiinnostavia, ja riitoja syntyy varmasti.

Tämän jutun kuvaksi olen ottanut Füsslin tunnetun ”Painajainen” –maalauksen, jota on syystä tai toisesta ”paranneltu” kirjan kanteen ja käännetty peilikuvaksi. Tai ehkä syy on vain layout – tekstien sijoittaminen.

Lauerma on psykiatri, Turun ja Vantaan psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri.

Kun hän oikoo yleisön ja median käsityksiä mielentilatutkimuksista ja vankilamielisairaalan (nyt käytöstä jäänyt mutta minulle tutumpi nimi) potilaiden myöhemmistä vaiheista, häntä on aihetta uskoa, vaikka väitteet olisivat epämiellyttäviä.

Lauerma ei näet tunnustaudu minkään suositun mielipidesuunnan tai katsantokannan edustajaksi, vaan toistelee, että lääkärillä on näissä asioissa sijansa ja merkityksensä. Hän selittää tutkimusmenetelmiä ja huomauttaa, että kertomukset lääkärin huijaamisesta parempien eli huumaavampien lääkkeiden saamiseksi ovat urbaanilegendoja, jollaisilla satuiluun taipuvaisilla on tapana kohottaa itsetuntoaan.

En kirjoita tästä aivan sivullisena. Olen lukenut suurella huolella sata – kaksisataa raporttia mielentilatutkimuksesta ja tiedän, että tuollakin alalla on ollut erilaisia virtauksia.

Kun jätin tuomarin tehtävät ja ryhdyin tekemisiin toisenlaisten hullujen kanssa, minulla oli sellainen käsitys, että nämä tutkimukset olivat sangen uskottavia. ”Hullun paperit” edellyttivät yleensä pahanlaista skitsofreniaa tai rajua psykoosia, joka pani näkemään ja kuulemaan olemattomia. Mieleeni on jäänyt parikin tapausta, jossa äkisti läheisensä surmannut oli mielestään toiminut Jeesuksen käskystä.

Ärähdyksiä saattavat aiheuttaa Lauerman potkaisut toivoni mukaan jo sivuutettujen poliittisten ja yhteiskunnallisten suuntaan. ”Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala”, laulettiin 70-luvulla, ja onhan se tottakin. Lääkäriä ja hänen murhamiestään tuo tulkinta ei kuitenkaan auta.

Kirjoittaja ei liioin ole vakuuttunut vaihtoehtolääketieteestä ja mainitsee, että magia on kiinteiltä kuluiltaan vaatimaton ja bisneksenä joskus yhtä tuottava kuin erilaiset elämänhallintaopit, joita hän pitää lähinnä ihmisten lohduttamisena, joka on tietenkin sinänsä tärkeä asia.

Painotus on biologinen tai biologistinen ja – toistan – itse mielisairaaloissa kuljeskelleena (tarkkailijana) olen samaa mieltä, että lääkkeet Litiumista alkaen ovat vähentäneet kärsimystä ja vähintäänkin luoneet edellytyksiä muille, usein ”pehmeiksi” kiitetyille hoitomuodoille.

En jatka tästä asiasta juuri pidemmälle, koska pidän oikeana hiljan kuolleen Martti Siiralan kerran, vuosikymmeniä sitten, keskustelussa korostamaa: ei pidä yrittää ryhtyä auttamaan vakavaan häiriötilaan joutunutta ihmistä. Auttaminen ja hoitaminen on niin vaikeaa, ettei se tuota tuloksia ilman pitkäjänteistä opiskelua ja harjoitusta.

Tuo viimeksi mainittu saattaa vastata monen kokemusta kovasta alkoholismista – siihen ei puhe tehoa ja siinä laupeudentöillä on taipumus kääntyä alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämä siis tarkoitti alkoholismia, ei ryypiskelyä.

Lauerman kirjassa huvittaa ehkä kirjoittajan omaa persoonaa heijastava keskusteluhalu. Hyvin usein juuri psykiatrien valistuneelle yleisölle osoittamat kirjat ovat sävyltään salaa alentuvia ja kirjoittajan omaa ylivoimaista, kukaties ylimaallista viisautta tähdentäviä.

Tätä Lauerma ei tee. Hän tarttuu kiinni hankaliin asioihin, kuten uskonnollisiin liikkeisiin ja muihin fanatismin muotoihin ja palauttaa mieleen asioita, jotka olemme aktiivisesti unohtaneet.

Itse muistan Oulun heinoslaisuuden helvetteineen ja maailmanloppuineen ja olen selvillä tapauksista, joissa ”viides herätysliike” aiheutti etenkin keskenkasvuisille hyvin vakavia vaurioita.

Kirkkohan on muitten toimien ohella aika merkittävä ylilyöntien vahti tässä maassa tänäkin päivänä. Asiasta oltakoon eri mieltä, mutta itse en lainkaan pidä papeista, joilla näyttäisi olevan erikoissopimus Jumalan kanssa mm. naispappeuden vastustamisesta tai homoseksuaalien vainoamisesta.

Palataksemme maan tasalle – olen ollut joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja ainakin kerran minua kysyttiin, julkijumalisuudesta epäiltynä, peräti jäseneksi eli siis ehdokkaaksi.

En voi kuvitella kauheampaa kohtaloa kuin istua kuuntelemassa niitä juttuja. Tai ehkä voin – meppinä eli eurokansanedustajana oleminen.

Wolfram|Alpha

Muuan asioista tavallisesti hyvin perillä oleva henkilö hehkutti Wolfram|Alfaa ja luultavasti syystä.

Wolframin ”Mathematica” on ollut jo kauan erittäin tunnettu ja vakiintunut matematiikkaohjelma ja luullakseni yleisessä käytössä korkeakouluissa. Saman miehen kirja ”A New Kind of Science”, joka on myös verkossa, on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei sellainen viisasten kivi kuin tekijä itse näyttää luulevan. Nimenomaan soluautomaattien suurenmoisuus ei taida aivan pitää paikkaansa. (Puhun tässä viisaampieni suulla; kirja on hyllysäni ja on sitä luettu porukalla.)

Tämä uusi Alpha julkistettiin viikko sitten, ja siitä huomaa heti, ettei se ole alkuunkaan valmis. Onnistuin kaatamaan Firefoxin pari kertaa yrittäessäni siirtää hakuruudun iGoogleen.

Tämä ohjelma ei ole hakukone, vaan ilmoituksen mukaan se perustuu tietokantoihin, joihin yhtiö on hankkinut oikeuden, ja algoritmeihin. Yksittäisiä tietoja sanotaan olevan miljardeja ja algoritmeja joitakin kymmeniä tuhansia.

Verkosta löytyvien tekstien perusteella näyttää, että ohjelma on ymmärretty salamannopeasti väärin. Demon katsottuaan käsittää, että hakukone on tosiaan huono nimitys. Valitettavasti en kykene arvioimaan matematiikan ja fysiikan toimintoja, mutta ne näyttävät hienoilta. Geometria ja matemaattinen fysiikka oat vaikuttavia; ilmeisesti ne on siirretty suoraan Mathematicasta.

Alphasta on ehkä aihe innostua. Monissa tieteissä, historian ja kirjallisuustieteeseen asti, kvantitatiivinen tutkimus on ollut käytännössä mahdotonta. En tiedä, mitä romaaneja ihmiset Suomessa lukivat eniten viime vuonna tai 1920, koska kirjastojen nimikekohtaisia tietoja ei ole käytettävissä. Puutostaudeista tai aliravitsemuksesta Suomen eri kunnissa on erillisiä tietoja. Keuhkotauti löytyy heti – Suomessa 197 kuolemantapausta vuodessa.

Maailma on täynnä tietoa ja sitä sanotaan olevan liikaa. Asia ei ole näin. Sellainen tieto, jota tarvittaisiin esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tai ympäristörasitusten ennakoinnissa, on osittain perusteiltaan epäselvää, osittain vaikeaa koota.

Tiedämme esimerkiksi sähköisestä viestinnästä kaiken muun paitsi olennaiset asiat.

Tiedämme yhtä ja toista liikennekäyttäytymisestä ja väkivaltaisuudesta, mutta emme tarpeeksi.

Alphassa jollain asteella mukana oleva genetiikka on biologia alue, jossa tiedon määrä ja sen (DNA:n) nopean käyttöön saamisen tarve on lisääntynyt valtavasti. Mitä muut vastaavaa löytyy biologiasta – tai vaikka geologiasta – jää nähtäväksi.

Joka elää, hän näkee. Joka ei elä, ei sitten näe.

Muistin lukiessani menekkikirjan (Freakonomics) keskustelun kalifornialaisen kollegan kanssa. Mietimme törkeän väkivaltarikollisuuden odottamatonta laskemista, josta moni on kiirehtinyt ottamaan kunnian. Frekonomics esittää selitykseksi Yhdysvaltain 1980-luvun aborttikäytännön ja kirjoittaja sanoo kuivasti, että ”rikollinen luokka” jäi syntymättä.

Keskustelukumppanini tavoitti kuitenkin mielestäni asian ytimen. Hän sanoi, että tiedämme varmasti ainakin sata törkeään rikollisuuteen vaikuttavaa seikkaa, mutta emme tiedä, mitkä niistä ovat kulloinkin pelissä ja mikä on niiden keskinäinen suhde.

Hitlerin ja Tshehovin tausta ja perhe olivat aika samanlaiset. Köyhänlainen perhe, yliankara isä, vaatimaton ympäristö mutta nuoressa miehessä ainesta ja kunnianhimoa. Toisesta tuli Hitler, toisesta taas Tshehov.

Edessä Aasia

Kansakoulussa ei opetettu näin, mutta moni kirjoitti mielessään maantietonsa ”isänmaallisesti”, runon ”Rajalla” mukaan: takana länttä ja Eurooppaa, edessä Aasia, itä…

Aasia siis ikään kuin alkoi Rajajoelta ja ehkä sodan jälkeen Nuijamaalta.

Otaksuisin että tämä olisi saksalainen puhetapa. ”Keltainen vaara” kiinalaisten ja japanilaisten nimityksenä tuli yleiseen kielenkäyttöön Saksan keisari Wilhelm II:n puheesta 1895. ”Aasian laumat” saattoi tarkoittaa jopa puolalaisia.

Toimittajat puhuttavat eurovaalien ehdokkaita, ja yksi kysymyksistä on epäilyttävä Itä-Eurooppa ja toinen ei-eurooppalainen Turkki.

Pietari Suuri aloitti Venäjän ”eurooppalaistamisen” noin vuonna 1700. Norman Davies kertoo hienossa kirjassaan ”Europe”, miten sattumanvaraisesti ja huiskaisemalla Euroopan itärajaksi tuli jossain vaiheessa Ural. Välimerestä ollaan tässä yhteydessä hiljaa kuin hiiret, ettei kukaan muistaisi, että tarun Europa-neito saapui sonnin – valepukuisen jumalan – selässä Aasiasta Eurooppaan. Ei liioin kai kuulu asiaan kuuluttaa, että jokilaaksojen kulttuurit sattuvat kaikki olemaan Aasian puolella niin että kaikki, mikä on nykyisen Euroopan historiaa, näyttä olevan lähtöisin Aasian puolelta, paitsi varhaiskantasuomi.

Ryhdyin varmistamaan väittämiäni ja melkein kauhistuin, kun luin uudesta oppikirjasta ”Johdatus arkeologiaan” (toim. Halinen ym.), miten räikeän puoluepoliittisissa merkeissä myös arkeologia syntyi Suomessa. 1800-luvulla haettiin kiivaasti ”omaperäistä” kulttuuria ja kiukuteltiin M.A. Castrénin olettamaan uralilaista, kukaties jopa siperialaista eli siis aasialaista alkuperäämme, josta maan ruotsinkielinen väestö suuresti riemastui.

Oppikirjassa todetaan ohimennen, että arkeologian suojeluskuntaversio sepitti hölynpölyä rautakaudestamme ja ikiaikaisesta taistelustamme idän laumoja vastaan.

Nyt myös suomalaisten kansainvaellukset on todettu kestämättömiksi arvauksiksi eikä edes Kalevi Wiikin suurisuuntainen ajatus suomen kaltaisesta mannerjään reunan kielestä ole saanut kannatusta muilta tutkijoilta.

Nuo vaiheet on kai ollut pakko käydä läpi sen tosiasian peittämiseksi, että laajasti ottaen olemme kaikki ”aasialaisia”. 1930-luvun rotutietoiset riikinruotsalaiset olivat oikeassa.

Liioittelen ja provosoin. Euroopan unionin itälaajentuminen on siunattu asia, koska nyt voimme osoittaa sormella toisia porukoita todistaaksemme, että nuo ovat vielä kummallisempia.

Euroopan brittiläinen, ranskalainen, saksalainen ja espanjalainen rasismi ei ole kuollut. Edellä mainitsemani Norman Davies teki suurtyön osoittaessaan, miten sitkeän johdonmukaisesti mainitsemieni suurvaltojen kirjoittama ”Euroopan historia” sivuuttaa sellaiset vanhan sivistyksen tyyssijat kuin Puolan, (Puola-Liettua), Määrin, koko Balkanin ja, jos silmä välttää, myös Itävalta-Unkarin. Ja historiankirjoissa tuollainen on melkein väärentämistä.

Yleishumanistisesti olen mieltynyt Milan Kunderan väitteeseen, että Lontoon-Rooman akselin lisäksi Euroopassa on toinen ajattelun eli siis tieteen ja taiteen akseli, Praha-Wien.

Mihin kohtaan tuossa asettaa Berliinin, se riippuu kirjoittajan preussilaismielisyydestä. Ja Italia oli valtiollisesti, sivistyksellisesti ja taloudellisesti surullisessa kunnossa 1860-luvulle asti, sanoi Berlusconi mitä sanoi.

Vaalinaluskeskusteluissa jatkuva hurskastelu on vähän häiritsevää. Euroopan unioni on sekasortoinen ja huonosti toimiva organisaatio, mutta en näe sille vaihtoehtoa. Ehdottamalla kellon kääntämistä menneisyyteen saa aina kannatusta. Kaikki eivät usko, että aika ei käänny, pyöritteli kelloa miten tahansa.

Löysin verkosta esimerkin maailman muuttumisesta. Osoitteesta www.diepruefer.de löytyy suorastaan luotettavalta vaikuttava palvelu. Sieltä käydään tutkimassa 100 – 200 euron hinnalla Saksassa oleva käytetty henkilöauto ja luvataan lähettää raportti havainnoista ja testeistä sekä koeajosta per heti. Hinta-arvionkin saa.

Hurjaa. Jos joku haluaa ostaa käytetyn auton Saksasta – minä en halua – tuollaistakin voi kokeilla.

Niin – ostaisitteko euroehdokkaalta käytetyn auton?

Kuvassa (Wikipedia) on käytetty meri euroalueen ulkopuolelta.

Kurja Karjala

Otsikko viittaa ”Karjalaisten laulun” kiisteltyyn sananmuotoon mutta etenkin tietoihin ja kuviin luovutetun Karjalan nykytilasta.

Kehun edelleen karttasarjaa, jota maanmittauslaitos ei ole osannut myydä. Jopa Akateemisen kirjakaupan vakinaiset myyjät kertovat, etteivät ole kuulleetkaan moisesta.

http://www.maanmittauslaitos.fi/default.asp?id=874

Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja kehunut värittäneeni 368 karttalehteä. Alun alkaen idea oli opetella Adobe Photoshopin käyttöä näin. Photoshop on mielestäni epätavallisen vaikea, kai ammattilaisille tarkoitettu ohjelma. Tavallinen digikuvaaja tulee mainiosti toimeen ilmaisohjelmilla, joista IrfanView on edelleen suositeltava.

Fotarissa on mainioita omaisuuksia kartan eli viivapiirroksen käsittelemiseen – ”taikasauvan” ja ”magneettilasson” seurana on nykyisin vallan mainio pikavalintaväline.

On muuten syytä kehaista myös verkkoalbumeja, sellaisia kuin Flickr. Mummun syntymäpäiväkuvat voi joutessaan syöttää verkkoon, josta halukkaat paikalla olleet voivat käydä katsomassa ja kopioimassa niitä. Kuvien liittäminen sähköpostiin on välillä ongelmallista. Esimerkiksi matkapuhelimet eivät yhtään tykkää jpg-liitteistä, ja matkapuhelimen sähköposti puolestaan on mainio keksintö. Olen silloin tällöin osunut avaamaan viestin, jossa samaksi illaksi tai huomiseksi ilmoitettu tilaisuus peruutetaan…

Nyt tämän jutun kuvana on Vuoksenranta eli paikka, johon J. Virolaisen esi-isä hukkasi verkkonsa. Kunta on perustettu 1924 vuoden alusta, joten Sakari Pälsin edellisellä vuosikymmenellä toteama löytö tapahtui silloisessa Antreassa. Nimi johtuu siitä. Kunnan perustamista edelsi pitkäaikainen rettelö. Luin kerran Muolaan historian ja käsitin, että puhe on toisesta, minulle vieraasta maailmasta. Siellä oli hovissa niin ilkeä vouti, ettei hän olisi kelvannut edes portsariksi Lappeenrantaan.

Sakari Pälsi häipyi kohta verkon ja muut kalut löydettyään uskomattomalle tutkimusmatkalleen maailman ääreen. Kirjastoista helposti löytyvä ”Pohjankävijän päiväkirja” on sekä muodon että sisällön puolesta verraton. Tutkimusmatkailija jäi Beringin salmen lähelle nalkkiin, kun Venäjällä alkoi vallankumous, ja rahatkin loppuivat. Hän tienasi laivalipun hinnan ryhtymällä turkisten ostajaksi japanilaisille Kamtsatkalle ja palasi aikanaan laivalla kotiin.

Pälsi tunnettiin nuoruusvuosinani Fallesmannin Arvo –muisteluksistaan, jotka tuntuivat minusta silloin ja edelleen jotenkin ällöttäviltä. Hänen matkakirjansa sitä vastoin ovat huikean tasokkaita, ja myös valokuvaajana hän oli huippuhyvä. Kivikausi-romaani ”Kova mies ja nimetön” on jotenkin puiseva, jos nyt kivikaudesta voi niin sanoa.

Pälsistä ei koskaan tullut täysivaltaista professoria, vaikka hänen tohtorinväitöksensä oli jo merkittävä. En ole varma asiasta, mutta olen käsittänyt asian niin, että hän oli suuresti mieltynyt väkeviin juomiin ja ajoittain myös kevytkenkäiseen seuraan. Näin hänet Otavassa 1960-luvulla ja sain häneltä suullista opastusta eri asioista; silloin hän oli hauska, hyväkuntoinen, vanha mies.

Olisi kovin hyvä, jos nuori polvi ottaisi järjestelmällisesti valokuvatakseen ja videoidakseen koko luovutetun alueen ja mielellään myös Suomen jatkosodassa miehittämään alueen merkittävät ja mainittavat paikat.

Kartoistani olen havainnut, että esimerkiksi Impilahti ja Sortavalan seutu ovat ainutlaatuisen kauniita ja osaksi hyvin säilyneitäkin. Hiljan ilmestynyt ”Kielletyt kartat 3” puolestaan näyttää, että Syvärillä, Äänisellä, Karhumäessä ja Uikujärvellä oli tosi mielenkiintoista maastoa. Kaikkein kummallisin on Kuuttilahti.

Kävin kirjaa läpi isäni kanssa, joka oleskeli pitkään Aunuksessa ja ennen kaikkea lensi seudulla. Tulenjohto- ja valokuvaustehtävien takia epätavallisen kartanlukutaitoiset sotalentäjät taitavat olla jo todella vähissä.

Kävin keskusteluja sotamuistoista vanhojen juristien, muun muassa oikeusneuvos J. Leivosen kanssa, joka jumalisuudestaan huolimatta kertoi silmät säihkyen, miten hyvältä tuntui, sen kaiken jälkeen, johtaa tulta Viipurinlahdella heinäkuussa 1944. Paavo Salervo kertoi haavoittuneensa Lunkulan maihinnousurevohkan yhteydessä 1944. Eero Takala oli yksi Teikarin saaresta haavoittuneena pois päässeistä. Curt Olsson haavoittui pahasti Hangon suunnalla hyökkäysvaiheessa. Viipurilainen Martti Miettinen haavoittui lapsuusvuosiensa maitotalon Leitimon takana Kärstilän rapakivivuorella, mutta ehti parantua vielä Lapin sotaan.

Korkeimmassa oikeudessa oli neljä Sortavalasta kotoisin olevaa jäsentä (Mäkinen, Lampi, Saarni-Rytkölä ja Leivonen) ja kolme viipurilaista (Salervo, Miettinen ja Jalanko).

Monien lähteiden mainitseman työmarkkinajohtaja Päiviö Hetemäen lisäksi bolshevikkien kassa läheisessä kanssakäymisessä olleita menneisyyden tuomareita ja juristeja on paljon. Muista tunnetuista henkilöistä epädiplomaattista toimintaa harjoitti ainakin Max Jacobsson, joka oli vuonna 44 Ihantalassa tulenjohtajana, samassa korsussa kuin Jaakko Pöyry.

Urho Kekkosen virallinen vastaväittäjä, Tapio Tarjanne, oikeustieteen tohtori ja maineikas tutkija, lensi ilmaan Kuukaupin sillan mukana 1941 Antreassa. Loput miinat purki sillalta myöhempi kenraali Lauri Sutela.

Päädyin kartoista näihin sotatietoihin, koska muuan nuori henkilö ilmoitti miettineensä korkeiden tuomareiden sielunelämää. Nykyiset ovat kaiketi paljossa kaltaisiamme, mutta minuun tekivät vaikutuksen kiltit miehet, 1917-1925 syntyneet, joista siis eräät olivat joutuneet repimään bolsevikkeja kappaleiksi paljain käsin. Professori Ylöstalo sai Kiestingissä pioneeriluutnanttina rautaristin. Professori Kaarle Makkonen haavoittui vänrikkinä Kempin prikaatissa Viipurissa, joka menetettiin…

Kyllä sen vaistosi. Se oli sitä maailmaa. Jotkut samat tiet kulkeneista yöpyivät pääpostin roskalaatikoissa ja heitä nimitettiin rappioalkoholisteiksi.

Salainen kansakoulun kertauskurssi

Olen tuuminut vielä rikastuvani. Tosin en keksi, mihin sitä rahaa enää tarvitsisin.

Pitäisi nimittäin perustaa kirjeopistona kansakoulun kertauskurssi, joka olisi tarkoitettu kansakoulun aikoinaan käyneille. Peruskoululaisten pohjatiedoista en ole oikeastaan selvillä.

Ainakin maantieto ja historia ovat muuttuneet kovasti. Sitä vastoin laskento ja kuvanto ovat pysyneet entisellään. Elukoita on kuollut sukupuuttoon, ei kuitenkaan koulussa selostettuja, ja erilaiset viljelykarkulaiset, kuten Komea Jänönpapu (lupiini) ovat vallanneet kasvioppia.

Hanke olisi toteutettavissa. Kansakoulussa ei tarvitse tietää, että esimerkiksi historian ”kansainvaellukset” on luultavasti virheellinen otsikko. Kansat ovat vaeltaneet kovasti kautta aikojen, mutta tuo otsikon tarkoittama jakso sai kohtuutonta huomiota, koska näistä germaani- ja slaaviheimojen kuljeskeluista seurasi muun muassa ns. Länsi-Rooman tuho, joka sekin on suhteellisen monimielinen otsikko.

Vandaalien ja goottien mukana tosin meni mailleen itägermaaninen kieliperhe.

Todellisia kansainvaelluksia olisivat espanjalaisten seikkailut Uudessa Maailmassa ja vapaaehtoinen ja vähemmän vapaaehtoinen matkailu Pohjois-Amerikkaan.

Kukaan ei tiedä täällä meillä, miksi Kanada on olemassa. Kukaan ei ole selvillä siitä, miten suurten järvien alue jaettiin ja kuinka pääsi käymään niin, että Kanada sai Tyynenmeren rannikon mutta Yhdysvallat osti siitä erillisen Alaskan. (Englantilaiset eivät vieläkään erikoisemmin korosta Kanadan valtavaa osuutta ensimmäisen maailmansodan taisteluihin – he olivat yhdessä Australian ja Uuden Seelannin Anzacien kanssa todella ilkeissä paikoissa mm. 1917-1918, ja Flanderi ja Pohjois-Ranska on tänäänkin täynnä kanadalaisia hautausmaita.)

Matti Huurteen kirjan ”9 000 vuotta Suomen esihistoriaa” uusin painos on vuodelta 2001. Otsikko viittaa Suomen asuttamiseen vuosina 6 500 – 7 500 e.Kr. Viimeistään vuonna 2004 H. Takala ja muut olivat kuitenkin osoittaneet, että Orimattilan Myllykylän asutus alkoi 9 000 e.Kr. tai puoli vuosituhatta myöhemmin. Kirjan nimeksi pitäisi siis panna ”11 000 vuotta Suomen esihistoriaa”.

Kun äitini oli kansakoulussa, opetettiin Tallgreniin liittyen, että Suomi oli asutettu noin 4 000 e.Kr. Hänelle ja minulle opetettiin suomensukuisesta kansoista, että he saapuivat sinivalkoisissa verryttelypuvuissaan Volgan mutkasta ajanlaskumme alussa.

Kuinka ollakaan, Volgan mutka on edelleen kuvassa mukana, vaikka toiset arvioivat, että uralilaisia kieliä puhuttiin laajalla alueella Uralista länteen. Meidän kampakeraaminen kulttuurimme saattaisi aivan hyvin olla puheenparreltaan uralilaista eli siis ”suomalaista”, mutta alkamisaika olisi jo 3 000 e.Kr.

Vasarakirvesporukat puolestaan lienevät haastelleet jotain indoeurooppalaista kieltä.

Järkyttävimpiä ovat uudet nimet. Tässäkin blogissa usein mainittu Pähkinäsaaren rauhan raja näyttäisi erottaneen tyypillisen kampakeramiikan Ljalovon kulttuurista, ja vaikutteita on saatu myös Srednyj Stogin kulttuurista.

Kun sitten myös vasarakirvesporukat pysyivät rannikoilla ja kampakeraamikot sitkeästi sisämaassa, Kaksi Suomea on ollut historiallisesti totta viisi tuhatta vuotta tai kauemmin.

Sitä ei tarvitse korostaa, että se on tänäkin päivänä totta ja raja kulkee Lappeenrannasta Kokkolan ja Oulun välille, kuten aina ennenkin.

Sijainnit ja asutukset tekee meille kansakoululaisille vaikeiksi jääkauden jälkeinen maan kohoaminen, joka velvoittaa meidät tuntemaan jopa Saimaan kohtalot Nevan syntyyn asti (karkeasti 1 000 e.Kr.) ja myös Vuoksen myöhemmät seikkailut, jotka huipentuivat 1800-luvulla Taipaleenjoen syntyyn ja Kivisalmen ruoppaamiseen eli yli kymmenen metrin vedenpinnan laskuun.

Siellä oli kuitenkin, alkujaan pienillä kallioluodoilla, muun muassa Kaukolan Kaarlahdessa, entisen Suomen vanhimpiin kuuluvaa asutusta, ja lähellä on myös Antrean verkon löytöpaikka (8 300 e.Kr.). Se on tiettävästi tällä hetkellä maailman kolmanneksi vanhin tunnettu kalaverkko niin että verkostoituminen on täällä meillä hallittu kohtalaisen kauan.

Onneksi kirjeopistoni ei tarvitse tietää historiasta, koska yleinen historia loppui Ranskan suureen vallankumoukseen, ja Suomen 1900-luvun historiasta en muista olleen kansakoulussa puhetta. Perustiedot asiasta saatiin kansankoulun pihalla halkopinon takana eli samassa paikassa kuin perustiedot muistakin tarpeellisista asioista.

Jäävi

Oikeudenkäynteihin olisi saatava lisää politiikkaa ja tuomareiksi poliittisia henkilöitä.

Olen lakannut uskomasta, että poliitikon voisi tunnistaa DNA:sta. He ovat lajitovereitamme, uskokaa tai älkää.

Monissa yhteiskunnissa ihminen on jättänyt esimerkiksi paikkansa kunnanvaltuustossa ja ryhtynyt virkatuomariksi. Luulen että se on mahdollista ja joskus suotavaakin.

Politiikassa on kysymys siitä, mikä on tarkoituksenmukaista ja viisasta.

Tuomioistuimessa on kysymys siitä, mikä on totta ja oikein.

(”Oikeus ja kohtuus” on kirkon 1200-luvulla kieleen tuoma sanapari, jolla ei ole ollut varsinaista sisältöä muutamaan sataan vuoteen; ”kohtuuton” tarkoittaa tuomioistuinkielessä mm. ”epäsuhtainen” – kohtuuton vahingonkorvaus. Sellaisen tuomitsemisen kieltää nykyisin lakikin.)

Me vain kirjoittelemme korkeimman oikeuden tuomareista, kollega Virolaisen kanssa, vähän niin kuin vanhat hevosmiehet muistelevat kunnalliskodissa muinaisia markkinamatkojaan Viipuriin ja näkemiään hevoskauppoja…

Virolaisen ajatus ”täsmähausta”, jolla KKO hankkisi jäsenekseen milloin kokeneen syyttäjän, milloin oivallisen alituomarin, on mielenkiintoinen ja miettimisen arvoinen.

Ongelma on tasapuolisuus- ja esteellisyysajattelu, joka on kukaties viety liiankin pitkälle. KKO:ssa on meidän, Virolaisen ja minun, muistimme aikana ollut joukko entisiä professoreita, joista ainakin jotkut ovat olleet erittäin hyvin perehtyneitä opetusalansa kaikkinaisiin ongelmiin.

Jutun jaetaan jaostoille ottamatta huomioon tätä asiantuntemusta. Jos KKO:ssa oli esimerkiksi mutkikkaana pidetyn patenttioikeuden tuntija, ei hän useinkaan (juuri koskaan) ollut mukana patenttijutuissa. Jos siellä oli entinen professori, joka oli perehtynyt syvällisesti kiinteistöoikeuteen, tämän alan ydinongelmia sivuava juttu saattoi hyvinkin päätyä tavallisille tuomareille.

Lähdin Helsingin HO:sta tuomarin virasta 1999, ja kansa hurrasi. Meillä oli siellä järjestelmä, jonka johdosta olin ratkaisemassa mm. patentti- ja tekijänoikeusjuttuja. Korkein oikeus – Virolaisen usein mainitsema Mikko Tulokas kai tiukimmin – saattoi pitää sellaista järjestelmää epäsuotavana. Ja korkeimmassa siis vain esittelijä oli spesialisti.

Tämä ongelma olisi ratkaistava ennen kuin jatketaan täsmätuomareiden miettimistä. Itse olen sitä mieltä, että työtuomioistuin on siunattu asia ja markkinaoikeus niin ikään, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että käräjäoikeudessa juuri immateriaalioikeusjuttuja keskitetään tietyille jaostoille – niin on tehty kauan.

Eivät ne jutut sinänsä, esimerkiksi patenttiasiat, vaadi mitään erikoislahjakkuutta, mutta ne ovat vaivalloisia opetella, samalla tavalla kuin esimerkiksi diskreetti matematiikka tai purjelento.

Toinen ongelma – kehaisin että KKO:ssa istuu hyvää väkeä. Jos nyt täsmentäisin: ottaen huomioon saatavilla olevat juristit. Parhaita liikejuristeja ja asianajajia ei nähty KKO:ssa jäseninä vuosikymmeniin, koska heillä ei ollut varaa mennä niin pienille palkoille. Heikki Borenius –vainaja koki elämänsä pettymyksen, kun totesi, että ei kykenisi lyhentämään edes asuntolainaansa, jos menisi saadun neuvon mukaan virkatuomariksi (mainitsemani henkilö ja toimisto eivät olleet rikkaita: puhe on 1960-luvun alusta).

Osaan luetella joukon alituomareita, jotka vielä sporttelijärjestelmän purkamisen jälkeen pitivät alituomarin tehtävää jalompana kuin näivettymistä KKO:ssa. Tiedän professoreita, joita ei olisi saanut KKO:een edes huonoissa köysissä. He näet pitävät tutkimuksesta tai opetuksesta ja tietävät, että mahtava osa virkatuomarin ajasta kuluu ”nyppimiseen”.

Termi tarkoitti minun aikanani mahdollisesti hitusen toisarvoisten teknisten seikkojen metsästämistä – esimerkiksi rangaistusten yhdistämisen oikaisemiseen tilanteessa, jossa lopputulos säilyy samana – 19 sivua tekstiä, yleensä yhtä virkettä ja täynnä päivämääriä ja pykäliä.

Kun oikeusneuvos NN oli epähuomiossa nimitetty ministeriksi, kertoi Kai Korte muistelmissaan, hän ryhtyi yhdessä kansliapäällikkönsä kanssa käsin laskemalla tarkastamaan tulevan vuoden budjetin yhteen- ja poislaskuja, tosin vain oikeushallinnon alalta. Korte oli tyrkyttänyt laskukonetta, vaikka ei ollut vakuuttunut edes puuhan mielekkyydestä, mutta kuuroille korville.

Gogolin tarina Akaki Akakijevtshista ei valitettavasti ole mielikuvitusta – sankarihan joutui koettelemuksista siinä määrin suunniltaan, että oli sen kerran elämässään tekemäisillään kirjoitusvirheen!


Hankkimalla tuomioistuimiin ”poliittista” asiantuntemusta nopeuttaisimme ja parantaisimme esimerkiksi suurten talousrikosten selvittelyä. Rohkenen epäillä, ettei meillä ole monta tuomaria, joilla olisi tuo ala ja siihen liittyvä vero-, kirjanpito- ja konkurssilainsäädäntö sormenpäissään.

Yhdenaikainen esimieheni runoilija P. Haavikko huiskaisi kerran kättään mairittelijalle ja sanoi: ”Näkisittepä kun ekonomi NN laatii tilinpäätöksiä. Se se on runoutta!”

Sopiva

Luin Jyrki Virolaisen tämän vuoden kirjoitukset hänen blogistaan. On aina paikallaan lukea sellaista, mistä ei ole samaa mieltä, ja joskus sellaistakin, mistä ei pidä.

Korkeinta oikeutta koskevista kirjoituksista, joita on monta, haluaisin tähdentää kahta erittäin myönteistä seikkaa, ja sitten lisätä erään näkökohdan.

Virolaisen toimesta meillä on nyt ”Legal Watch” eli jotain samanlaista kuin suuremmassa maailmassa. Joku pitää silmällä korkean esivallan toimintaa ja esittää perusteltuja vastalauseita, kun arvioi sellaisten olevan tarpeen.

En arvele, että esimerkiksi kenraalikunnan ryhtymysten seuraaminen olisi erityisen tähdellistä. Kai he pitävät toisiaan silmällä ja hoitavat erikoislaatuisia tehtäviään.

Virolainen toistelee demokratiaa tuomioistuinten yhteydessä, ja se on se toinen hyvin myönteinen asia. Kun Taxell julkaisi joitakin vuosikymmeniä sitten tutkielman oikeudesta ja demokratiasta, sitä kummasteltiin ja se jätettiin lukematta.

Mitä tekemistä näillä kahdella on keskenään?

Nyt tiedämme vastauksen. Tuomioistuinten, monien virkamiesten ja esimerkiksi poliisin toiminta on valtion yksinoikeus ja koskettaa tai voi koskettaa kaikkia. Siksi tuon toiminnan seuraaminen ja sen soveltamien menettelytapojen arvioiminen on osa poliittista järjestelmää, demokratiaa joka ei ole edustuksellista.

Muun muassa sen takia meillä on sananvapaus.

Korkeimman oikeuden ratkaisujen osuvuuden arviointi ei taida onnistua yleisöltä eikä edes laajalta lakimieskunnalta. Asiat ovat monin kohdin aika teknisiä. Tältä osin voisi sanoa, että ei lehdissä kirjoiteta eikä blogeissa puhuta betonirakenteista eikä lujuuslaskelmista.

Tuomioistuin joutuu silti tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joilla on laajempaa merkitystä ja jotka herättävät mielenkiintoa. Niiden ruotimiseen tarvitaan tulkkia.

Korkeimman oikeuden ratkaisujen esitteleminen, jota olen itsekin ennen harrastanut alan julkaisuissa, on ollut perinteisesti hyvin varovaista, kohteliasta ja kunnioittavaa. Aika usein lukija ei tule näistä kirjoituksista hullua hurskaammaksi.

Hallinto- ja valtiosääntöoikeuden miehet ovat erikoisen syntisiä. Korkein hallinto-oikeus pääsee uskomattoman vähällä, vaikka ratkaisee jatkuvasti tärkeämpiä asioita kuin korkein oikeus.

Virolainen on seurannut tarkoin korkeimman oikeuden nimityksiä ja esittänyt mielenkiintoisia ajatuksia ja suunnitelmia.

Olen tavannut itse sanoa, että tuskin kukaan osaisi hahmotella tai osoittaa parempaa porukkaa kuin se, joka kulloinkin istuu KKO:ssa. Hyviä ammattilaisia. Ei siitä mihinkään pääse.

Mutta ongelmia on. Suomi on ollut kaksi kertaa rähmällään olon maa. 1919-1936 oikeistolainen perustuslaillisuus vallitsi kaikessa ja jopa liberaalit porvarit (”patkulit”) olivat puristuksissa. Sotien jälkeen ensin Paasikivi ja sitten Kekkonen jylläsivät, ja demokratiasta puhuttiin vähän ja sananvapaudesta ei lainkaan.

Kekkonen pani toimeen myös tuomioistuinlaitoksen suomimisen luutuneisuudesta. Kuinkahan moni tietää edelleenkään, että Honka-liiton eläkkeellä ollut oikeuskansleri Olavi Honka oli monien 1930-luvun isojen kommunistioikeudenkäyntien tarmokas syyttäjä? Siihen aikaan ne jutut istuttiin Turun hovioikeudessa.

Sekasortoisten aikojen oikeudenkäynnit oli saatu hoidetuksi täysin porvarillisin tuomarein. Asekätkentäjutun istui laamanni Arvo Helminen, prinsipaalini. Ei istunut mielikseen mutta hyvin. Ensimmäiset vasemmistolaiseksi epäillyt tuomarit nimitettiin 1970-luvulla.

Muistan sen maailman. Boreniuksen asianajotoimisto, jossa työskentelin 1960- ja 1970-luvulla, oli tunnettu sangen oikeistolaisista asiakkaistaan – Kai Donner, K.M. Wallenius, sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Edvin Linkomies…

Niin – ne oudot nimityskuviot. Kuten Virolainen on laajasti osoittanut, huono henkilövalinta rasittaa tuomioistuinta ja tuomioistuinlaitosta. Kyllä niitä on ollut, mutta yleisö ja lakimieskunta eivät yleensä tiedä niistä.

Salakielellä puhutaan ”sopivuudesta”, kun jotakuta ei haluta nimittää virkaan, vaikka hän olisi suurenmoisen etevä ja pätevä. Tuomarin erottaminen on nimittäin erittäin vaikeaa. Olen minä itsekin nähnyt kihlakunnantuomarin, joka oli pariskuntaa kansliassa vihkiessään niin juovuksissa, että notaari joutui kannattelemaan kainaloista.

Tuollaisia tapauksia on sadan vuoden ajalta alle kymmenen.

Tämä ongelma selittää aika pitkälle tuttujen suosimisen nimityksissä. Nimittäjät tietävät suunnilleen mitä saavat.

Sohvitus

Sopivana päivänä jatkan suosikkiteemaani, miten runoutta luetaan. En nyt.

Muistikin rapisee pikku hiljaa. Muistelin kaksi päivää, mikä oli nimeltään se tyyppi, jonka jäljiltä myös suomalainen kestävyysjuoksu alkoi tuottaa uudelleen huippuja 1960-luvun lopulla. Arthur Lydiard. Kotimaa Uusi Seelanti.

Englannissa ”coach” on valmentaja ja ”couch” on sohva. Puhuessani en koskaan muista ajoissa, miten kumpikin äännetään. Ennen elokuvatuottajilla ja teatterinjohtajilla kuuluu olleen sohvia näyttelijöiden roolitukseen, mutta siitäkään ei ole nyt puhe.

Olen kysynyt joiltakin mestareilta – Salonen, Hynninen – miksi Suomen esittävä musiikki on kehittynyt niin valtavasti, ja molemmat vastasivat: musiikkiopistolaki. Järjestelmällinen opetus.

Suomessa on huippuyliopisto, Sibelius-akatemia, mutta sanotaan että opistotason merkitys on vielä suurempi.

Olen valmentanut ihmisiä tohtoreiksi; kysymys on ollut valmennuksesta. ei ohjauksesta. Ei ole tullut valmennetuilta kiviä ikkunoihin, kollegoilta kyllä. Tiedän jotain myös kirjailijan valmentamisesta. Se on puheenaiheena tabu, koska kirjailijat haluavat yleensä esiintyä luonnonneroina ja ”lukijat” eli heidän valmentajansa ovat vaiteliasta väkeä.

Koutsaamisen ensimmäinen oppi on urheilussa ja taiteessa sama: ei saa hypätä kolmiloikkaa alamäkeen.

Tämä ohje on peräisin Lauri ”Tahko” Pihkalan jonkin nimisestä opaskirjasesta, joka oli kai painettu 1920-luvulla. En muista siitä muuta kuin tämän neuvon. Ei saa hypätä kolmiloikkaa alamäkeen.

Nuori, kyvykäs henkilö rikkoo äkkiä paikkansa harjoittelemalla liikaa tai harjoittelemalla väärin tai harjoittelemalla liikaa ja väärin.

Tämä siis koskee myös pianisteja, mutta etenkin laulajia ja viulisteja. Jos rikkoo kurkkunsa tai jousikätensä, edessä on alan vaihto.

Ehkä paljastan tässä varomattomasti ajatuksiani. Eläkeiän saavuttaneilla voi olla käyttöä. Se ajatus on virheellinen, että tiedot vanhenevat ja muuttuvat arvottomiksi. Tutkijan ja yliopisto-opettajan ammatti pysyy kumman muuttumattomana.

Suuri ero urheiluun on valmentajan taito sanoa ei. On osattava arvata, keneen eivät kostit tehoa. Ei se ole murhenäytelmä, että nuori henkilö joutuu vaeltamaan etsiessään valmentajaa. Kisällit ovat tehneet sitä 30 000 vuotta.

Itse en ota oppilaita, jotka haluavat kiivetä norsunluutorniin ja vetää köysitikkaat perässään.

Aika suuri ero on arvaus, miten kuhunkin valmennettavaan on suhtauduttava. Minulla on ollut sellaisia, jotka ovat olleet erittäin hyviä kuuntelemaan mutkikkaitakin selityksiä, jopa lennosta norjan tai tanskan kielestä käännettynä. On ollut sellaisia, joille on ollut hyvä antaa virheellisiä ohjeita, jotta he löisivät päätään seinään ja keksisivät sitten itse, että eihän se tosiaankaan voi olla noin.

Toisille täytyy sanoa huonosta työstä, että tämä on hyvää, ja toisille hyvästä, että ei tämä nyt kyllä alkuunkaan vakuuta. Joitakin on rauhoitettava, toisia on härnättävä. (Työväenhenkinen Voitto Hellsten sai kuulemma kirivaihteen päälle vasta puhuttuaan politiikkaa moukarinheittäjä Oiva Halmetojan, res. kapt., lentolaivue 26, SLm h.c., VR 3, VR 3 tlk., kanssa – toisin sanoen kylmän raivon vallassa.)

Sain muinoin opetusta professorilta, joka ei juurikaan puhunut asioista, mutta kun hänelle parkui ongelmistaan, hän mainitsi aina kirjan tai pari. ”Katsopas sellaisen italialaisen pikku miehen kirjaa, joka on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten. Hän taisi käsitellä tuota asiaa ja Eduskunnan kirjastosta saattaisi löytyä kappale, ellei joku ole varastanut sitä. Hän kävi Suomessa vuonna 1946…”

Joskus hän lähetti pyytämättä kirjan tai artikkelin arvosteltavaksi alan lehteen. Tekstiä lukiessa sivulla 50 tai 500 oli sitten piilossa viesti, joka paiskasi pulssin kahteensataan. Tässä se asia oli!

Asian teki kertomisen arvoiseksi se, että nämä kirjallisuusvihjeet olivat todella kryptisiä. Da Vincit –koodit ovat pientä niiden rinnalla. Kerran vaikersin, etten kyllä osaa italiaa. Valmentajani sanoi: opettele. Opettelin. (Ei sillä kielitaidolla keskustele gondolin kuljettajan kanssa, mutta ymmärtää tekstiä, latinan pohjalla ja sanakirjaa käyttäen.)

Vaikkei sitä moni usko, väitöskirjani kävi läpi kaksi verenhimoista ohjaajaa, joille oli perusteltava jokainen sananvalinta ja ajatuksen tynkä. Tekstin ilmestyminen teknisesti hyvin viallisena johtui sitten aikatauluasioista, jotka eivät totta puhuen olleet omassa vallassani.

Romaanin ja väitöskirjan kirjoittajalle viskaan tässä yhden neuvon, jonka olen itsekin saanut: ei pitsikäsineitä. Suurin työjarru on mystifiointi. Ihminen vetää pitsisormikkaat käteensä ja tuijottaa seuraavat kolme tuntia näppäimistöä kuin hullu kukko.

Kaikki taide ja tiede syntyy samalla tekniikalla kuin veto-oja, lapioimalla. Lapiollinen kerrallaan.

Joillekin on hyväksi ottaa joka perjantai alkaen kello 18 känni, joillekin ei. Itse suosittelisin kyllä mieluummin viikonvaihteen tavallisia kotiaskareita perheen kanssa tai kuljeskelua päämäärättömästi metsässä, silmät kiinni ja suu auki.

Puhe

Puhujia palkitaan, useimmiten hyviä. Teatteri ja elokuva tuntuvat kertovan, että puhe on suomalaisen näyttelijän heikko kohta. Äänikirjan nopea läpimurto, jota odotettiinkin yli kymmenen vuotta, kertoo miten vaikea on löytää lukijoita. Runonlausunta riutuu.

Alustavana yhteenvetona viime vuoden runsaista radio-ohjelmista: mukaan saadut olivat kaikki hyviä mutta todella hyviä oli vähän. Ehkä se on luonnon lahja?

Varmuuden vuoksi: oma ilmaisuni on heikko. Ihmettelen ettei ole tullut toistaiseksi porttikieltoa. Sillä asialla on muuten tausta. Minut ennen tunteneet ovat kertoneet, että 40-vuotiaaksi asti puheestani ei tahtonut saada mitään selvää. Hankalan änkytyksen keskustelukumppanin kasvoille nostaman tuskaisen ilmeen muistan vieläkin. Sitä en tiedä, kuinka monta äännettä on edelleen pielessä.

Runsaat kymmenen vuotta sitten Los Angelesissa olin joitakin kertoja siipimiehenä mukana näyttelijätekniikan kurssilla; todellisuudessa olin tuomassa tai hakemassa rouvaani, joka ei mieltynyt kaupungin moottoriteihin varsinkaan pimeässä. Kursseja veti nimekäs Judith Weston, joka itse suurten gurujen (Stella Adler jne.) opetusta nauttineena oli yleensä keskittynyt elokuvanäyttelijöiden tekniikkaan.

Tuolta on peräisin tieto, jonka käytännössä useimmiten unohdan. Judith kumminkin korosti jalkaa polkien, että puhumisen tärkein osa on – kuunteleminen. Näyttämöllä – hänellä oli harjoitusstudio – ei saa esiintyä.

Korokkeella eli kateederilla ei saa esittää numeroitaan. Muutaman tuntemani korkean tason laulajat, jotka ovat nousseet kansainväliselle uralle, sanovat juuri samaa. Laulaja, joka esiintyy, ei nouse suuruuteen, koska lavalta laulaminen on dialogia jokaisen kuulijan kanssa.

Nykyisenä YouTuben aikakautena olisin halukas siirtämään tämän opin muihinkin muusikkoihin.

Kuulijoita ei pidä pälyillä, mutta esityksen on kuljettava, sataviisikymmentä vuotta sitten käytetyn sanonnan mukaan, sydämestä sydämeen.

Kun ihminen on hyvin vanha tai hyvin nuori tai syntymätön tai kuoleva, hänelle on puhuttava. Sisällöllä ei ole väliä. Äänen tuottamisella saattaa olla jokin samansuuntainen merkitys kuin kirppujen etsimisellä, sukimisella, koputtelulla eläinten maailmassa.

Ylle kirjoitettu tuli mieleeni yleisön kirjoituksesta, jossa vanhan tavan mukaan haukuttiin edesmenneiden jääkiekkokisojen selostajat ja asiantuntijat.

Oma perverssi iloni on kuunnella urheilua ja jotain muuta televisiosta. Sitten voi uhrautua katsomaan hidastuksia.

Juuri näissä kisoissa lankesin jälleen kerran loveen Antero Mertarannan takia, koska hänen puheensa on niin iskevää ja ilmaisevaa ja koska hän näkee niin paljon ja osaa heti selittää.

Studion tiimi palautti mieleen tosielämän vihjeen. Ei pidä sysätä syrjään miestä pelkästään sen takia, että hän on mulkku. Luulen että joutuisin pakenemaan, jos joutuisin istumaan Juhani Tammisen seurassa. Hän varmaan kehuu itseään niin, ettei kukaan muu ehdi kehua itseään.

Asiantuntijana hän ja tämä toinen, Suhonen, ja sitten se aivan mainio maalivahti ja tämä Kanadassa toimiva jäykkis Kekäläinen osoittivat kaikki sellaista kykyä, että aion ehdottaa heidän kutsumistaan Aalto-yliopistoon luennoimaan didaktiikkaa eli opettamaan opettajia opettamaan.

Etenkin Tamminen! Asiat valmiiksi mietittyinä ja siten sanoitettuna, että tyhmempikin ymmärsi. Erehdykset myönnettiin ja oikeaan osuneista ennustuksista oltiin ylpeitä.

Loistavasti on edistytty Pekka Tiilikaisen lorotuksista ja Paavo Noposesta, joka oli niin paljon Mertarantaakin nopeakielisempi, että hän oli selostanut Pallokentän ottelun loppuun ja oli kolmosen raitsikassa Runeberginkadulla kotimatkalla kohta ensimmäisen puoliajan päätyttyä.

Martti Jukolan myytti romahtaa, jos kuuntelee hänen selostuksiaan, esimerkiksi kuuluisaa Berliinin vuoden 1936 10 000 metrin juoksua. Jukola oli filosofian tohtori. Se jotenkin kuului äänestä. Hän ei viitsinyt ottaa tilannetta hallintaansa.

Voisin kukaties tunnustaa kuunnelleeni nuoruusvuosinani joskus salaa, miten eläkkeelle siirtyneen korkeimman oikeuden presidentin isä Enzio Sevón selosti urheilua.

Meinaan, oli eroa.

Jos kuolisin...

Otsikko on lakimiesvitsi. Testamentissa tuo sananmuoto ei ole aivan kohdallaan.

Viittaus on eiliseen keskusteluun eli epävarma tai epätodennäköinen tapahtuma sopimussuhteessa.

Lakimiehet ovat keskustelleet odottamattoman tekniikan vaikutuksesta. Olin mukana murehtimassa, kun professori B. Godenhielm antoi 1960-luvun alussa lausunnon. Siinä sanottiin, että Suomen Filmiteollisuudella (T.J. Särkkä) oli oikeus näyttelijöitä ja muita kiusankappaleita kuulematta ja heille penniäkään maksamatta luovuttaa koko varastonsa (backlist) televisio-oikeudet Oy Yleisradio Ab:lle, jonka asiassa toimi muistikuvani mukaan varta vasten perustettu yhtiö, Elosalama Oy.

Lausunto herätti hämmennystä. Me nuoret ja eräät muutkin olimme tottuneet ammentamaan alan viisautta norjan (Ragnar Knoph), tanskan (Mogens Koktvedgaard) ja saksankielisestä (Eugen Ulmer, von Gamm) kirjallisuudesta ja selailemaan brittien postillaan (Copinger-Skone-James), ja minä luin otsa rypyssä Desbois’n laajaa ranskalaista kommentaaria, Rintelenin Itävaltaan kirjoittamaa ja paria Italian ja Espanjan viritelmää.

Tunsimme perustajaisien kirjat, joista Joseph Kohlerin Autorrecht on tuossa hyllyssä tälläkin hetkellä ja von Gierke jossain – molemmat 1800-luvun puolelta.

Tällä hetkellä ehkä paras referenssiteos, johon on koottu kaikki ja hiukan lisää, on Schrickerin Urheberrecht (3. painos 2006). Brittiläisin omituisuuksin Bentlyn ja Shermanin Intellectual Property Law (3. painos 2008) on paras. Mutta sen käyttäjän on käsitettävä, että brittiläinen tulkinta ei ole välttämättä sama kuin manner-eurooppalainen, ja lisäksi lainsäädännön ja lainopin tekniikka poikkeaa meikäläisestä.

Kaikissa näissä teoksissa sanottiin, että sopimushetkellä tuntemattoman käyttömuodon luovuttaminen on mitätön (non scriptum). Iskulauseeni: kaikki oikeudet ei tarkoita kaikkia oikeuksia.

Vuosia minulla oli nuppineulalla seinässä valokopio ”sopimuksesta”, jolla Charlie Parker luovutti kirjallisesti olevat ja tulevat tekijänoikeutensa huumekauppiaalleen Moose the Moochille.

Ja tiedoksi nuorisolle ja muille tohtoreille. Suomen tekijänoikeudellinen kirjallisuus ennen Haarmannia, joka on mielestäni harmillisen varovainen tulkinnoissaan, on hankalaa. T.M. Kivimäki kirjoitti sen isomman Tekijän-oikeus-kirjansa vankilasta, jonne hän oli sattuneesta syystä joutunut sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Vaikka etenkin Matti Ylöstalo kuskasi Sörnäisiin kirjallisuutta kiitettävästi, lähdeaineiston yksipuolisuus näkyy. Kivimäki oli näet oikeasti hyvä juristi, kunnes joutui huonoon seuraan.

(Patenttioikeudessa hänen riitaveljensä, professori ja hovioikeudenpresidentti Y.J. Hakulinen oli epätavallisen intelligentti herra ja soitti myös pianoa hyvin, ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin Ylöstalo; Hakulisella oli kuitenkin juristille kohtalokas taipumus korostetun omaperäisiin tulkintoihin ja alaviittoihin ”toisin kuitenkin Korkein oikeus”…)

Kivimäen uudistettu tekijänoikeus (Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait) taas on julkaistu vaiheessa, jossa hän oli jo niin vanha ja böbi, että esittäytyi harva se päivä vaimolleen; kirjan toimittamisesta vastasi samainen Ylöstalo, mutta hänen kätensä eivät olleet vapaat.

Tekijänoikeuden paras lähdeteos on Ruotsin vanha komitean mietintö Upphovsmannarätt SOU 1956:25. Sitä ei tietenkään saa mistään. Suomen lain esityöt ovat hyvin suppeat; komiteassamme oli jäseninä vilttiketju, koska Kivimäki ja Hakulinen eivät olleet käytettävissä. Ruotsissa valmistelutyö tehtiin hartaudella ja taidolla.

Odottamattomien tapahtumien ongelmaa alettiin ratkoa lainopissa viimeistään 1200-luvulla. ”Sopimukset on pidettävä” on jokseenkin tyhmä iskulause. Sen rinnalle nousi siis jo keskiajalla ”ylivoimainen este” (vis major, force majeure). Tämäkään ei riittänyt, vaan myös ”liikavaikeus” (laesio enormis) tuli kirkon oikeuden kautta laajaan käyttöön.

Ongelman tekee epähavainnolliseksi myöhempi tuomioistuinten ja lakien persoonallinen tapa lähestyä ongelmaa.

Ylivoimainen este purkaa sopimussuhteen, mutta liikavaikeus johti usein käyttämään kauppalakien yleislausekkeita, kuten Ranskassa ”oikeuden väärinkäyttö” (l’abus de droit) ja Saksassa joka paikkaan sopiva luottamusperiaate (Treu und Glaube), josta on johdettu sekin ajatus, ettei sopijapuoli saa käyttää oikeuksiaan toisen sopijapuolen tuhoksi tai turmioksi. Anglosaksisessa maailmassa ”implied warranty” eli hiljainen takuu johtaa käytännössä samaan tulokseen. Pohjoismaissa edellytysoppi (”förutsättningslärä) on ollut välillä tuomioistuinten suosiossa, ja siitä on kirjoitettu hienoja kirjoja (myyjän sidonnaisuus olosuhteiden muututtua – B. Godenhielm).

Sopimus tehdään nimenomaisin ja edellytetyin ehdoin. Mies vuokraa huoneen ja lyö kättä päälle, mutta joutuukin vihollisen maahanhyökkäyksen takia lähtemään sotaan. Tilanne ei ole force majeure, mutta vuokrasopimus purkautuu. Vahingonkorvauksia ei makseta. Jos vihollinen uhkaa seutua, jolla tuo huone on, käsillä on force majeure.

Etelän mies ostaa hehtaarin jänkää halvalla ja löytää kultaa. Kauppa ei luultavasti purkaudu, koska sivullinenkin voi perustaa valtausoikeuden toisen maalle. Pohjoisen mies ostaa tosi halvalla mökkipahasen, jonka viereen rakennetaan yllättäen hiihtokeskus. Kauppa ei purkaudu vaikka ostaja rikastuu yllättävästi.

Likainen mies toimittaa pahvilaatikollisen sotkuisia papereita, kuten käsikirjoituksia, keräyspisteeseen eli luopuu niiden hallinnasta mutta saakin seuraavalla viikolla suuren kirjallisuuspalkinnon. Hän saa paperit takaisin, koska tapaus oli odottamaton (windfall) ja paperin kerääjä toimii aivan eri alalla.

Modigliani kuolee ja taidekauppias ostaa puolen sataa kangasta leskeltä sopuhintaan (katso lähemmin elokuva). Jo parin vuoden kuluttua huutokauppakamarit ja museot kilpailevat teoksista, jotka eivät taannoin kelvanneet kenellekään. Leski ei saisi mitään, ellei tekijänoikeuslakeihin olisi uitettu droit de suite –säännöstä juuri kuvataidetta varten; kai näitä tapauksia oli käytännössä turhan usein.

Tilanne on hankala, jos ongelmana on elokuva eikä sopimuksia ole tehty tai ne ovat mitäänsanomattomia. Pelkkä tekniikan muuttuminen ja elokuvan siirtäminen uudelle alustalle, DVD:ltä Blue-Ray-DVD:lle, ei vaikuta asiaan. Tuottajalla on levitysoikeudet, koska juuri niiden vuoksi hän on rahoittanut elokuvan.

Siirtyminen toiseen tekniikkaan, kuten näytelmäelokuvan toimittaminen striimattavaksi, näyttäisi vaativan uudet luvat eli uudet sopimukset, vaikka ”kaikki oikeudet” olisi siirretty.

Elokuvassa hiukan vanhempien filmien oikeuksien hankkiminen voi osoittautua hyvin työlääksi. Kunpa liitot ja järjestöt ottaisivat asian järjestääkseen.

Työ

Kuva on esimerkki lainrikkojan vastuusta. Luulen, että Nature-lehti voisi ryhtyä panemaan minua järjestykseen, koska kuva on peräisin tänään verkkoon tulleesta uutisjutusta ja esittää nyt vanhinta tunnettua taide-esinettä. Venus-figuriini on Etelä-Saksasta.

http://www.nature.com/news/2009/090513/multimedia/news.2009.473.html

Jäin miettimään median uusia mahdollisuuksia, koska Nature, joka siis on saman korkean tason tiedelehti kuin Science, tarjoaa podcastingin lisäksi videopätkän, jossa kaksi arkeologia kertoo löydöstään ja pohtii sen merkitystä. Itse artikkeli, kaikkine alaviitteineen, tulee varmasti pian perässä.

Tämä liittyy eiliseen aiheeseen siten, että Ylen räpistellessä kohtalaisesti SanomaWSOY näyttää turvautuvan jälkijunaan. Mutta onhan konttori sopivasti ratapihalla.

Lehdistö on jo kärsinyt menetyksiä ja työpaikkoja on kadonnut lopullisesti, kun rakennemuutoksen järkyttävyyttä ei ole tajuttu. Joitakin vuosia sitten mediaihmiset tyrkyttivät joka käänteessä aroketjuanalyysiä. Sanoimme heille, että ei ole enää arvoketjuja. Porterin ja kumppanien supply-chain ja value-chain olivat kerran nokkelia käsitteitä kappaletavaran kohtaloiden pohtijalle.

Kielenkäyttöä muutettiin ja termiksi otettiin arvoverkko.

Ei se paranna asiaa paljon.

Tuottajan ja kuluttajan toimet ovat sekoittuneet toisiinsa, ja perinteisiä työnantajia ja työntekijöitä on yhä vähemmän.

Nyt rakentuva talousjärjestelmä muistuttaa muodoltaan hevosenkenkää. Ennen asiakas oli kuin sika, jonka tehtävä oli pistellä poskeensa se, mitä purtilosta löytyi. Nykyinen porsas on nirso.

William H. Whyten ”The Organization Man” eli 50 vuotta – mies joka uhraa koko yksilöllisyytensä kasvottoman, monikansallisen suuryrityksen koneiston osana. Se mies nautti viskigrogin ennen kuin istui huonosti valmistettuun autoonsa ajaakseen kasvottomaan lähiöön (”levittown”) kasvonsa maalanneen vaimonsa ja nuorisorikollisen uraa suunnittelevien lastensa luokse.

Historiassa pysyvät muutokset osoittautuvat tilapäisiksi ja tilapäiset muutokset osoittautuvat pysyviksi.

Palkkatyö, siis työ rahapalkasta, on teollistumisen tuote, ja todellinen teollistuminen alkoi vasta 1800-luvulla. Lainsäätäjät joutuivat miettimään melkein sata vuotta sopivia säädöksiä, koska toisaalta palkollisia, toisaalta käsityöläisiä varten kehittyneet järjestelmät eivät enää sopineet.

Parhaillaan porskuttava yliopistolaki on esimerkki välivaiheen loppumisen vaivoista. Neljännes, ajoittain jopa kolmannes työvoimasta sai palkkaa valtiolta ja kunnilta. Nyt järjestelmän järkeistäminen herättää kohdin vimmaista vastarintaa, ja eduskunnasta tulee teksti, jonka eräänkin kohdan mukaan luottamushenkilö, esimerkiksi professori, olisi esimiehensä esimies…

Etelä-Saksa Venus tulee päivänvaloon oikeaan aikaan. On vaikea olla näkemättä suvun jatkumisen ja tunteen – halun – merkkejä, ja yhtä vaikea olla ihmettelemättä figuriinin ”taiteellisuutta”. Käytän lainausmerkkejä, koska sana ”taide” on niin kovin myöhäinen ja koska etäisen muinaisuuden ”taide-esineillä” näyttää olevan lähes poikkeuksetta jokin syvällinen yhteys uskomusjärjestelmiin, kuten uskontoon tai magiaan.

Tänään, eilen ja huomenna käytävä tekijänoikeuskeskustelu on ainakin yhdessä mielessä lohdullinen. Toisin kuin muissa kielissä, meillä luovaa toimintaa tarkoittavaan sanaan sisältyy tekemisen käsite. Ja tekeminen, jota puhekin tavallaan on, tuntuisi olevan yksi niistä asioista, joka on ihmisille yhteinen, myös muina aikoina ja toisilla alueilla.

Free lance -tekijänoikeus

Eilen näkyvästi esillä ollut kysymys ulkopuolisten avustajien eli free lancien sopimuksista SanomaWSOY:n kanssa ei ole tekijänoikeusongelma. Kysymys on rahasta ja palkkakustannuksista.

Ulkopuolisesti – olen tässä asiassa ulkopuolinen – näyttää siltä, että perinteinen media on vasta nyt ottanut käyttöön keinon, joka on ollut sääntö Ylessä jo kauan.

Yle on hyvin haluton sopimaan yhtään mitään avustajien kanssa. Täytyy olla alihankkija. Jos sovitaan ohjelmasarjasta, esimerkiksi ääniradion kanssa, Yle haluaa sopimuskumppanikseen yhtiön.

Työntekijän kustannukset ovat vähintään puolitoista kertaa palkka, karkeasti laskettuna kaksi kertaa palkka. Sivukustannusten lisäksi työntekijöille tarvitaan lämmitetyt huoneet ja jokin määrä työkaluja.

Lehdissä ja kustannusliikkeissä on perinteisesti ollut kuukausipalkkaisia työntekijöitä, mutta heidän suhteellinen määränsä on vähentynyt jatkuvasti.

Tulemme näkemään, miten vähiin työntekijöihin päädytään. Sivullinen yrittäjä päätoimittajana…?

Avustajien puheena oleva sopimus, joka kuuleman mukaan merkitsisi tekijänoikeuksien siirtymistä huomattavan laajasti mediayhtiölle, tarkoittaa kustannusten leikkaamista eli se on suoraan tekijöiden pussista pois.

Jollekulle kirjoittajalle, nimiä mainitsematta, joka kirjoittaa harvakseltaan kulttuuriosastoon, asialla ei ole käytännön merkitystä. Valokuvaajille ja graafikoille asia on iso, koska heidän teosten cross-platform-käyttö on helppoa.

En tunne riidan kohteena olevaa sopimusta enkä aio perehtyä siihen pahemmin, koska asia ei kuulu minulle. Jos ajatus on se, että Helsingin Sanomien käyttämiä valokuvia ja piirroksia käytettäisiin muitta mutkitta WSOY:n kirjoissa, edessä on auttamattomasti kurjistumiskehitys.

Free lancet eivät ole kunnostautuneet näkyvästi rakentamalla järjestöjä tai hankkimalla muuten neuvotteluvoimaa. Pahimmassa tapauksessa nyt alkaa olla myöhäistä.

Ministeri lykkäsi selvityksen tekijänoikeudesta työsuhteessa syksyyn. Se oli viisas päätös, mutta ei tietenkään ratkaise mitään.

Annan ilmaiseksi tämän neuvon opetusministeriölle. Tuota kysymystä ei ratkaista lainsäädännöllä.

Klassinen jakolinja sen kuin vahvistuu. Oikeuksista voidaan riidellä ja päättää tuomioistuimissa. Hinnoista ja palkoista päätetään muualla. Ne eivät ole tuomioistuinasioita.

Minulla on muutamia ajatuksia, jotka saattava hiukan selkeyttää kuvaa. Julkaisen niitä kohtapuolin oikeustieteellisissä julkaisuissa – en osaa selittää asioita yleistajuisesti.

Tätä kuitenkin yritän: olemusajattelu tapettiin esineoikeudesta ja osista velvoiteoikeutta yli puoli vuosisataa sitten. Olemusajattelussa kysytään, mikä on työnantajan oikeus työsuhteessa luotuun teokseen tai ns. avustajan luomaan teokseen.

Vastaus on: mikä milloinkin.

Olen eri yhteyksissä yrittänyt esitellä ”dynaamista tekijänoikeutta” ja huomion kiinnittämistä sopimussuhteisiin olemuksen sijasta. Viisikymmentä tai sata vuotta on ollut normaalia kirjoittaa tutkimuksia esimerkiksi teoksen olemuksesta ja esitellä toinen toistaan villimpiä rajatapauksia, sellaisia kuin aleatoriikka konserttimusiikissa tai joissakin tapauksissa jazz. Jos Perko soittaisi yhtyeineen jazzina tekijänoikeuden suojaaman virren, olisiko se tekijänoikeuden loukkaus?

Jännä kysymys mutta nyt pitäisi ajatella toisin. Tuo ”dynaaminen malli” tarkoittaa sopijapuolten huomioon ottamista. Ei pidä kysyä, missä laajuudessa oikeus siirtyy, vaan missä laajuudessa oikeus siirtyy Helsingin Sanomien valokuvaajalta SanomaWSOY:lle. Juristille sopivia muita kysymymksiä on tekijänoikeuden haltijan tai siirronsaajan (ostajan) oikeusasema avioeron, kuolemantapauksen eli siis perinnönjaon, ulosoton tai konkurssin yhteydessä.

Tähän kohtaa sopii myös kysymys mykistävästä menestyksestä (windfall profits). Siitä on joukko ennakkotapauksia eri puolilta maailmaa. Jos sopimustilanteessa tapahtuu jotain sellaista, mitä kumpikaan osapuoli ei osannut kohtuudella arvata, hyöty osoitetaan lähinnä alkuperäiselle tekijälle.
Kuvassa (Wikipedia) vapaita peitsimiehiä (free lance) m/39.

Peruna ja puiston penkki

Myös teatterissa yksinkertaisuus on suuri hyve ja harvinainen saavutus. Tässä mielessä Ryhmäteatterin ”Päällystakki”, jonka sitten näin, ei oikein pysynyt koossa.

Satiiri oli hyvää ja ajankohtaista, farssi oli hyvää ja Suosalon näytteleminen, etenkin pantomiimi, ainutlaatuisen hyvää. Mutta jollain tavalla jaksot menivät päällekkäin niin että tulos oli kuin korkeatasoinen speksi.

Meillä oli hauskaa. Kukaan ei varmasti kadu käyntiään – jos sattuu saamaan lipun. Näytelmä on ollut koko ajan loppuun myyty. Toisaalta – saman Gogolin ”Mielipuolen päiväkirja” meni muistoni mukaan Tarmo Mannin näyttelemänä vuodesta toiseen.

Miten ihmiset voivat tietää etukäteen pitävänsä näytelmästä, kysyimme toisiltamme Helsinginkadulla. Emme kukaan muistaneet, että näytelmästä olisi kohistu ennakkoon.

Akaki Akakijevtshin surullisesta tarinasta on monta oikeaa tulkintaa. Nyt oli valittu Työelämän Huonontumisen Historia eli pienen ihmisen puolustus. Hyvä niin.

Samalla oli kuitenkin käynyt, kuten tulkinnassa usein, että tekstin ydin eli salaperäisyys, kummallisuus oli kärsinyt. Koko tarina päällystakista on melkein yhtä outo kuin Gogolin kertomus Nenästä, jonka parturi tuli viiltäneeksi irti ja joka omia aikojaan kohosi valtioneuvokseksi alkuperäisen omistajansa kummastukseksi.

Yksi Nabokovin arvostetuimmista teoksista on ”Nikolai Gogol”. Sitä on vaikea saada käsiinsä. Minulla on se. Se ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta, kuten Nabokov ei muutenkaan. (Tämä on paha vika ja verrattavissa siihen, että toisin kuin arvostelukykyiset henkilöt, en osaa nähdä Bellowin ”Herzogia” suurenmoisena teoksena, vaikka se kuuluu kaikkiin kaanoneihin.)

Mielestäni ei lyö leiville selostaa, mitä nenä tai päällystakki edustaa tai symboloi, koska selitystä ei selvästikään ole. Neuvostoliittolainen tulkinta päällystakin menettämiseen huipentumasta, ylempien (virastopäällikön, tässä työnantajien ja myös kunnallisten ja valtiollisten laitosten) harjoittamasta sorrosta on niin ilmeinen, ettei se selitä mitään.

Musiikki on siitä mainio taide, ettei se yleensä tarkoita mitään. Gogolin tekstit voi lukea sellaisinaan, tarinoina. Niissä on alku, keskikohta ja loppu, eikä niitä unohda koskaan. ”Kuolleet sielut” on oleellisesti kokoelma tarinoita.

Jäin tuumimaan psyyken lääkityksen keskeistä osaa tässä teatteriversiossa. Se ei ole kyllä hullumpi, kun tietää, että Gogol oli vakavasti, kliinisesti mieleltään sairas. Ja kun Akakin esittäminen Gogolina (jolla oli muuten silmiinpistävä nenäkin) tuntuu luontevalta – miksi ei.

Silloin versiolla on sisältö, joka tekee lopun lyhyen monologin tarpeettomaksi. Lääkkeet eivät auta. Jotta ne auttaisivat, niitä pitäisi syöttää kaikille eli myös työtovereille, jotka antavat pelkän vaikutelman (uusi päällystakki) määrätä mielipiteitään, ja pahatekijöille, jotka raastavat mieheltä takin niskasta.

Vaikka alkutekstin sinelli todella on vain päällystakki, katsoja muistaa kyllä, että Gogol oli taipuvainen uskonnolliseen haaveiluun, johon häntä myös kiihotettiin, ja viitta esittää oudon keskeistä roolia Raamaatun kärsimyshistoriassa ja useissa pyhimystarinoissa. Pyhä Martti, ammatiltaan ritari, jakoi miekalla viiltäen viittansa palelevan kerjäläisen kanssa. Ja yletöntä hyväntahtoisuutta kuvaillan edelleen sanomalla ihmisestä, että hän antaa vaikka paidan päältään.

Lopulta, kellon nyt lähestyessä hetkeä, jolloin Akaki kenties kummittelee Nevan silloilla, olen teatteriesityksestä hyvilläni ja kiitän sitä uskollisuudesta Gogolille. Tämän hieno piirre ja samalla selitys, miksi Nabokov itse venäläisenä lukee Gogolia niin kummallisesti, on hienostuneisuuden puute.

Hienostuneisuuden puute on taiteessa suurenmoinen asia, johon hienostuneimmatkaan taiteilijat eivät aina yllä.

Belgique

Valokuva esittää 1900-luvun alussa kuolleen Belgian kuninkaan Leopold II:n siirtomaahallintoa Kongossa. Ellei lapsi tehnyt valvojan mielestä tarpeeksi työtä, rangaistus oli oikean käden menettäminen.

Professori Tony Judt on britti, juutalais-belgialais-liettualaista sukua. Toisin kuin monet kollegansa eli englantia äidinkielenään puhuvat historiantutkijat hän osaa eurooppalaisia kieliä. Hän on erikoistunut panettelemaan eri valtioita, näkyvimmin Israelia. Se on mielestäni tervetullutta. Myös Ranska, jossa hän opiskeli itsessään École Normale Superieuressa, saa jatkuvasti huutia etenkin oman menneisyytensä manipuloinnista.

Muodin ja kosmetiikan ihmemaa käyttää kykyjään etenkin omaan historiaansa. Judt kiinnittää aiheellisesti huomion myös siihen, että toinen toistaan ihmeellisemmät mielipuolet, kuten esimerkiksi ”marxismin” ”tutkija” Louis Althusser, saavuttavat Ranskassa suurta suosiota ja siten Yhdysvalloissa pysyvästi arvostetun aseman, myös piireissä, joiden luulisi erottavan höperehtimisen vakavasti otettavasti asiasta.

Hän on koonnut The New York Review of Booksissa julkaistuja kirjoituksiaan niteeksi ”Reappraisals. Reflections on the Forgotten Twentieth Century.” Terveellistä ja ravistelevaa. Ei saavuta suurta suosiota, kuten ei saavuttanut mielestäni tavattoman hyvä ”Postwar”.

Sain nyt Judtin avulla uutta tietoa Belgiasta, josta tiesin vain, että se oli kauan maa, jossa ei pidetty naisista, neekereistä eikä lapsista. Katso tässä yhteydessä myös Hergé ja Simenon.

Se oli uusi tieto, että Belgian federalistinen liittovaltiorakenne on maailman monimutkaisin. Keskeisiä parlamentteja on yhdeksän. Jopa poliisilaitoksia on kolme, ja Judtin mukaan ne välttävät kaikkea yhteistoimintaa.

Hän huomauttaa myös, että jalkapallohuliganismin selvittämisestä pederastipiirien murtamiseen poliisin avuttomuus ja virkamieskunnan haluttomuus saattavat vaikuttaa asioiden arviointiin.

Saksalaiset polttivat Louvainin yliopiston keskiaikaisen kirjaston 1914, mutta väitteen mukaan vielä pahempaa tuhoa aiheuttivat belgialaiset itse 1968 jakamalla yliopiston kahtia, ranskankieliseen ja flaamin (hollannin) kieliseen laitokseen, ja kirjaston, niin ikään väitteen mukaan, keskeltä kahtia, niin että toinen laitos sai kirjat A:sta K:hon ja toinen loput.

Tästä oli kieltämättä puhetta, kun kävimme runsas vuosi sitten jommassakummassa Louvainin tai Leuvenin yliopistossa. Eräät ystäväni, etenkin Olli, tietävät näistä asioista paikkakuntalaisina paljon enemmän. Uskollisena omille aatteilleni en anna tietämättömyyden jarruttaa kirjoittamistani.

Useiden lähteiden mukaan ministereitä, poliisipäälliköitä, verojohtajia ja kaikkia muita on Belgiassa valittava ja palkattava aina kolme, oli heillä sitten työtä tai ei. Päähallintopiirit ovat ranskankielinen, flaaminkielinen ja sitten Bryssel, jossa luultavasti erikoistalousalueita ovat EY, OECD ja NATO.

Järjestöissä työskentelevät eivät yleensä huomaa mitään erikoista, mutta katsokaapa heidän silmiään ja ihoaan pitkäaikaisen oleskelun jälkeen! Sen verran olen minäkin käynyt ja kulkenut näissä rakennelmissa, että olen tunnistanut virtuaalimaailman, joka siis voi olla aivan hyvin betonista ja lasista rakennettu ja silti teoreettinen, sanan althuserilaisessa mielessä.

Josta tulee mieleeni, että Belgia on kuuluisa myös taloudellisista väärinkäytöksistä ja skandaaleista; tässä yhteydessä puhe on kuitenkin tapana kiireesti kääntää Luxemburgiin. Brysseliläiset eivät jää usein kiinni. Poliisin lisäksi siellä vaaditaan tuomioistuinlaitoksen hajauttamista niin että maassa olisi esimerkiksi yhdeksän korkeinta oikeutta, kieliryhmien, paikkakuntien ja maakuntien mukaan.

Olenkin miettinyt, miksi belgialainen surrealisti René Magritte on kaikista taidemaalareista minulle läheisimpiä. Hän vetoaa todelliseen minääni, joka käyttää satoi tai paistoi knallia ja sateenvarjoa ja pitää arvossa ennen kaikkea muuta pikkumaisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Ranskalaisten perinne on suhtautua belgialaisiin alentuvasti, kuten kaikkiin muihinkin ulkomaalaisiin. Jos suomalainen puhuu täydellistä, virheetöntä ranskaa, häntä arvellaan belgialaiseksi, eikä se huono arvaus olekaan.

Flaamilaisista tiedän vähän. Onneksi Judt tuntuu tietävän paljon ja oleskelleen siellä, isiensä mailla, pitkiä aikoja. Sitä ei tiedä kukaan, miksi maailman timanttikauppa on keskittynyt Belgian Antwerpeniin, jossa kuinka ollakaan juuri Liettuan juutalaiset ovat ammattilaispiireissä arvostettuja.