Kuvan valo

Joku kustannustoimittaja käski tietää, mistä kiinnostavista tiedollisista aiheista pitäisi olla kirjoja.

Sanoin että Perttu on kirjoittanut tietokannoista ja luetteloista, joka on kyllä hyvin tärkeä ja vaikea kysymys.

Kustannustoimittaja teki kiihkeästi muistiinpanoja.

Jatkoin että katselin erästäkin uutta valokuva ja oikeus –kirjaa, joka oli englantilainen, seikkaperäinen ja aika heikko. Kun juristi kirjoittaa juristeille, ei siitä kukaan paljon kostu.

Pelastauduin ulos koiranilmaan kun alkoi näyttää siltä, että sellainen kirja kiinnostaisi.

Sen jälkeen ja päivän radio-ohjelmaan liittyen totesin taas kerran, etten tiedä uudenaikaisesta digikuvaamisesta tarpeeksi tai oikeastaan juuri mitään. Hyvä kun CMOS:in ja CCD:n paremmat ja huonommat puolet

Vähäisen dynamiikan ongelmaa muuten käsittelee lapsellisuuksiin sortumatta asiantunteva kirjoittaja verkko-osoitteessa

http://www.clarkvision.com/imagedetail/digital.sensor.performance.summary/

Radio-ohjelman yksi keskeinen keskusteluongelma on tämä: miksi valokuvaamisessa on edelleen insinöörilinja ja maisterilinja?

Vastaus voi olla, että kameraa ei pidetä koneena. Jo yli puoli vuosisataa sitten ja tänäkin päivänä ihmiset, jotka sanovat inhoavansa koneita, käyttävät valokuvauskonetta kuin aika pojat.

Ehkä kamera on instrumentti samalla tavalla kuin lääkärin stetoskooppi tai taiteilijan sivellin?

Ainakin olimme Esko Putuksen kanssa samaa mieltä siitä, että kamera on mainio salakatseluväline estyneille henkilöille. Katsekontaktin ottaminen ja ylimalkaan tarkkaan katsominen ärsyttää monia, ja on ihmisiä, jotka kokevat sen sietämättömänä haasteena.

Kameran etsimen tai LCD:n avulla voi tutkia seurassa ihmisen ilmeitä hyvinkin tarkkaan. Tässä asiassa on tapahtunut selvä parannus, kun vanhatkin sukulaiset ovat alkaneet uskoa, ettei kuvien ottaminen maksa mitään. ”Ota nyt jo” –repliikki on kadonnut. Ja jos vielä ymmärtää säätää kamerasta suljinta jäljittelevän äänen pois, on vahvoilla.

Silti haluaisin edelleen tietää, miksi ihmisistä otetaan niin vähän profiilikuvia, vaikka maailma on täynnä jännittäviä profiileja. Olisiko se ikään kuin liian väkivaltainen?

Kuvien lukutaito on vaikea taito.

Katsoin eilisillan House –jakson erään elokuva-ammattilaisen kanssa, ja jäimme sättimään näkemäämme yhdessä. Hän sanoi, että ohjaajan vika. Ellei ohjaaja ole tarkkana, hyvätkin ammattilaiset rupeavat näyttelemään, ja sekös on ikävää katseltavaa.

Onneksi kaikki televisioon liittyvä on niin hyvin dokumentoitu Wikipediaan. Kyseinen jakso oli erään henkilön ensimmäinen ohjaustyö tuossa sarjassa, ja käsikirjoituksen oli väsännyt tuottaja.

Ilmankos jopa Hugh Laurie oli pihalla (pakkasessa).

Sama ilmiö – olen kertonut ennenkin eräästä nyt kuolleesta akateemikosta, jonka kanssa huvittelimme tunnistamalla kirjailijoita sokkona luetuista tekstinäytteistä. Yllyimme kun olin jossain televisio-ohjelmassa voittanut kirjallisuuden professorit juuri tässä – he eivät tunteneet lauseen kulkemisesta edes Faulkneria!

Mainitsemani edesmennyt oli siitä mainio, että hän tunnisti – puoliksi arvaamalla – tekijöitä, vaikka ei ymmärtänyt kieltä. Calvinon italiaksi, Camus’n ranskaksi. Selitys oli sama kuin joidenkin kapellimestareiden - kuulehan sen, miten se menee!