Toimittaja

Tämä on vain tavallaan johdanto aamulla radiossa puheena oleviin asioihin. Siellä on äänessä asioista paremmin perillä olevia ihmisiä. Sellainen on radio- ja televisio-ohjelman tarkoitus.

Opimme vanhoina hyvinä aikoina Reksa Paasilinnalta, Hannu Karpolta ja Hannu Taanilalta, että toimittaja on oikeammassa.

En menisi vannomaan, ettei opetuslapsia olisi edelleen vapaalla jalalla.

Torstai-illan ”House” vahvisti epäilyä, että nyt on keksitty usean vuoden dramaturginen kaari. Päähenkilö näyttäisi olevan ajautumassa itsemurhaan.

Television sarjaohjelmissa, joissa edes animaatioissa ei esiinny oikeaa, syvältä tulevaa muuttumista, tällainen olisi uutinen.

Tämän takia osoitan äänekkäästi suosiotani klassikkosarjoille – Dickens – vaikka itse kirjat ovat tietenkin parempia.

Tavallisesti viihdesarjat ovat ”aritmeettisia”. Kun sellaisen on katsonut ja ratkaisun nähnyt, tehtävä on yhtä mielenkiintoinen kuin sivuutettu laskuharjoitus.

Muutoksen formaalinen kuvaaminen ei oikeastaan kuulu lyhyen matematiikan koulukurssiin ja siksi olen miettinyt, että tuhti annos differentiaali- ja integraalilaskentaa tekisi hyvää humanisteille.

Näiden päivien tilanteissa televisiosarja värähtelee samassa maailmassa kuin pankit ja syksy.

Asetelma säilyy mielenkiintoisena, kun vastakkain ovat paha ja paha. Viihteen paha ja hyvä tahtoo jäädä mekaaniseksi, voitti sitten kumpi tahansa. Yleensä paha voittaa.

Housessa päähenkilön huumeriippuvuus herättää terveellisiä ajatuksia huumeen ja riippuvuuden käsitteistä. Lääkäri käyttää opiaatteja (siis morfiinin tapaista ainetta), mutta tässä asiayhteydessä voi aivan hyvin kysyä: so what? Entä sitten?

Samaa tekivät sangen monet rintamalääkärit, itselleen aika tuhoisin seurauksin.

Pahan ja pahan ongelma ei ole pienemmän pahan valitseminen, kuten poliitikot väittävät. Harkinnassa on otettava huomioon koordinaateista ainakin aika ja myös se, että ehkä kysymyksessä onkin differentiaaligeometria eli jotain aivan muuta kuin x-y-koordinaatisto. (Aika-avaruuden kaartuminen on tuota geometriaa, jossa toimintaympäristö kuvataan monikerraksi.)

”Huomenna kaikki on toisin”. Kyllä – jos aika on kaartuu.

Olen hiukan tuijotellut muutamaa yksinkertaista kaavaa luettuani kohta loppuun tiedekirjan, joka totisesti on hyvä – J.E. Gordonin ”The New Science of Strong Materials”.

Lujuus, kimmoisuus ja ne muut ovat aineiden muuttumista tai muuttumisen vastustusta.

Viimeinkin olen käsittänyt, miten särkyvästä lasista tulee vetolujuudeltaan verratonta lasikuitua, ja miksi puu on niin suurenmoinen mutta vaikea raaka-aine.

Sitäkään en ollut tiennyt, että televisiojännäreiden klassinen symboli, ruuvikierre eli puuruuvi, on puuelementtien kiinnitystavoista huonoin.

Liioin sitä en ollut tiennyt, etteivät laivanrakentajat saaneet hallintaan leikkausvoimia, ja siksi puiset laivat vuotivat auttamattomasti. Kun metalliset ristikkäistuet tajuttiin, kokometallinen kotelorakennekin oli jo valmis ja kokeiltu rautatiesiltoina.

Kirja on vuodelta 1968, ja itsekin kirjoillaan kunnostautunut Philip Ball tähdentää esipuheessaan, että tuon ikäisen kirjan loistaminen majakkana insinööritieteissä (ja todellakin materiaalitieteessä) hipoo ainutlaatuista tapausta.

Vähän niin kuin tohtori Housen suusta – kirjan viimeisen kappaleen otsikosta ”How to have second thoughts”, jonka suomentaisin ”empimisen taidosta”.