Kuvassa

Alavudella tai Ilmajoella syntyi rähinää viattomasta kuvatekstistä puoli vuosisataa sitten. ”Kunnallisneuvos N. (vas., lippalakki päässä) palkintokarjuineen.”

Sekä lippalakit että riskit kunnallisneuvokset ovat käyneet vähiin.

Olemme mietiskelleet parodian ja satiirin eroa tekijänoikeudellisesti ymmärrettynä. On olemassa korkeimman oikeuden ratkaisu Lapualaisooppera –laulunäytelmästä, joka oli parodian keinoin toteutettu satiiri. Tuomioistuin katsoi kirjoittajan menetelleen asianmukaisesti, vaikka lähdekin oli jäänyt mainitsematta. Lähde kun oli yksi näytelmän henkilöistä, joka oli pantu puhumaan omalla suullaan.

Lukijoilla on yleensä suuria vaikeuksia erottaa tekstin henkilöiden mielipiteet kirjoittajan mielipiteistä. Jos kirjoittaisin blogiin kirjoituksen ”Neekerityttö” laskuhumalaisen syvärasistin tajunnanvirtana, osa lukijoista luulisi, että esitän tässä omia käsityksiäni ja mielipiteitäni.

Ironia on vaarallinen ase. Jos kirjoitan, että jokin ideapuisto tai puuhamaa on niin suurenmoinen paikka, että sitä saattaa luulla päässeensä elävänä taivaaseen, ja alkaa hakea päärlyportteja ja Pietaria, tämä voidaan käsittää kiitokseksi, vaikka se ei taida oikein olla tarkoitus.

Olen pannut mieltymyksellä merkille, että tässäkin blogissa vierailee harvakseltaan joku kommentoija, joka luullakseni opettaa valokuvausta jossain korkeassa oppilaitoksessa. Taannoin hän marisi minun kuvistani visuaalista sisältöä.

Kun sellaista termiä ei ole, ajattelin että hän puhuu sisältöanalyysistä (content analysis) ja miettii kukaties mimeettistä konvergenssia.

Yksittäisen tekstin, sävellyksen, kuvan ajatus on tekijän kannalta hyvin yksinkertainen ja helppo.

Kun otan (siis joskus) tosissani valokuvan, haen sellaista kohdetta, sellaisia värejä ja muotoja joita ei voi kuvalla ilmaista.

Runous puolestaan on sen sanomista, mitä kielin ei voi kertoa.

Jos ihmisellä on jotain asiaa toisille, hänen ei pidä missään tapauksessa turvautua taiteen keinoihin, koska sähköposti, postikortti tai puhelinsoitto on niin paljon helpompi.

Harjoitteluun sopivat erilaiset maakivet, jotka jotenkin murisevat – ”jaa että jääkausi päättynyt – mikä niistä – sitähän tässä on hiukan oltukin mieltä.

Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt valokuvata puita, mielellään yksinäisiä puita, koska sitkeästi yrittämällä ja hyvällä onnella voisi saada kuvaan mukaan omia aikojaan seisoskelevan puun riutuvan hartauden.