Tase ja hautajaiset

Hautajaisten jälkeen pidettiin puheita ja muisteltiin. Jäin kuuntelemaan, ettei yksikään ikätovereista, nuoremmista eikä korkeakulttuurihenkilöistä maininnut, miksi Haavikkoa ei hevin ymmärretty eikä ymmärretä. Hän kirjoitti oman aikakautensa maailman sanoiksi, ja maailma oli mennyt sellaiseksi, että sen sanoitus osoittautui runoiksi ja runonrippeiksi.

Linna, Päätalo ja Kivi kirjoittivat ihmiset havaitsemaan, mitä ympärillä ja mielessä oikeasti oli. Tietysti tällainen teksti herättää raivoa ja vastarintaa, kuten oikea diagnoosi usein.

Haavikko esitti kaksinlaulua Linnan kanssa. ”Kaikesta huolimatta selvisimme.”

Herroilla oli ikäeroa vain 11 vuotta mutta kokonainen maailma. He kuvasivat maan kaksi voimavaraa, työn ja yrittäjyyden. Haavikon teoksissa sana ”yritys” on yleinen. Yritys omaksi kuvaksi.

Muistotilaisuudessa kerrottiin, että edellinen ja jopa sitä edellinen sukupolvi oli ollut yrittäjiä – rakennuksia, maitokauppoja, jopa hattuliike Hangossa.

Olisin halunnut oikaista yhden väärinkäsityksen, mutta en ottanut suunvuoroa.

Haavikon runoissa usein esiintyvä kirjanpito ymmärretään aina väärin.

Ketä kiinnostaisi tase ja siis ”rikkaudet” tai varat tai velat? Stalinisteja ne ehkä kiinnostivat, mutta heiltä puuttui liike-elämän tuntemus.

Ensin katsotaan tuloslaskelma eli kuten ennen sanottiin ”tulostase” – tuotot, materiaalit, kulut, poistot. Voitto tai tappio ennen satunnaisia eriä.

Sellaista henkilöä kuin kustantaja-Haavikko, jonka minä tunsin, kiinnosti kassavirta. Paljonko yhtiössä pyörii rahaa? Paljonko yhtiöstä vuotaa rahaa?

Kieltämättä kivitaloissa toimivat yritykset ajautuvat sen harhan valtaan, että tässä pärjätään omaisuuden ja kauniiden maalausten keskellä.

Ei kivitaloilla ole mitään arvoa, jos raaka-aineita ei kyetä hankkimaan eikä palkkoja maksamaan.

Haavikon runouden outous on siinä jatkuvasti tapahtuva muutoksen ja muutoksen suunnan ja nopeuden arviointi. Se on muutoksen kieltä. Kritiikki ja kirjallisuudentutkimus haluavat väen väkisin nähdä siinä sarjan asetelmia, akvarelleja pysähtyneestä maailmasta eli juuri sellaista runoutta, joka monille välttää.

Tuohon runouteen metodiksi ei sovi hyönteistutkimus eli liikkumattomien kohteiden tutkiminen. Jokainen säe kertoo, mitä edellisissä säkeissä oli ja mitä kohta tapahtuu. Kirjoittajan kiinnostuksen kohde on kirjallinen tulos ja tuotto.

Jätin haudalla kuusenhavun; puhuimme kerran 1971, hän Vallilan ratapihan kaatuneiden kuljetusjunista, jotka oli merkitty pienillä kuusilla, ja minä havuista arkuilla. Toistin hänen säkeensä: kuusenhavu oli korkein kunniamerkki. Sitä kukaan ei saanut aiheetta. Työ oli tehty loppuun.

”Kaikki sen tietävät täällä ja täältä poissa: on turhaa,
täälläkin puut ovat monenkaltaisten kalvamia, eivät kuin kivet,
tuhannen puuta paljain käsin istutettiin multaan ja kasvavatko,
täällä tuuli käy puitten läpi, puut vain oksia ovat ja runko,
uni kulkee oksissa, uni tuo lustokuoriainen makean puun ytimiin,

nyt kun silmissä on vain syksy makea tuuli joka tuo sadetta,

ei sinua hämmästytä keisarikunnan kaatuminen, ja vaikka heinäsirkat
tuhannesti syövät mistelipuut kuoriainen syö omenapuut,
kaikesta mitä tapahtuu siitä käsitämme vähän,
nämä ovat kysymyksiä vastaukseen josta vähän käsitän,
tämä on annettu: että me olemme runous,
runous kuolleet omenapuut, maailma kaikkineen
runouden keisarikunta,

kaikki sen tietävät täällä ja täältä poissa.”