Vaihteeksi rehellisesti: en osaa antaa erikoista arvoa runouden tuntemukselle. Siinä on kovin paljon sattumaa mukana.

En ole kuullut, että kenenkään elämisen tasoa olisi todella madaltanut kielikorvan huonous tai sävelkorvan paleltuminen.

Ympäristölle se on joskus vaivalloista.

Täytän seuraavaksi 64 vuotta. Minulta meni varmaan 50 vuotta ennen kuin aloin aavistella, että erinäisissä tilanteissa toiset ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani eivätkä ainakaan siten kuin olin tarkoittanut.

Olen joskus viitannut kevyesti mutta vakavasti virkauraani. Jospa nyt kertoisin, että ymmärrän luuloni mukaan erittäin hyvin niitä ihmisiä, joiden kanssa on tullut ongelmia. Esimerkiksi tuomari tai hovioikeuden täysistunto tai korkeimman oikeuden täysistunto eivät suosi ihmisiä, jotka puhuvat paljon ja yleensä monesta asiasta yhtaikaa; koska maailma ei ole onneksi johdonmukainen, mainituissa kokoonpanoissa istuu tosin aina mukana juuri sellaisia ihmisiä, mutta vähemmistönä.

Olisikohan tämä suku sille, minkä muistan muutamasta tapaamisesta Yrjö Kallisen kanssa ja sangen monista tapaamisista Jarno Pennasen kanssa. Molemmilla oli kyky puhua suohon kuka tahansa – pitämällä puhe. Kallinen taisi puhua itsensä henkiin 1918. Mutta keskusteluissa tai tilinpäätöstä mietittäessä (Jarnon yhtiön) he olivat hankalia. Keskustelun malli oli 1-0. Toinen puhuu ja toinen kuuntelee.

Muistin tiet ovat outoja. Kun soitin pianoa (huonosti), en koskaan oppinut kappaleita ulkoa. Tekstiä opin, yrittämättä. Se on suvussa. Isänäitini, joka oli ammatiltaan varastoapulainen, osasi kirjaimellisesti tuhansia lauluja ulkoa. Vieläkin tapaa yli 90-vuotiaita, jotka muistavat yksityiskohtaisesti kaiken kansankoulun oppikirjoissa kerrotun. Tiedän ihmisiä, jotka osaavat edelleen ulkoa kouluvuosiensa kasvit – tieteellinen nimi, Linnén luokka ja lahko, suku.

Runojen muistaminen on minulle sama asia kuin Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953). Tuossa omituisessa jutussa ihmiset opettelivat suuria kirjoja ulkoa, kun esivalta oli kieltänyt kirjallisuuden vahingollisena ja tarpeettomana.

Armeijassa oli joitakin surkeita aikoja – olin pitkään ja aika pahasti sairaana – ja kun sitten äkillisen laskevan säätykierron uhrina seisoin liian suurissa saappaissa keittiömiehen tehtäviin koulutettuna tykkimiehenä vuorollani vartiossa, opin pyörittämään päässäni katkeamatonta runoradiota.

Se oli tunne-elämän takia välttämättömyys, selviytymisen keino.

Nyt henkinen rappeutuminen on aika pitkällä. Etenkin muistamisen tarkkuus on horjunut, koska en ole pitänyt tekstejä yllä.

Runoilla on – ainakin minulle – makeisfunktio. Jokin on kerta kaikkiaan niin suussa sulavaa, että pelkkä sanojen muistaminen aiheuttaa mielihyvän värinää.

Niinpä vastaan eilisen Leinon Nocturnon yhteydessä esittämääni kysymykseen itse, että tuokin runo on minulle kuin taulu seinällä – monta taulua monella seinällä. Eikä siitä tarvitse koskaan pyyhkiä pölyjä! Tunnekuvat ovat niin vahvoja. Provokaatiomielessä mainitsemani sisältö tekee runosta niin suuren. Jos tekstillä olisi jokin muilla sanoilla selvitettävä sisältö, mitä merkitystä sillä runolla sitten olisi?

Toivottavasti tämä ei kuulosta kummalliselta tai vaikeatajuiselta. Mielestäni puhe on samanlaisesta ilmiöstä kuin hyräily. (Äänettömästi voi hyräillä ja useimmiten se on suositeltavakin.)

Jos herää yöllä. Ehkä Suomen mitallinen runous loppui tähän Sarkian juttuun, joka ei ehkä ole kielellämme ylitettävissä:

Veet syvät päilyvät / ikävää. /Puut yllä häilyvät / syväin vetten. / Ma tiedän, etten / sua enää nää.// Tie luotas lähtien / hämärtää. / Vain kuvat tähtien / syöpyy veteen: / Niin silmäin eteen / sun silmäs jää.//