Sivun näyttöjä yhteensä

23. kesäkuuta 2008

Vaihteeksi rehellisesti: en osaa antaa erikoista arvoa runouden tuntemukselle. Siinä on kovin paljon sattumaa mukana.

En ole kuullut, että kenenkään elämisen tasoa olisi todella madaltanut kielikorvan huonous tai sävelkorvan paleltuminen.

Ympäristölle se on joskus vaivalloista.

Täytän seuraavaksi 64 vuotta. Minulta meni varmaan 50 vuotta ennen kuin aloin aavistella, että erinäisissä tilanteissa toiset ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani eivätkä ainakaan siten kuin olin tarkoittanut.

Olen joskus viitannut kevyesti mutta vakavasti virkauraani. Jospa nyt kertoisin, että ymmärrän luuloni mukaan erittäin hyvin niitä ihmisiä, joiden kanssa on tullut ongelmia. Esimerkiksi tuomari tai hovioikeuden täysistunto tai korkeimman oikeuden täysistunto eivät suosi ihmisiä, jotka puhuvat paljon ja yleensä monesta asiasta yhtaikaa; koska maailma ei ole onneksi johdonmukainen, mainituissa kokoonpanoissa istuu tosin aina mukana juuri sellaisia ihmisiä, mutta vähemmistönä.

Olisikohan tämä suku sille, minkä muistan muutamasta tapaamisesta Yrjö Kallisen kanssa ja sangen monista tapaamisista Jarno Pennasen kanssa. Molemmilla oli kyky puhua suohon kuka tahansa – pitämällä puhe. Kallinen taisi puhua itsensä henkiin 1918. Mutta keskusteluissa tai tilinpäätöstä mietittäessä (Jarnon yhtiön) he olivat hankalia. Keskustelun malli oli 1-0. Toinen puhuu ja toinen kuuntelee.

Muistin tiet ovat outoja. Kun soitin pianoa (huonosti), en koskaan oppinut kappaleita ulkoa. Tekstiä opin, yrittämättä. Se on suvussa. Isänäitini, joka oli ammatiltaan varastoapulainen, osasi kirjaimellisesti tuhansia lauluja ulkoa. Vieläkin tapaa yli 90-vuotiaita, jotka muistavat yksityiskohtaisesti kaiken kansankoulun oppikirjoissa kerrotun. Tiedän ihmisiä, jotka osaavat edelleen ulkoa kouluvuosiensa kasvit – tieteellinen nimi, Linnén luokka ja lahko, suku.

Runojen muistaminen on minulle sama asia kuin Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953). Tuossa omituisessa jutussa ihmiset opettelivat suuria kirjoja ulkoa, kun esivalta oli kieltänyt kirjallisuuden vahingollisena ja tarpeettomana.

Armeijassa oli joitakin surkeita aikoja – olin pitkään ja aika pahasti sairaana – ja kun sitten äkillisen laskevan säätykierron uhrina seisoin liian suurissa saappaissa keittiömiehen tehtäviin koulutettuna tykkimiehenä vuorollani vartiossa, opin pyörittämään päässäni katkeamatonta runoradiota.

Se oli tunne-elämän takia välttämättömyys, selviytymisen keino.

Nyt henkinen rappeutuminen on aika pitkällä. Etenkin muistamisen tarkkuus on horjunut, koska en ole pitänyt tekstejä yllä.

Runoilla on – ainakin minulle – makeisfunktio. Jokin on kerta kaikkiaan niin suussa sulavaa, että pelkkä sanojen muistaminen aiheuttaa mielihyvän värinää.

Niinpä vastaan eilisen Leinon Nocturnon yhteydessä esittämääni kysymykseen itse, että tuokin runo on minulle kuin taulu seinällä – monta taulua monella seinällä. Eikä siitä tarvitse koskaan pyyhkiä pölyjä! Tunnekuvat ovat niin vahvoja. Provokaatiomielessä mainitsemani sisältö tekee runosta niin suuren. Jos tekstillä olisi jokin muilla sanoilla selvitettävä sisältö, mitä merkitystä sillä runolla sitten olisi?

Toivottavasti tämä ei kuulosta kummalliselta tai vaikeatajuiselta. Mielestäni puhe on samanlaisesta ilmiöstä kuin hyräily. (Äänettömästi voi hyräillä ja useimmiten se on suositeltavakin.)

Jos herää yöllä. Ehkä Suomen mitallinen runous loppui tähän Sarkian juttuun, joka ei ehkä ole kielellämme ylitettävissä:

Veet syvät päilyvät / ikävää. /Puut yllä häilyvät / syväin vetten. / Ma tiedän, etten / sua enää nää.// Tie luotas lähtien / hämärtää. / Vain kuvat tähtien / syöpyy veteen: / Niin silmäin eteen / sun silmäs jää.//

25 kommenttia:

  1. Pennaseen liittyen: Tunsitkos Aila Poukkulan?

    VastaaPoista
  2. Tämä Sarkian 'Erottua' on todellakin kuin hyräilyä - siis hyvin lähellä musiikillista ilmaisua. Eikä sitä voi myöskään 'kuvata' toisin: ja siksi runo on samalla ikäänkuin taulu, johon ei voi enää tehdä muutoksia, kun taiteilija on sen kädestään päästänyt.

    Minulle kyseinen runo assosioituu tietyn tahtilajin mukaan aaltoilevan melodian tapaan - ikäänkuin 'puhtaana' emootiona, jota ilmaisevat sanat ovat symbolisen ilmaisukapasiteettinsa ja -mahdollisuuksiensa äärirajoilla ellei peräti jo niiden tuolla puolen äänimaisemaksi muuttuneena (olipa turhan monimutkainen selitys hyräilylle).

    Ja silti kyseessä ei ole mikään 'moderni' runo tai tajunnanvirtateksti vaan selkeä loppusointurakenne.

    Mestarillista! Hats off to Kaarlo!

    VastaaPoista
  3. Kiitos.

    Yritin taannoin opiskella Suomen kieltä ja kirjallisuutta. Into lopahti, kun huomasin, ettei minusta ole analysoijaksi. Minä nautin - ja haluan etupäässä nauttia - lukemastani. Analysointi hiiteen.

    Sarkia on suomen kielen käyttäjien ehdoton ylijumala. Sen tuntee koko kropassaan, ei sitä tarvitse analysoida.

    VastaaPoista
  4. Hyvä runo ylittää merkityksen, sisällöön ja kielenrajoja niin että kolahtaa.
    Olen kuunnellut joskus venäjäksi luettua tekstiä, perästäpäin kuullut Puskiniksi, vedet silmissä.

    Samoin erään Shakespearen tekstit nostavat ihan kamanlihalle, vaikka oma englannin osaamiseni on aivan alkeita, 1500-luvun kielestä puhumattakaan.

    VastaaPoista
  5. Ehkä olen "seisonut vartiossa" pitempään ja ilman kenkiä, koska runosta yhä pitää kiinni silloin, kun muuta tukea ei ole. Siis muualta saatu tieto ihmisestä ei tue omaa kokemusta. Ja kokemus on olemassa ilman tilivelvollisuutta. "Vanhalta vaimolta on kuollut mies. Tämä piti tavattomasti kuivatuista luumuista. Vaimo kuivattaa niitä yhä. Koska pienen luumun kanssa on hankala tanssia, hän tanssii kepin kanssa." (tai kirjoittelee blogiin, kuten...) Tuolla tekstillä alkoi yksi buto tanssi, että tuntui hienolta!
    Sarkian teksti on tuttu ja loppusäkeistö parhaillaankin käytössä, kun heijastumien kautta kuvaan "pientä avaruutta". Jos kaikki sanoisivat ääneen mikä runo on heille ylittämätön, mutta kukaan ei puhuisi toisen puheen päälle. Anja Vammelvuon kanssa olen jutellut junassa Tampereelta Helsinkiin ja odottanut taksia asemalaiturilla. Pennasen yksi tytär piti galleriaa Nervanderin kadulla, siellä olen käynyt hänet tuntevan taiteilijan kanssa. Ihmettelikö Jarno Pennanen, että kas kun ei vaadita huviveroa, koska on hetki, jolloin taiteilija nauttii työstään.

    Minusta on hauska lukea näitä kommentteja ja Kemppistä. Tunnelma on niin inhimillinen. Isä tuli opiskelija-asuntoon uusien housujen kanssa. - Lyhennä pian! Ei muka kerinnyt kunnolla niitä sovittaa ja tuli liian lyhyet, nilkat vilkkui. Ei kuulema haitannut, koska mikään ei ole ilkeämpää kuin märät puntit.
    Nyt teiltä jokaiselta välillä nilkat vilkkuu, vaikka olen jo täyttänyt 64.

    VastaaPoista
  6. Hyvin tehty päre. Mietin sinun valintaa Kemppinen. Miksi et laittanut otsikkoa tällä kertaa mietin, ja sitten tajusin: olisi ollut juuri paradoksi itse kirjoituksen substanssille. Jokainen otsikko ohjaa sisään kehään. Sitähän vältit. Hmm sitten mietin tuota kuvaa joka ei ole esteettinen ja silti siinä on lamppu. Sama juttu: onpa taitava tuo meidän Kemppinen. Tajuaa näin hyvin esittämisen vaatimukset silloin kun aikoo olla totuudenmukainen. Ja sitä sinä olet mielestäni, todella ihailtavan totuudenmukainen ja silti sana totuus ei tarkoita, että olisit oikeassa mutta olet totuudenmukainen; looginen ja itsellesi, kansallesi ja osaamisellesi lojaali. Et kääntele takkia sen takia, että tuntuu siltä. Olet vankka ja siksi mies ja sellaisesta minä pidän sillä minä koen olevani nainen ja tapettavissa milloin hyvänsä ja samalla tajuan, että sekin on fantasia. Mutta tunne siitä, että kaipaa miestä on siis (ei ainoastana huvin tai hedonismin takia) vankka tarve joka on syvällä. Siitä ei pidä siksi naisia torua: jos nainen tarvitsee miehen se on aito tarve joka on luojan antama tapa määritellä naiseutta ja miehekkyyttä. Yksinäinen nainen on siis suurempi suru kuin yksinäinen mies kenties?

    Tai olisiko niin, että yksinäinen nainen on samalla
    v a h v e m p i, sillä hän on oppinut (!) olemaan vallan ulkopuolella ja hän on oppinut tuntemaan kipua (!) mm synnytysten avulla, joka on kaikkia hammassärkyjä ja korvasärkyjä ja päänsärkyjä kovempi särky niille, joille synnytys on ollut tuskainen.

    Naisen yksinäisyys tai tyhjyys tai nimettömyys on mustempi mutta samalla toivekkaampi? Miehen yksinäisyys on siis harmaampi tai valkoisempi ja nimettömyys on vain narsismin kannalta hyve? Tuntematon mies on siis sankari elämälle, ei itselleen ja perheelleen?

    ..

    Nimetön saa renkaan kun menevät naimisiin. Ihminen on kauneimmillaan kaksin ja pariskunnat, joiden avioliitto on kaunis ovat myös yksilöinä kauniita: Vuorovaikutus ylläpitää värien skaalaa eikä juutu. Huumori ja hellyys näkyy ja sitä ei tarvitse motivoida
    nimillä; kenen nimeä kantaa. Nimi on aina narsistinen määre
    mielestäni ja narsismi on osaksi näkymistä:

    Timon bloggiin:
    "Tyylikysymyksiä"
    1 kommentti - Näytä alkuperäinen teksti

    Blogger Homo Garrulus sanoi...

    Eiköhän ole niin, että tyyli toimii etukäteen (ostaa elintilaa ajatellusta oikeutuksesta, ei siis tyydy olemassaolevaan aikaan vaan hakee tulevaisuutta omien määritelmien mukaan) ja siksi se ohjaa.

    Koska silmät edustavat 80% sisääntulevista signaaleista sanovat optikot, niin siksi tyyli saa niin suuren huomion. Se on silti tavallaan fuskaamista sillä etukäteen eläminen on aina fuskaamista varsinkin jos se kombinoidaan valtaan joka vie torpparin silmiä vain sen takia, että on helpompi olla tyylin orja.

    23. kesäkuuta 2008 9:50

    VastaaPoista
  7. Minäkin kiivailen runouden puolesta (ja joskus vastaan) varmaan ihan vaan siksi, etten kykyne samaan tunnetilaan musiikin kanssa. Se harmittaa minua suuresti.

    Runot koskettavat jotain syvällä sisälläni, mutta musiikki vain viihdyttää.

    Sarkia kirjoittaa suoraan sieluun, mutta ei minun tarvitse kuin avata Kalevala mistä kohdasta tahansa ja suorastaan hengästyn sitä taitoa ja ytimekkyyttä, millä kansamme osasi ajatuksensa kiteyttää.

    Kokeillaanpa: "Nosti mustia muria päälle selvien vesien."

    Se nostaja on siis tuuli - ja kuka ei ymmärrä mitä tuossa tapahtuu ja miltä se näyttää? Koko maisehan avautuu silmien eteen? Kuinka tuo sanottaisiin saksaksi?

    Täytyy tehdä ihan henkilökohtainen tunnustus, näin keskikesän kunniaksi: juuri nuo Kemppisen lainaamat Sarkian säkeet kirjoitin päiväkirjaani kauan sitten erotessasi ensirakkaudestani.

    Ja edelleen ne saatana tuovat ne silmät eteeni.

    VastaaPoista
  8. Yritän tirkistellä tuota kuvaa nimettömän tekstin yllä. Saunako se siellä pimeässä? Olen näkevinäni löylykauhan. Lamppu valaisee niin pienen alueen, ettei voi olla varma, ja se on hyvä.

    Tästä syystä vastustan kattolamppuja: inhoan koko huoneeseen leviävää epätarkkaa valoa. Jalkalamppuja kannatan ja muita kauniita kohdevaloja, mutta pimeää pitää olla. Eeva-Liisa Mannerilla ei kuulemani mukaan ollut lamppuja ensinkään, mikä on jo aika vakavaa liioittelua.

    Minä aloitan syksyn aina liimaamalla luokkani seinään yhden Escherin kuvan. Niitä on niin mukava hahmottaa. Enkä minä nyt ole asian vieressä vaan siinä, että Sinä, Kemppinen, kirjoitat vähän niin kuin ne kuvat ovat. Puheestasi en tiedä mitään, vaikka olen kuullut sitä radiossa, mutta olen lukenut jonkin haastattelun, jossa alat yhtäkkiä laulaa. Siinä saattaa haastattelija hämmentyä.

    Parafraasit runoista ovat mahdottomia mutta niin ovat puheestakin. Nuorempana sitä muisti helpommin siteerata puhetta sanatarkasti. Nyt unohtuvat runotkin.

    Fennikalle paljastan, että kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelijoissa on aika paljon niitäkin, joiden analysointikyky on heikko. Hyvin pärjäävät. En silti ole varma, että heidän nautiskelukykynsä olisi suurempi kuin muiden.

    VastaaPoista
  9. Päivän postaus alkaa: "Vaihteeksi rehellisesti: - -". Kuten moni muukin todella vakava asia elämässä, ilmeisesti kirjoitus siksi onkin Nimetön.

    Kemppinen kirjoitti. " - -en osaa antaa erikoista arvoa runouden tuntemukselle. Siinä on kovin paljon sattumaa mukana."

    Tätä en ymmärrä. Ratkaiseeko sattuma tai siis sen puute tuntemuksen/tiedon/tieteen/taiteen(?) arvon? Onko junamatkailu vaeltamista arvokkaampaa siksi, että päivittäisessä reitinvalinnassa asemien välillä on vähemmän "sattumaa mukana" kuin poluttomassa metsässä kulkiessa? Vaihteeksi epäkohteliaasti: en osaa ymmärtää avausvirkettä lainkaan.

    Tulee mieleen usein esiin pilkahtava vähättely tutkimuksista, joiden aiheen tunnistaa ilman kaukoputkea ja sanakirjaa. "Helppohan tuosta oli väitellä, hän tuntee aiheen työstään", mutistaan usein. Pitäisi varmaan ymmärtää tutkia vain tuntematonta ja varoa perehtymästä aiheeseensa?

    Arvaan, että kaikelle on selitys.

    Kemppinen kirjoitti: "Esimerkiksi tuomari tai hovioikeuden täysistunto tai korkeimman oikeuden täysistunto eivät suosi ihmisiä, jotka puhuvat paljon ja yleensä monesta asiasta yhtaikaa - -"

    Yksi viimeisistä ukko(kihlakunnan)tuomareista kuulemma usein vaiensi asianomistajat ja todistajat: "Älkää pulputtako!"

    On kaiketi syynsä, että ylioikeuksissa ratkaisut tehdään esittelystä (eikä esimerkiksi esiintyen, poseeraustakaan ei kuulemma suositella). Suulliset käsittelyt sitten erikseen. Ja vaikka niissä kyllä esiinnytään, ei tulisi esittää (saati esitellä) itseään.

    VastaaPoista
  10. Paljon sanova otsikointi

    VastaaPoista
  11. Ad explicandum:

    Runouden tuntemuksessa... paljon sattumaa mukana. - Epäilen ettei nuori polvi edes altistu lyriikalle, mutta meillä vanhemmilla taisi kovin paljon olla kiinni siitä, saiko jostain kipinän. Kouluopetuksessa eli oppikoulussa monet oppivat kiertämään runouden kaukaa.

    Ns. runonlausunta oli muistini mukaan aika kauheaa kuultavaa.

    VastaaPoista
  12. Minulle Sarkian sanoista tuli mieleen tunnelma viimeisimmissä hautajaisissa joissa olen mukana ollut.

    Otan sanat talteen, ehkä niitä voin joskus vielä käyttää, tilaisuuuksia tulee, vaikkakin ne sopivat parhaiten muistoksi hyvin läheiselle ihmiselle.

    VastaaPoista
  13. Ruoansulatus meni ennen runonlausuntaa.

    Ave ja Eva - nimien lukemisen järjestys: eikö arabit keksineet merkit ja ensimmäiset strategiat?
    Sitten egyptiläisten piirrokset
    ja kuvat takavarikoitiin?

    VastaaPoista
  14. Kiitos selvennyksestä. Olen kunnioittavasti eri mieltä ainakin sikäli, että harvinaisempi ja satunnaisempi tuntemus ja harrastuneisuus on minusta ihan arvostettavaa sekin.

    Kemppinen kirjoitti:
    "Ns. runonlausunta oli muistini mukaan aika kauheaa kuultavaa."


    Runonlausuntaa on saatavilla nyt suomenkielisinäkin äänikirjoina.

    Veikko Sinisalon levytyksistä olikin tällä blogilla jo puhe pari vuotta sitten.

    Esko Salminen lukemassa Eino Leinoa - kyllä se aina Loirin ulvomisen voittaa, mutta muuten sitä ei kestä kuunnella. Hänen Hymyilevä Apollonsa on ollut ihan nautittavaa uuden vuoden ohjelmana, mutta siinä on varmasti yleisestä kuplivasta kiihtymyksestä hyötyä.

    Runoa! on jossain kehuttukin muutaman nuoren runoilijan itseluentalevy. Ihan kiva.

    Sen sijaan loistavimpia kuulemiani äänikirjoja on radiofoniset taidemitat täyttävä Pentti Saarikoski -levy, alla www.helmet.fi-osoitteesta tarkemmat tiedot:

    Tekijä Saarikoski, Pentti
    Teoksen nimi Ääneen / Pentti Saarikoski
    Julkaisutiedot [Helsinki] : Otava, 2004
    Huomautus Runot on koottu vuosina 1958-1966 ilmestyneistä kokoelmista Runoja, Toisia runoja, Maailmasta, Mitä tapahtuu todella, Kuljen missä kuljen sekä Ääneen. - Levyllä on ääninäytteitä myös Saarikosken omista tulkinnoista
    Esittäjä Lukija: Martti Mäkelä
    Kieli suomi
    Aineistolaji CDLEVY / CDSKIVA

    VastaaPoista
  15. "Epäilen ettei nuori polvi edes altistu lyriikalle, mutta meillä vanhemmilla taisi kovin paljon olla kiinni siitä, saiko jostain kipinän."

    Minusta tuntuu että nuori polvi ei ylipäänsä altistu.
    Kuuntelin hiljan kauhuissani kun eräs joltti esitti näköradiossa "Hurmion".
    Altistuminen puuttui.

    VastaaPoista
  16. Taitaa JK siedättää Uskollista (nuorta) lukijaa, joka vast'ikään sanoi: "Vähemmän soopaa jatkossa, kiitos."

    Kun saunassa alkaa polttaa, sitä kohtaa pitää vihtoa vastalla.

    Sinne vaan maratonille Lahteen 27.-28.6.2008 http://www.runomaraton.com/

    VastaaPoista
  17. Olipa tuon listan ensimmäinen eli Marianne Kurtto oli kuun alussa viimeistelemässä uutta kirjaansa Prahassa yhtä aikaa kuin eräs tuttu ja runoista oli puhuttu intensiivisesti.
    Loppulista on hänen suosikkejaan. (joista olen kuullut vain Eino Santasta -sikäli kuin muistan oikein. Orionissa oli mykkäfilmejä ja Saila Susiluoto, Santanen ja toinen nuori mies lukivat runojaan)

    Jokainen sukupolvi elää täydellisen elämän. Onneksi - muuten meilläkään ei olisi näin upeeta.

    Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta
    Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari
    Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä
    Eino Santanen: Merihevonen kääntää kylkeään
    Mikko Rimminen: Sumusta pulppuavat mustat autot
    Juhana Vähänen: Avaa tule
    Henriikka Tavi: Esim. Esa
    Markku Paasonen: Voittokulku; Lauluja mereen uponneista kaupungeista
    Olli Sinivaara: Palava maa
    Sanna Karlström: Taivaan mittakaava
    Harri Nordell: Tomunhäikäisyvalo; Valkoinen kirja

    VastaaPoista
  18. "Ns. runonlausunta oli muistini mukaan aika kauheaa kuultavaa."

    Yleensä, muttei aina. Eräs tapaus avasi silmiäni runoudelle (toki olin sen sytykkeen saanut jo lapsena, mutta jotain tapahtui koska muistan sen yhä):

    Jyrinkoski tuli kaukaiseen kouluumme lausumaan runoja. Meitä oli muutama jyrkässä iässä oleva poika, jotka kieltäydyimme menemästä kuuntelemaan.

    No, viisas ja velmu rehtorimme sanoi, että mikäpä siinä, ja määräsi meidät tilaisuuden ajaksi omaan luokkaansa - ja luki ja lausui itse koko tunnin ajan meille runoja!

    "Kallinen taisi puhua itsensä henkiin 1918."

    Näin hän kertoo pienessä muistelmakirjassaan. Ja vaikka hän onkin suuresti ihailemani suuri sielu, minua on aina hieman ihmetyttänyt ettei hän siinä teloituskomppanien edessä yrittänyt puhua koko ryhmän puolesta.

    Eikä onneksi itselleen rehellisenä edes väitä yrittäneensä.

    VastaaPoista
  19. Riippuu ihan siitä kuka lausuu runon ja minkälaisen runon.

    Kun meikäläinen lausui runon koulussa, niin kaikki olivat luokassa hiirenhiljaa ja raivoisat aplodit tulivat palkaksi. Ja opettajaa otti pattin,kun se ei tykännyt meikäläisestä lainkaan.

    VastaaPoista
  20. Kovin nuoren polven altistumisista ja arvottamisista olen havainnut erään pökerryttävän seikan: runossa on oltava loppusoinnut, tai sitten se ei ole runo. Olen ujosti yrittänyt kertoilla, ettei loppusointuja viime vuosikymmeninä kauheasti ole harrasteltu, mutta minä puhunkin tyhmistä runoista, jotka mitään runoja oikeasti ole.

    Että semmoista. Rock-lyriikan tutkiminen kyllä yleensä kiehtoo nuorisoa. Jos onnistuu löytämäään tekstin, jossa on balladimaisen dramaattinen tarina eikä liian ihmeellisiä kielikuvia, kipinä on syttynyt. Miljoonasateen "Olkinainen" (jossa jätetty mies roihauttaa talon tuleen ja tappaa itsensä) on suuri suosikki.

    Kun en Toipilan esitystä ole kuullut, runonlausunnassa osaan arvostaa vain Mirkka Rekolaa, joka tummalla, syvällä äänellään ilman papereita ja suunnitelmia lausuu omia säkeitään - ja saattaa pysähtyä kesken kaiken ihmettelemään, noinko tosiaan kirjoitti. Ella Eronen taas oli 1970-luvun toiseksi pelottavimman näköinen ihminen. Pelottavin oli Aldo Moro.

    VastaaPoista
  21. mummo kirjoitti:

    'Miljoonasateen "Olkinainen" (jossa jätetty mies roihauttaa talon tuleen ja tappaa itsensä) on suuri suosikki.'

    *
    Miljoonasateen solistin ja sanoittajan Heikki Salon Olkinainen on kuin huipputason psykologinen kauhukertomus 12:sta säkeistöön 'purkitettuna'.

    Harvinaista kyllä, mutta tämän pop-/rock-kappaleen sanoitus toimii myös runona.

    Muistaakseni Salo kirjoittaakin ensin sanat ja sävel tehdään sitten siihen.

    *
    Olkinainen



    On yö ja hyvin myöhä

    kun tätä kirjoitan

    mutta minua ajaa pelko

    ja mun on pakko kirjoittaa



    Kuin pitkät harmaat hiukset

    sade heilahtaa

    pimeydestä ruutuikkunaan



    Minä rakensin oljesta naisen

    kun sinä et tullutkaan

    sua kaipasin niin paljon

    enkä jaksanut odottaa



    Minä sidoin lyhteitä yhteen

    etsin vaatteesi parhaimmat

    tein köydenpätkistä peruukin

    ja rinnat lantuista



    Mä illan tullen viereen

    naisen nukahdin

    kunnes äsken nauruun heräsin



    Ja nyt olkinainen tanssii

    navetan katolla

    sylissä vaatteenriekaleita

    ja pää kainalossa



    Olkinainen, olkinainen

    nauraa ja huhuilee

    ja paidan helman alta pilkottaa

    musta kieli viikatteen



    Minä en ole synkkämielinen mies

    mutta minua pelottaa

    kun männynneulaset kirkuu

    ja maisema huohottaa



    Kun jalanjälkiin kasvaa

    koiran hampaita

    voi luoja, miten se mua pelottaa



    Minä kirjoitan tämän kirjeen

    jos viimeinkin tulisit

    että saisit tietää kaiken

    jos et minua löytäisi



    Nyt lähden etsimään kuokkaa

    haen bensaa kanisteriin

    joko minä tai olkinainen

    olen ymmärtänyt niin



    Kuin pitkät harmaat hiukset

    sade heilahtaa

    pimeydestä ruutuikkunaan

    VastaaPoista
  22. "... pökerryttävän seikan: runossa on oltava loppusoinnut, tai sitten se ei ole runo."

    Nuorisossa on tulevaisuus. (Synkältä näyttää.)

    Olen jo kauan ihmetellyt kun "rap-lyriikkaa" (sitaatit siksi ettei se saatana mitään lyriikkaa ole) niin ihaillaan ja ylistetään ja siunaillaan, kuinka sukkelasti nämä lökäpöksyt riimittelivät.

    Kalikkasäkeiksi niitä ennen sanottiin, ja niin surkeaa riimittelyä se on että Armas Äikiäkin vaikuttaa runon ruhtinaalta niiden rinnalla.

    Typeyydessä sille vetää vertoja ehkäpä vain stand by -tekohuumori.

    VastaaPoista
  23. Epäilen ettei nuori polvi edes altistu lyriikalle

    Joka puoleltahan sitä lyriikkaa päälle pukkaa musiikkiin sovitettuna. Kieltämättä molemmat sanat voisi sarkastisesti laittaa lainausmerkkeihin mutta kuitenkin.

    VastaaPoista
  24. Lauri Viita kirjoitti paljon kammottavaa paatosta, mutta parhaimmillaan hän osasi esittää täysin havainnollisen kuvauksen, joka lisäksi rimmasi. Kuten:

    "Välissä kirkon ja synnytystalon
    koulujen rivin ja maantievalon,
    allamme ruumiita muutama sata
    ja yllämme Linnunrata."

    Aina, kun seison Alekanterin kirkon puistossa, muistan tuon. (Vaikka synnytystaloa ei ole ollut pitkään aikaan, ja maantievalotkin ovat vaihtuneet modernimpiin, niin muistan lapsuudestani paikan täsmälleen Viidan kuvailemana.)

    VastaaPoista
  25. http://www.heikkisalo.com/keskustelu/index.php?PHPSESSID=9f0718a080d87bb3ca767fbb9a254523&topic=267.msg1067
    täynnä elämää; sitä mitä pelkää mutta johon on samalla sitoutunut; tunne mystiikasta mutta ehkä se on vain ensi kerran oikeaa tunnetta; sitä mikä yleensä pelottaa. Ihminen kääntyy yleensä POIS siitä, mikä on hänelle hyväksi ja noutaa/hakee kaikkea muuta. Mutta lapsena se, joka pelotti ei pelota enää.

    VastaaPoista