Kuuntele kirjaa kesällä

Ääneen lukemisen ongelmaan siis palaan jatkuvasti. Voitte muistaakin, että kerroin lukeneeni viime talvena vaimolleni iltasatuina ääneen kymmenen romaania.

Seitsemän veljestä oli minulle itselleni järisyttävä kokemus, vaikka en sanoisi teosta millään muotoa vieraaksi. Svejk miellytti kuuntelijaa eniten ja oli myös siitä käytännöllinen, ettei henkilönnimien ja paikkojen muistamisella ollut niin väliä, koska vaellus on joka tapauksessa päättymätön.

Mutta ripatkaa ihmiset sikana levyjä ja Ylen podcastingeja. Kesäisillä matkoilla, maalla, merellä ja ilmassa, tuhtikin teos voi viihdyttää ihmeesti.

Jos haluatte kehuskella sinänsä muodista menneellä oman itsen kehittämisellä, aina voi kuunnella tai väittää kuunnelleensa kirjoja kielellä, jota osaa vain vähän. Siinä muka oppii kieltä samalla. Eipä sillä, voi oppiakin.

Hienoin ja nautittavin on WSOY:n Muumipeikko-sarja, jossa syystä tai toisesta miespuolinen lukija, Ahti Jokinen, on niin hyvä että nimeäisin sen toistaiseksi parhaaksi suomalaiseksi äänikirjaksi.

Tosin matkaa saksalaisten ja itävaltalaisten mestariluentaan on kyllä aika paljon.

Mutta siis runot…

Ei auta muu kuin myöntää, että Esko Salmisen Leino ei innosta minua alkuunkaan ja Loirin laulamaa Leinoa en valitettavasti suostu edes kuuntelemaan. Ehkä se on kateutta. Minulla on itsellänikin käsitys siitä, miten Leinon teksti menee. Voi kunpa Tauno Palo olisi lukenut pienessä humalassa Leinoa levylle!

Olen kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että Pentti Saarikosken muinainen levytys omista runoistaan on taikuutta. Erkki Salmenhaara pudottelee akordeja pianosta. Haavikon samaan aikaan julkaistu, itse luettu levy on muun ohella hyvä malli. Hänhän lukee anhavalaisittain konstailematta. Luennassa kuuluvat vielä etäisesti kirjoittajan monet puheviat, jotka hän onnistui vanhempana poistamaan melkein jäljettömiin.

Näissä molemmissa äänitteissä on aitoa vimmaa.

Huonoja runoja ei pitäisi äänittää – mitä paremmin ne lukee, sitä pahemmalta kielen onttous ja tyhjänpäiväisyys tuntuu.

Eikä hyvän lukijan luenta hyvästä tekstistä onnistu aina. Mielestäni sinänsä etevästi luettu Tuurin Talvisota ei sykähdytä. Kun Tuurin poltettua proosaa luetaan pidätellen, syntyy interferenssiaalto (noise-cancelling) niin että tulos on nolla.

Kommenteissa mainittiin Jyrinkoski. Tunnustan: minä pidin hänen hullusta melodramaattisuudestaan ja ennen kaikkea Vachel Lindsayn ”Kongosta”.

Tämä saattoi johtua satunnaisesta syystä. Maakunnassa riehui muuan lausuntataitelija, joka hänkin esiintyi kouluissa – rooliasuissa. Vänrikki Stoolia lausuessa hänellä oli ikään kuin Suomen Sodan univormu ja sitten oli joku juttu ampiaisesta tai mehiläisestä, jotka esittäessään hän toden totta koikkelehti raidallisissa trikoissa, tuntosarvet päässä.

Koko koulu häpesi, mutta koska useimmat luulivat, että tämä on nyt sitä taidetta, esityksiä ei pahemmin kommentoitu.

Jatkan tunnustuksia: kuuntelin sattumalta radiosta muistelusohjelman, jossa esitettiin parhaitten näyttelijöiden suulla parhaita ja suosituimpia runoja vuosikymmenien varrelta. Kun olin tointunut tyrmistyksestä, suljin radion. Asialla olivat alan arvostetuimmat nimet.

Sen olen sanonut ennenkin, että Sinisalon pateettisuus tehoaa minuun. Luulen että se oli aitoa. Ja Sinisalo ja Lauri Viita on aikamoinen pari – tai Sinisalo ja Linna. (Linnan romaaneja on nyt myynnissä Sinisalon lukemina.)

Runonlausunnan tekee niin vaikeaksi eroottisuus. En tiedä, onko tätä sanottu ennen ääneen.

Hämmästelin kovasti, kun usea ystäväni ja sellaiset arvostamani tyypit kuin Saaritsa mainitsivat eri aikoina toimineensa nuorina ylkämiehinä samoin eväin kuin minä – paljon algerialaista punaviiniä ja vielä enemmän runoutta, etenkin Saarikoskea ja Haavikkoa.

Jotta tästä kirjoituksesta muodostuisi kattavuuden ja täydellisyyden esikuva ja mallikappale, mainitsen nöyrästä Sillanpään joulusaarnat, jotka kirjoitettiin aina Otavassa, koska Taata oli sotien jälkeen sen verran bäbi, että hän luki hyvin muttei osannut enää kirjoittaa, - ja Arvo Turtiaisen, jonka levy Minä, paljasjalkainen on historiallinen muistomerkki. Levottomina nuoruusvuosinani istui useinkin seuroissa, joita Arvo hallitsi harmaan partansa kanssa. Hänellä oli jotenkin maailman mehukkain puheääni ja ihana helsinkiläinen intonaatio. Hän äänsi aina ”helllsinki”.